Hei vain kaikille!
Olen miettinyt jo melkein minuutin, mikä mahtaa olla yleistä kirjallisuudessa. Kirjoissa yleistä ovat perinteisesti olleet kannet ja sivut ja teksti. Sähkökirjojen aikakaudella tämäkin lienee muutoksen tiloissa?
Mikä voisi olla yleistä kirjallisuudessa? Ja mitä ylipäätään on kirjallisuus? Ei varmaankaan pelkkää kaunokirjallisuutta? Tosin vaikuttaisi siltä, että tässä osastossa käsitellään nimenomaan kaunokirjallisuuden proosateoksia. Kaikenmoinen tietokirjallisuus lienee useimmiten sen ulkopuolella. Tietysti matkakertomukset ja muistelmat, varsinkin toisista ihmisistä kertovat muisteluteokset voivat ihan hyvin olla kaunokirjallisuutta. Nehän ovat kumminkin subjektiivisia näkemyksiä aiheesta, eikö totta? Joskus omasta elämästä kertova elämäkerta voi muodostua hyvinkin fiktiiviseksi. Ainakin muitten mielestä.
Mikä sitten olisi yleistä kaunokirjallisessa proosassa? Ehkä jonkinmoinen kauneuden sisäänsaattaminen tekstiin? Kauneus, jonka huhut kertovat olevan katsojan silmissä, on tietysti vaikeasti määriteltävä asia. Puhutaanhan joskus rumankauniistakin. Ehkä pikemminkin voisi kauneuden sijasta ajatella kiinnostavuutta kaunokirjallisen proosan yleiseksi piirteeksi. On totta, että monikaan kaunokirjallinen teos ei minun silmissäni täytä tätäkään määritelmää, mutta näkisin niin, että joku suuntaus tai pyrkimys kiinnostavuuteen olisi hyväksi kaunokirjalliselle tekstille. Tarkoitan tässä tarinan, henkilöhahmojen ja itse kerronnan kiinnostavuutta. Kyllä niistä jonkinlaiset sävärit pitäisi saada!
Jos avaan keskustelun siitä mikä on yleistä proosamuotoisessa kaunokirjallisuudessa esittämällä väitteen, että kiinnostavuus on eräs ko. kirjallisuudenlaijin yleisistä piirteistä. Mitä sanovat muut? Mitä muita piirteitä nostaisitte esiin?
Olen miettinyt jo melkein minuutin, mikä mahtaa olla yleistä kirjallisuudessa. Kirjoissa yleistä ovat perinteisesti olleet kannet ja sivut ja teksti. Sähkökirjojen aikakaudella tämäkin lienee muutoksen tiloissa?
Mikä voisi olla yleistä kirjallisuudessa? Ja mitä ylipäätään on kirjallisuus? Ei varmaankaan pelkkää kaunokirjallisuutta? Tosin vaikuttaisi siltä, että tässä osastossa käsitellään nimenomaan kaunokirjallisuuden proosateoksia. Kaikenmoinen tietokirjallisuus lienee useimmiten sen ulkopuolella. Tietysti matkakertomukset ja muistelmat, varsinkin toisista ihmisistä kertovat muisteluteokset voivat ihan hyvin olla kaunokirjallisuutta. Nehän ovat kumminkin subjektiivisia näkemyksiä aiheesta, eikö totta? Joskus omasta elämästä kertova elämäkerta voi muodostua hyvinkin fiktiiviseksi. Ainakin muitten mielestä.
Mikä sitten olisi yleistä kaunokirjallisessa proosassa? Ehkä jonkinmoinen kauneuden sisäänsaattaminen tekstiin? Kauneus, jonka huhut kertovat olevan katsojan silmissä, on tietysti vaikeasti määriteltävä asia. Puhutaanhan joskus rumankauniistakin. Ehkä pikemminkin voisi kauneuden sijasta ajatella kiinnostavuutta kaunokirjallisen proosan yleiseksi piirteeksi. On totta, että monikaan kaunokirjallinen teos ei minun silmissäni täytä tätäkään määritelmää, mutta näkisin niin, että joku suuntaus tai pyrkimys kiinnostavuuteen olisi hyväksi kaunokirjalliselle tekstille. Tarkoitan tässä tarinan, henkilöhahmojen ja itse kerronnan kiinnostavuutta. Kyllä niistä jonkinlaiset sävärit pitäisi saada!
Jos avaan keskustelun siitä mikä on yleistä proosamuotoisessa kaunokirjallisuudessa esittämällä väitteen, että kiinnostavuus on eräs ko. kirjallisuudenlaijin yleisistä piirteistä. Mitä sanovat muut? Mitä muita piirteitä nostaisitte esiin?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kiinnostavuus varmaankin tarkoittaa, että tarinan pitää jättää jotain jälkeensä: tarinoilla on opetus, sanoma, jotain pientä sanottavaa tai jopa lisättävää ihmisenä olon suurimpiin kysymyksiin, tapaamme olla maailmassa ja katsella maailmaa ja toisiamme. Elämänkerrat ovat kiinnostavia kun ne paljastavat jotain oleellista ja sanoisinko yleismaailmallista ihmiselosta. Elämänkerta jossa vain listattaisiin kaikki juhlat, joissa biletetty ja ihmiset, joita tavattu, olisi aika turhanpäiväinen.
Kauneutta en pidä minään mittarina. Ei taiteen ja kulttuurin tuosten tarvitse olla kauniita -- tai helppoja -- herättääkseen ajatuksia. ARS 95:n Jakobsenin verta, virtsaa ja spermaa tehosekoittimissa ei ollut kaunista mutta kylläkin hyvin vaikuttava yhteiskunnallinen kommentti. Amerikan psyko ei ole kaunis kirja. Ovatko Primo Levin keskitysleirimuistelmat "kaunista" kaunokirjallisuutta ja tarvitseeko niiden edes olla?
Edellinen kommentti oli ihan hyvä. Laajentaisin vielä niin, että juonen merkitys on sitä suurempi, mitä vähäarvoisemmasta kirjallisuudesta on kyse. Tarkoitan sitä, että roskakirjallisuuddessa ihmiskuvaus on kliseistä, kieli latteaa, ja filosofiset teemat köykäisiä, ja ainoa varsinainen elementti on pintapuolinen juoni. "Karaistunut etsivä John Harrington laski viskilasin kädestään ja katsoi naisen upeata vartaloa" Sanataiteessa sitten muut asiat kuin "juoni" ovat tärkeämpiä.
Merkittävää kirjallisuutta, vaikka eivät olekaan fiktiota, ovat mm. kuuluisien henkilöiden kirjeenvaihto (kuten Flaubertin kirjeet), matkakertomukset (Goethen matka Italiaan), muistelmat (Saint-Simon esimerkiksi), tai jopa laadukas tiedeproosa: Stephen Jay Gouldin esseet.
Ajattele tunteella, äläkä tukehdu puppuun.
"Roskakirjallisuudessakin" tarinalla on kyllä sanoma. Se vaan on aika kliseinen, koska se toistuu läpi genren. Rakkausromaaneissa: "rakkaus voittaa," "tosi rakkautta kannattaa odottaa," "rakkauden puolesta kannattaa taistella" jne. Länkkäreissä, dekkareissa: "oikeus voittaa," "paha saa palkkansa." Väittäisinkin, että tämän genrelle tyypillisen universaalin "perussanoman" toistuminen variaatioina tarinasta toiseen on yksi iso syy, miksi lukijat "ahmivat" massaviihdettä.
Suomen kieli