Hei
Tämä viesti on erityisesti suunnattu ihmisille, joilla on jonkinlaista asiantuntijuutta psykologian saralta. Voit olla psykologiaan perehtynyt, asiantuntija, psykologi, psykoterapeutti, psykiatri tai vaikka teologi/filosofi.
Eli mistä syntyy avoimuus uusille kokemuksille?
Lähdin miettimään tätä nyt kun pääsin yliopistoon ja olen päässyt läheltä tarkkailemaan oman vuosikurssini tovereita vähän lähemmin.
Eli olen huomannut erit.muutamasta opiskelukaveristani (n.5) että:
1.Jos joku ehdottaa jotain, he ovat heti - mitään ajattelematta mukana - esim. Nytkin yksi opettaja ehdotti pientä retkeä ja nämä henkilöt olivat heti mukana (jos vertaan itseeni, niin minun pitää saada miettiä menenkö vai en. En siis osaa heti sanoa juuta tai jaata ja tälle retkelle piti ilmoittautua heti kun opettaja siitä mainitsi joten jätin menemättä).
2. He ovat varakkaita/varakkaista perheistä (siinä ei ole sinällään mitään pahaa, mutta minua kiehtoo se miten juuri ne varakkaimmat ovat eniten avoimia uusille kokemuksille - eikä siihen retkeen liity mitään rahallista panostusta kun kaikki kyydit, ruoka, majoitus on valmiiksi maksettu - jätin siitä huolimatta menemättä vaikka retki olisi ollut positiivinen riski - en vain jotenkin pidä ko. opettajasta). Vuosikurssillani on tosin pari muuta vähän introvertimpää henkilöä, jotka ovat myös varakkaita.
Ei tosin pitäisi vertailla itseään muihin.
Sitten toinen asia. Miksi tunnen itseni epävarmaksi näiden henkilöiden seurassa? He ovat tosi mukavia henkilöitä, mutta jos olen joissakin ryhmäprojekteissa samassa ryhmässä olen vaisumpi ja tarkkailen itseäni, toisin kuin jos olisin ns, "tavallisten tallaajien" kanssa. Välillä olo tuntuu paranoidilta, kun tuntuu että he katsoisivat nenänvarttaan pitkin, vaikkei niin tosiaan ole. Olen siis vähän tälläinen nukkavieru (mutta pienellä rahallisella panostuksella pukeutumiseen sekin selviäisi - olen kuitenkin tosi pihi ja opiskelija (on sopivasti rahaa, mutta ei voi kauheasti shoppaillakaan - ne pitää siis suunnitella hyvin tarkasti). Toisaalta joskus toivon että olisin kuin he, mutta en ole kuitenkaan kateellinen - mun perhe on siis tosi köyhä ja vähävarainen (josta en kasvaessa pitänyt yhtään, toisaalta oma perhe vähän hävettää jne). Tosin jos en tulisi rutiköyhästä perheestä, en olisi varmaan käynyt lukiota tai halunnut ja päässyt yliopistoon, käynyt kesätöissä yms. Päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että jos joskus saan itse lapsia heidän ei tarvitsisi elää köyhyydessä. En kuitenkaan ole mitenkään raha-ahne - en halua miksikään miljonääriksi.
Joten ongelma on osin minun päässäni.
Mitä mieltä olette?
Tämä viesti on erityisesti suunnattu ihmisille, joilla on jonkinlaista asiantuntijuutta psykologian saralta. Voit olla psykologiaan perehtynyt, asiantuntija, psykologi, psykoterapeutti, psykiatri tai vaikka teologi/filosofi.
Eli mistä syntyy avoimuus uusille kokemuksille?
Lähdin miettimään tätä nyt kun pääsin yliopistoon ja olen päässyt läheltä tarkkailemaan oman vuosikurssini tovereita vähän lähemmin.
Eli olen huomannut erit.muutamasta opiskelukaveristani (n.5) että:
1.Jos joku ehdottaa jotain, he ovat heti - mitään ajattelematta mukana - esim. Nytkin yksi opettaja ehdotti pientä retkeä ja nämä henkilöt olivat heti mukana (jos vertaan itseeni, niin minun pitää saada miettiä menenkö vai en. En siis osaa heti sanoa juuta tai jaata ja tälle retkelle piti ilmoittautua heti kun opettaja siitä mainitsi joten jätin menemättä).
2. He ovat varakkaita/varakkaista perheistä (siinä ei ole sinällään mitään pahaa, mutta minua kiehtoo se miten juuri ne varakkaimmat ovat eniten avoimia uusille kokemuksille - eikä siihen retkeen liity mitään rahallista panostusta kun kaikki kyydit, ruoka, majoitus on valmiiksi maksettu - jätin siitä huolimatta menemättä vaikka retki olisi ollut positiivinen riski - en vain jotenkin pidä ko. opettajasta). Vuosikurssillani on tosin pari muuta vähän introvertimpää henkilöä, jotka ovat myös varakkaita.
Ei tosin pitäisi vertailla itseään muihin.
Sitten toinen asia. Miksi tunnen itseni epävarmaksi näiden henkilöiden seurassa? He ovat tosi mukavia henkilöitä, mutta jos olen joissakin ryhmäprojekteissa samassa ryhmässä olen vaisumpi ja tarkkailen itseäni, toisin kuin jos olisin ns, "tavallisten tallaajien" kanssa. Välillä olo tuntuu paranoidilta, kun tuntuu että he katsoisivat nenänvarttaan pitkin, vaikkei niin tosiaan ole. Olen siis vähän tälläinen nukkavieru (mutta pienellä rahallisella panostuksella pukeutumiseen sekin selviäisi - olen kuitenkin tosi pihi ja opiskelija (on sopivasti rahaa, mutta ei voi kauheasti shoppaillakaan - ne pitää siis suunnitella hyvin tarkasti). Toisaalta joskus toivon että olisin kuin he, mutta en ole kuitenkaan kateellinen - mun perhe on siis tosi köyhä ja vähävarainen (josta en kasvaessa pitänyt yhtään, toisaalta oma perhe vähän hävettää jne). Tosin jos en tulisi rutiköyhästä perheestä, en olisi varmaan käynyt lukiota tai halunnut ja päässyt yliopistoon, käynyt kesätöissä yms. Päätin jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että jos joskus saan itse lapsia heidän ei tarvitsisi elää köyhyydessä. En kuitenkaan ole mitenkään raha-ahne - en halua miksikään miljonääriksi.
Joten ongelma on osin minun päässäni.
Mitä mieltä olette?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.