Elikkäs viimesen kahden vuoden aikana alkanu sosiaalisten tilanteiden pelko, joka rajottaa elämää aikalailla. Mulla on sellane jännitys ja pelko lähes kaikissa tilanteissa jossa on muita ihmisiä. Aina vaa miettii että mitähän ne musta ajattelee ja pelko siitä että mokaa jotenki.
Pelko ottaa yleensä vallan kehossa ja sydän alkaa hakkaamaan, kädet tärisee ja hikoaa, naama punottaa ja hirvee ahdistus tulee, olis vaan pakko päästä nopeasti pois tilanteesta. Näitä "kohtauksia" tulee työpaikan kahvitauoilla, kaupan kassalla, juhlissa, ulkona syömässä ollessa, julkisella kulkiessa ja ihan illanistujaisissa kavereiden kanssa. On myös hyviä päiviä, jollon näitä kohtauksia ei tule ollenkaa. Näitä tilanteita oon vältellyt mahdollisimman paljon, joka on johtanu syrjäytymiseen.
Työpaikka on pitänyt yhteyden ihmisiin, vaikka epämukavia ja tuskasia tilanteita tuleekin. Yleensä työpäivan jälkeen ja viikonloppusin oon vaa kotosalla. Kotona on jotenki turvallinen olo ja ei pelota.
Lisäks tästä on seurannu masennusta ja itsetunto on todella alhaalla. Pidän itteeni todella arvottomana ja tuntuu kun ei eläis ollenkaa. Sitä vaan on olemassa täällä.
Mulla ei ole ikinä ollut oikeen ketään kaveria jolle puhua syvällisiä ja vanhempienkaan kanssa ei oo tullut näistä puhuttua. Ajatuskin siitä että vanhemmille lähtisin tällästä puhumaa ni kauhistuttaa. Oon yksi porskinu eteen päin mutta nyt alkaa puhti loppua, ei jaksa enää. pakko puhua jollekkin ni tänne nyt sitte puran näitä tuntemuksia.
En siis tiedä että mitään diagnoosia ku en oo lääkärissä käyny mutta luulen että tää on sos. fobiaa.
Pelko ottaa yleensä vallan kehossa ja sydän alkaa hakkaamaan, kädet tärisee ja hikoaa, naama punottaa ja hirvee ahdistus tulee, olis vaan pakko päästä nopeasti pois tilanteesta. Näitä "kohtauksia" tulee työpaikan kahvitauoilla, kaupan kassalla, juhlissa, ulkona syömässä ollessa, julkisella kulkiessa ja ihan illanistujaisissa kavereiden kanssa. On myös hyviä päiviä, jollon näitä kohtauksia ei tule ollenkaa. Näitä tilanteita oon vältellyt mahdollisimman paljon, joka on johtanu syrjäytymiseen.
Työpaikka on pitänyt yhteyden ihmisiin, vaikka epämukavia ja tuskasia tilanteita tuleekin. Yleensä työpäivan jälkeen ja viikonloppusin oon vaa kotosalla. Kotona on jotenki turvallinen olo ja ei pelota.
Lisäks tästä on seurannu masennusta ja itsetunto on todella alhaalla. Pidän itteeni todella arvottomana ja tuntuu kun ei eläis ollenkaa. Sitä vaan on olemassa täällä.
Mulla ei ole ikinä ollut oikeen ketään kaveria jolle puhua syvällisiä ja vanhempienkaan kanssa ei oo tullut näistä puhuttua. Ajatuskin siitä että vanhemmille lähtisin tällästä puhumaa ni kauhistuttaa. Oon yksi porskinu eteen päin mutta nyt alkaa puhti loppua, ei jaksa enää. pakko puhua jollekkin ni tänne nyt sitte puran näitä tuntemuksia.
En siis tiedä että mitään diagnoosia ku en oo lääkärissä käyny mutta luulen että tää on sos. fobiaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.