Terve,
olen tällä hetkellä siis 16-vuotias poika. En koe itseäni mitenkään pelokkaaksi ihmiseksi, mutta olen varhais-teini-iästä ja teini-iän aikana huomannut olevani stressaantuneempi, väsyneempi ja pelokkaampi kuin kuvittelisin muiden olevan. Olen kireä, suoraan sanoen väsynyt ja tavallistakin enemmän ahdistunut.
Jostain syystä tämänkaltaisia tuntemuksia ilmaantuu vanhempieni läheisyydessä, etenkin isäni. Isäni ei ole mitenkään arvaamaton, väkivaltainen taikka aggressiivinen persoona. Näin en sitä koe. Lähimuistista viimeksi vuosi sitten tuli tukkapöllyä ja potku reisille kun opo soitti kyselläkseen poissaoloista. N. viisi vuotta sitten (silloin) 13-vuotias isoveljeni otti tietääkseni vastaan useita potkuja (ei nyt mitään raskaita, "hampaat kurkkuun"-tyylisiä mutta semmoisia että hintelälle 13-vuotiaalle tuntuu-tyylisiä) kun oli vahingossa riuhtaissut suihkuhuoneen oven saranan irti jonkin pitkän riidan päätteeksi, jota itse sängystä jouduin parisenkin tuntia kuuntelemaan. Äitiini ei isä ole kuitenkaan tietääkseni käynyt käsiksi, mutta lapsena veljeni ja minä vastaanotimme esim. äidin kasvatusmetodeineen hivenen kireältä ja vanhanaikaiselta siskolta tukkapöllyjä kun lapsena teimme jotain typerää (esim. rikkoassamme jotain tai riehuessamme ympäriinsä). Tämän lisäksi esim. lapsena itkukohtauksen tai äksyily-kohtauksen aikana äiti tapasi lukita minut vaatekaapin komeroon että rauhoittuisin (väkevä pimeänpelko "rauhoittajana", mielikuvitukseltani vilkas lapsi kun olin). Näistä huolimatta (en sitten tiedä onko jokin "ei akka mulle pärjää"-mentaliteetti ole sitten jäänyt, en koe olevani sovinisti enkä koe naisia heikommaksi tai muutenkaan) tunnen välillä itseni kireämmäksi ja ahdistuneemmaksi isäni kanssa kuin muuten. Takaraivossa hakkaa ajatus että olen taas pettänyt vanhempani jotenkin, josta saattaisi tulla sanomista ja ehkä suutakin pidempää.
Kysymys kuuluu, onko tämä sitten sitä "herran pelkoa" eli kunnioitusta vanhempia kohtaan, vai pitäisikö tässä hyväksyä ja myöntää itselleen jotain? Onko koivuherran spämmääminen kikkana vielä ihan tavallista? Tähän mennessä olen pistänyt kaikki "yhhyhyh traumat lol apua"-ulinat sen piikkiin että olisin itse vain henkisesti heikko ja että lapsen mieli näitä asioita suurentelee. Koululääkärillä käytyäni mulle kyllä tokaistiin että tossa olisi ihan sossu-raportin veroinen viesti. Kaksi ajatusta siinä kävi mielessä, toinen äänekkäämpänä ja toinen hiljempana. "Pyh, sossuraportti, vitun lussua tää nykyinen systeemi on ku lasta ei muka kurittaa enää saa", ja sitten se että "mitä jos nyt oikeasti myöntäisi ettei siitä mitään kivoja muistoja jäänyt". Mikä on se raja missä lapsi oikeasti käyttäytyy niin paskamaisesti että vyö olisi tarpeen? Tämmöiset kysymykset saavat oikeasti miettimään ja puntaroimaan omien lasten hankkimista, pelkään pahiten että itsellänikin alkaa pannu kiehumaan yli omien potentiaalisten lapsien kanssa ja sitten ei ole kaukana siitä kun nyrkki lopulta heijahtaa.
olen tällä hetkellä siis 16-vuotias poika. En koe itseäni mitenkään pelokkaaksi ihmiseksi, mutta olen varhais-teini-iästä ja teini-iän aikana huomannut olevani stressaantuneempi, väsyneempi ja pelokkaampi kuin kuvittelisin muiden olevan. Olen kireä, suoraan sanoen väsynyt ja tavallistakin enemmän ahdistunut.
Jostain syystä tämänkaltaisia tuntemuksia ilmaantuu vanhempieni läheisyydessä, etenkin isäni. Isäni ei ole mitenkään arvaamaton, väkivaltainen taikka aggressiivinen persoona. Näin en sitä koe. Lähimuistista viimeksi vuosi sitten tuli tukkapöllyä ja potku reisille kun opo soitti kyselläkseen poissaoloista. N. viisi vuotta sitten (silloin) 13-vuotias isoveljeni otti tietääkseni vastaan useita potkuja (ei nyt mitään raskaita, "hampaat kurkkuun"-tyylisiä mutta semmoisia että hintelälle 13-vuotiaalle tuntuu-tyylisiä) kun oli vahingossa riuhtaissut suihkuhuoneen oven saranan irti jonkin pitkän riidan päätteeksi, jota itse sängystä jouduin parisenkin tuntia kuuntelemaan. Äitiini ei isä ole kuitenkaan tietääkseni käynyt käsiksi, mutta lapsena veljeni ja minä vastaanotimme esim. äidin kasvatusmetodeineen hivenen kireältä ja vanhanaikaiselta siskolta tukkapöllyjä kun lapsena teimme jotain typerää (esim. rikkoassamme jotain tai riehuessamme ympäriinsä). Tämän lisäksi esim. lapsena itkukohtauksen tai äksyily-kohtauksen aikana äiti tapasi lukita minut vaatekaapin komeroon että rauhoittuisin (väkevä pimeänpelko "rauhoittajana", mielikuvitukseltani vilkas lapsi kun olin). Näistä huolimatta (en sitten tiedä onko jokin "ei akka mulle pärjää"-mentaliteetti ole sitten jäänyt, en koe olevani sovinisti enkä koe naisia heikommaksi tai muutenkaan) tunnen välillä itseni kireämmäksi ja ahdistuneemmaksi isäni kanssa kuin muuten. Takaraivossa hakkaa ajatus että olen taas pettänyt vanhempani jotenkin, josta saattaisi tulla sanomista ja ehkä suutakin pidempää.
Kysymys kuuluu, onko tämä sitten sitä "herran pelkoa" eli kunnioitusta vanhempia kohtaan, vai pitäisikö tässä hyväksyä ja myöntää itselleen jotain? Onko koivuherran spämmääminen kikkana vielä ihan tavallista? Tähän mennessä olen pistänyt kaikki "yhhyhyh traumat lol apua"-ulinat sen piikkiin että olisin itse vain henkisesti heikko ja että lapsen mieli näitä asioita suurentelee. Koululääkärillä käytyäni mulle kyllä tokaistiin että tossa olisi ihan sossu-raportin veroinen viesti. Kaksi ajatusta siinä kävi mielessä, toinen äänekkäämpänä ja toinen hiljempana. "Pyh, sossuraportti, vitun lussua tää nykyinen systeemi on ku lasta ei muka kurittaa enää saa", ja sitten se että "mitä jos nyt oikeasti myöntäisi ettei siitä mitään kivoja muistoja jäänyt". Mikä on se raja missä lapsi oikeasti käyttäytyy niin paskamaisesti että vyö olisi tarpeen? Tämmöiset kysymykset saavat oikeasti miettimään ja puntaroimaan omien lasten hankkimista, pelkään pahiten että itsellänikin alkaa pannu kiehumaan yli omien potentiaalisten lapsien kanssa ja sitten ei ole kaukana siitä kun nyrkki lopulta heijahtaa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Sujuva kynä sinulla, mutta en ihan ymmärrä, että oletko saanut selkäsaunan, pelkäätkö sitä vai odotatko sitä.
Itse olen asunut täysin hullun kanssa sinun ikäisenä. Ei ukko minulle enää pärjännyt, se oli liian hidas ja kankea, lisäksi melkein aina humalassa. Minun tehtävä oli pelastaa pikkusisaret ja äiti sen kynsistä. En minä sitä peläännyt, yölläkin heräsin herkästi, jos se alkoi liikkumaan asunnossa. Ihan pienenä pelkäsin, että se polttaa talon, tai vahingoittaa äitiä, kun olen koulussa.
Tympeää ja raskasta se aika oli mutta päättyi lopulta. Omia lapsiani en ole millään tavalla satuttanut, en edes ole kertonut heille siitä miten minun lapsuuteni meni.
Et sinä ole isäsi, etkä käyttäydy kuin hän. Kun menet parisuhteeseen, niin silloin päätät mitä kuuluu viinaan ja muihin päihteisiin. Kuinka lapsia kohdellaan jne. Niissä päätöksissä on helppo pysyä. Ne ovat sinun päätöksiä, eikä niitä tarvitse kenellekään kertoa.