Äitini kuoli traagisesti yllättäen joitain viikkoka sitten. Olen ihan murheen murtama ja mikään ei huvita, vähiten seksi. Mies ei ymmärrä minua, harva se päivä vaan valittaa että ei ole tyytyväinen suhteeseen. Uhkailee ja mököttää että ottaa vaarallisia mömmöjä lähtee ulkomaille tai baariin . Minulla on suuri suru. Äiti oli tosi läheinen ja merkityksellinen. Tähän menee aikaa. Haluaisin tukea ja ymmärtämystä mieheltäni, mutta suuren surun keskellä joudun kuuntekemaan hänen kiukuttelua.. En jajsa enään..Minä olen ehdottanut rauhallista tekemistä ja luonnossa liikkumista hän ei itse ehdota mitään...Mitä tehdä?
Miksi mies ei ymmärrä suruani?
Murhe
10977
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Siihen on kyllä vaikea sanoa mitään, miksei hän ymmärrä. Jos hän ei ole omakohtaisesti tuntenut läheisen menetystä, niin ei ehkä siksi pysty ymmärtämään, eli itse tuntemaaan, miltä sinusta nyt tuntuu.
Voi ajatella hänen luulevan että surevaa ihmistä pitäisi jotenkin jatkuvasti "piristää" eli vetää hänen huomiotaan pois surusta. (Tällainen käyttäytyminen on aika yleistä, ihan aikuistenkin kesken) Ja kun et selvästi käyttäydy hänen odottamallaan tavalla, hän puolestaan käyttäytyy vain siten kuin osaa, eli ns.vetää herneen nenäänsä.
Jos vain kerrot hänelle miten pahalta sinusta tuntuu, ja miten senvuoksi et kykene toimimaan mm.seksiasioissa normaalisti, etkä odota sen suurempaa ymmärrystä, kuin mihin hän oikeasti kykenee.
Komppaan edellistä kirjoittajaa.
Kuulostaa todellakin vain siltä, että mies on ymmällään sen suhteen, mitä häneltä nyt odotetaan. Kun sinä olet yhtäkkiä vireeltäsi ja tunnetasoltasi aivan erilainen kuin yleensä, se totta kai hämmentää häntä.
Tuli mieleen vielä sellainenkin juttu, että koska miehet ovat luonnostaankin ongelman ratkaisijoita, heitä ohjaa tarve selvittää asiat nopeasti, jotta päästään takaisin ns. normaalitilaan – olipa kyse sitten parisuhteesta, kaverisuhteesta, työasioista, tms.
Sinä voit auttaa miestä ymmärtämään oman roolinsa tässä uudessa tilanteessa. Voi kertoa hänelle, että läsnäolo, empatian osoittaminen ja kuuntelunhalu riittävät.
Te koette nyt surun ekaa kertaa yhdessä, eikä siihen ole olemassa mitään käsikirjoitusta jonka mukaan tulee edetä, tai aikarajaa, jonka puitteissa se kokemus koetaan. Surukokemuksetkin ovat vain osa elämää.
Jaksamista ja ymmärrystä teille molemmille sekä osanottoni suruusi.
Otan osaa. Tänään tulee kuluneeksi tasavuosia oman äitini kuolemasta. Olen mies jolle ensimmäinen kuukausi oli tosi raskas. Sitten seuraavan vuoden puolella tuli juotua jotain siideriä monta kertaa litran verran suruun, mutta joskus toukokuussa alkoi suru helpottaa ja elämä alkoi palata uomiinsa. Sen verran suruaikaa minulla äidin kuolema vaati miehenä.
Minulla ei ollut silloin tyttöystävää vaan vain yksi naisystävä, jonka luona olin edellisenä kesänä käynyt yötä olemassa. Hänelle tuli kerrottua surun tunteista. Hän ymmärsi tunteeni, mutta en tietystikään asunut hänen kanssaan samassa taloudessa. Tämä naisystäväni asui toisella paikkakunnalla.
Tarinani on opetus on se, että tilanne ja suru menee ajanmyötä ohi. Nyt voi olla hankalaa, mutta kyllä se seuraavana vuonna jo helpottaa. Kun sinulta menee suru ohi niin elämä avoliitossanne palautuu jossain määrin vanhoihin uomiin. Kaipaus äitiin jäi vuosiksi elämään, mutta elämä jatkuu ja ihmissuhteet siinä ympärillä! :)
Ensi vuonna on uusi vuosi ja suru on pitkälti ohi! :)
Tulinpa puolestasi tosi tosi surulliseksi. Minulla on -92 syntynyt poika. Olemme eronneet (ei minun tahdosta ja lisäksi sairastuin valavasti) ja tiedän miten paljon äidit ajattelee ja huolehtii lapsistaan. Olen iloinen että olet vahva, uskot tulevaisuuteen ja pystyt etsimään onneasi. Kaikkea hyvää elämääsi :)
Oikeastaan en ole syntynyt -92 vaan aiemmin, mutta äitini kuoli silloin kuin minulla oli ikää 20 . Aika paransi haavan, vaikka se rakkaus äitiin ei vuosiin himennyt. Ehkä siihen paranimeseen vaikutti se, että Vantaalta Stadiin matkalla kerran tulin puhuneeksi eräälle äitini kuolemasta, mutta nähdessäni tämän keskustelukumppanini ilmeen tajusin sen, että hän ei ollut koskaan äitiään edes tavannut. Hänen äitinsä oli kuollut hänen syntyessään synnytykseen. Minä sain sentään tuntea äitini runsaat kaksikymmentä vuotta. Sitä tuntemisen kolmatta tai neljättä vuosikymmentä ei koskaan tule, mutta tärkeimmät oli ne ensimmäiset vuodet. Äidin rakkaus on pienenä kaiken hyvän elämän perusta.
Oikeastaan nyt olen onnellinen, sillä olen ihastunut yhteen naiseen! :)
Miehesi kuulosta yksinkertaiselta tollolta juntilta. Tuota ei voi enään selvemmin analysoida.
Olet nyt nähnyt ja kokenut sen suhtautumisen traagisessa tilanteessa. Näitä tilanteita tulee eri muodoissa elämän taipaleella.
Haluatko sinä jatkossakin pitää kumppaninasi tuon tason pintaliitäjää, on vain sinun valintasi.
Olisin pistänyt tuollaisen ukon jo ajat sitten pihalle, toki en minkään mömmöjen vetäjien kanssa olisi ollutkaan saman katon alla koskaan. Jotain rajaa.
Miki nyt ihmiset ylipäätään ymmärtävät asioista ja aiheista niin kovin vähän. Varsinkaan toisten ...
Moni on ajatellut kauniisti. Yritän auttaa miestäni siinä mikä on hänen rooli tässä vierellä. Hän ei ole helppo ja on kitissyt jo 3: na iltana tälläkin viikolla monesta asiasta ja kertoo, sekä käyttää jotain vaarallisia kehonrakentajien mömmöjä, saa niistä ryymihäiriöitä ja outoja tuntemuksia pääkoppaan. Hän tietää, että ne on vaarallisia ja sanoo sen minullekin. Minulla riittäisi tämä suru. Nyt joudun huolehtimaan ja stressaamaan hänestäkin.. En jaksa moista....Miten saan hänet järkiin, lopettamaan kiusoittelun ja aineiden käytön ja kunnioittamaan suruani?
Luitko lainkaan Oppeiinin viestiä?