Hei.
Olen 8-luokkalainen tyttö, jolla on hyvät välit perheeseen. Olen täysin normaali teini,(mitä nyt aika hiljainen) opiskelen koulussa tunnollisesti, minulla on kavereita ja käyn harrastuksissa. Ajatukseni on aina ollut se, että opettaja on aina yläpuolellani, ja siksi en ole koskaan väitellyt tai ollut hankala opettajille, olen kuuliaisesti opettajaa aina totellut. Vähän niinkuin pelännyt. Tämmöistä ajattelutaktiikkaa olen myöhemmin yrittänyt muuttaa, juuri tämän takia.
Kaikki alkoi kun tulin kutoselle, opettajani oli vaihtunut joka vuosi ja nyt oli taas tiedossa uusi opettaja. Noin 4 vuoden tauon jälkeen meille tuli naisopettaja joka oli ihan mukava ja kiva. Alussa ei ollut mitään ongelmaa, mutta pian aloin kiintyä häneen, en mitenkään seksuaalisesti vaan silleen että kun hän tuli juttelemaan minulle menin ihan sekaisin enkä voinut sanoa mitään. Sanoja vain ei tullut ulos tai ne menivät sekaisin. Tai kun hän hymyili minulle sydän pomppasi kurkkuun ja katsoin äkkiä alaspäin. Toivoin vain kokoajan vain enemmän, että hän huomioisi minut, hymyilisi tai tulisi juttelemaan. (Näin hänestä myös usein painajaisia) En koskaan tehnyt asian eteen oikein mitään, vain odotin. Ongelma oli siinä että hänestä tuli minulle pakkomielle, ajattelin vapaa-ajallani häntä ja toivoin jo näkeväni hänet. En halunnut koskaan kiinnittää huomiota, halusin vain seurata häntä ja katsella, ja jos hän sattui tulla juttelemaan olin onnellinen. Pelkkä läsnäolo riitti. Kutosen loppuvaiheilla tajusin, että yläasteella en näkisi häntä enään, joten yritin irtautua hänestä, olla välinpitämätön ja olla miettimättä häntä. Se oli hankalaa, enkä oikein onnistunut siinä. Koko kesäloman vain itkin ja toivoin että näkisin hänet, tulisi samalla bussilla tai olisi samaan aikaan ruokakaupassa. Vielä kerran näkisin hänet, mitään muuta en olisi tarvinnut, vielä en ole häntä kutosen jälkeen tavannut ja hyvä niin.
Aloin pikkuhiljaa tottua ajatukseen että en ehkä enään koskaan näkisi häntä. Seiskalla minulle tapahtui paljon uutta, tuli uusia kavereita sun muuta mitä nyt seiskalla yleensä tapahtuu. Olin päässyt hänestä yli, mitä nyt välillä pyöri mielessä. Ei kuitenkaan enään häiritsevästi. Elämäni oli taas mukavaa ja rauhallista.
Seiskaluokka meni hyvin, eikä mitään kummallista tapahtunut, en saanut mitään samanlaisia tunteita opettajia kohtaan, kun kutosella. Olin kerennyt jo unohtaa ongelmani kutosella meidän opettajaamme kohtaan...
Kunnes kahdeksasluokka alkoi. Nyt taistelen tunteitani kohtaan samalla tavalla kuin kutosella. Kyseinen opettaja opetti meille viimekin vuonna, mutta nyt vasta tunnen jotain. Samalla tavalla kuin aijemmin kutosella. Opettaja on noin kolmekymppinen nainen joka ehkä vähän näyttää missiltä, mutta on samaa aikaa urheilullinen. Hän on erittäin mukava ja iloinen, ja hymyilee paljon. Ongelmani on täysin sama kuin kutosella, pidän hänestä liikaa. Ongelma tässä on nyt se, että kun tiedän että en näe häntä koko elämääni, ja peruskoulukin loppuu, en haluaisi samanlaista tappelua tunteitani kohtaan, mitä tein kutosen jälkeen yli vuoden. Olisiko teillä jotain ideaa miten saisin unohdettua tunteeni häntä kohtaan, jotta en ysin loputtua kuole tuskaan? Entä tiedättekö mistä tämä johtuu ja onko tämä normaalia? Omiakin kokemuksia saa kertoa ja jakaa :)
Olen 8-luokkalainen tyttö, jolla on hyvät välit perheeseen. Olen täysin normaali teini,(mitä nyt aika hiljainen) opiskelen koulussa tunnollisesti, minulla on kavereita ja käyn harrastuksissa. Ajatukseni on aina ollut se, että opettaja on aina yläpuolellani, ja siksi en ole koskaan väitellyt tai ollut hankala opettajille, olen kuuliaisesti opettajaa aina totellut. Vähän niinkuin pelännyt. Tämmöistä ajattelutaktiikkaa olen myöhemmin yrittänyt muuttaa, juuri tämän takia.
Kaikki alkoi kun tulin kutoselle, opettajani oli vaihtunut joka vuosi ja nyt oli taas tiedossa uusi opettaja. Noin 4 vuoden tauon jälkeen meille tuli naisopettaja joka oli ihan mukava ja kiva. Alussa ei ollut mitään ongelmaa, mutta pian aloin kiintyä häneen, en mitenkään seksuaalisesti vaan silleen että kun hän tuli juttelemaan minulle menin ihan sekaisin enkä voinut sanoa mitään. Sanoja vain ei tullut ulos tai ne menivät sekaisin. Tai kun hän hymyili minulle sydän pomppasi kurkkuun ja katsoin äkkiä alaspäin. Toivoin vain kokoajan vain enemmän, että hän huomioisi minut, hymyilisi tai tulisi juttelemaan. (Näin hänestä myös usein painajaisia) En koskaan tehnyt asian eteen oikein mitään, vain odotin. Ongelma oli siinä että hänestä tuli minulle pakkomielle, ajattelin vapaa-ajallani häntä ja toivoin jo näkeväni hänet. En halunnut koskaan kiinnittää huomiota, halusin vain seurata häntä ja katsella, ja jos hän sattui tulla juttelemaan olin onnellinen. Pelkkä läsnäolo riitti. Kutosen loppuvaiheilla tajusin, että yläasteella en näkisi häntä enään, joten yritin irtautua hänestä, olla välinpitämätön ja olla miettimättä häntä. Se oli hankalaa, enkä oikein onnistunut siinä. Koko kesäloman vain itkin ja toivoin että näkisin hänet, tulisi samalla bussilla tai olisi samaan aikaan ruokakaupassa. Vielä kerran näkisin hänet, mitään muuta en olisi tarvinnut, vielä en ole häntä kutosen jälkeen tavannut ja hyvä niin.
Aloin pikkuhiljaa tottua ajatukseen että en ehkä enään koskaan näkisi häntä. Seiskalla minulle tapahtui paljon uutta, tuli uusia kavereita sun muuta mitä nyt seiskalla yleensä tapahtuu. Olin päässyt hänestä yli, mitä nyt välillä pyöri mielessä. Ei kuitenkaan enään häiritsevästi. Elämäni oli taas mukavaa ja rauhallista.
Seiskaluokka meni hyvin, eikä mitään kummallista tapahtunut, en saanut mitään samanlaisia tunteita opettajia kohtaan, kun kutosella. Olin kerennyt jo unohtaa ongelmani kutosella meidän opettajaamme kohtaan...
Kunnes kahdeksasluokka alkoi. Nyt taistelen tunteitani kohtaan samalla tavalla kuin kutosella. Kyseinen opettaja opetti meille viimekin vuonna, mutta nyt vasta tunnen jotain. Samalla tavalla kuin aijemmin kutosella. Opettaja on noin kolmekymppinen nainen joka ehkä vähän näyttää missiltä, mutta on samaa aikaa urheilullinen. Hän on erittäin mukava ja iloinen, ja hymyilee paljon. Ongelmani on täysin sama kuin kutosella, pidän hänestä liikaa. Ongelma tässä on nyt se, että kun tiedän että en näe häntä koko elämääni, ja peruskoulukin loppuu, en haluaisi samanlaista tappelua tunteitani kohtaan, mitä tein kutosen jälkeen yli vuoden. Olisiko teillä jotain ideaa miten saisin unohdettua tunteeni häntä kohtaan, jotta en ysin loputtua kuole tuskaan? Entä tiedättekö mistä tämä johtuu ja onko tämä normaalia? Omiakin kokemuksia saa kertoa ja jakaa :)
Vastaukset 11
Vanhimmat
No, eipä tässä ulkopuolisena osaa kovin hyvää neuvoa antaa. Periaatteessa kai se on hyvä aisa, jos ihmiset tykkäävät toisistaan.
Näistä nuorena esiin tulleista ongelmista on meillä vanhemmilla ihmisillä tapana todeta, että ne kyllä menevät ajan mittaan ohi. En täysin ole samaa mieltä, sillä ei monien omien, nuorena esiin tulleiden ongelmienikaan suhteen ole löytynyt mitään ratkaisua. Mutta sen voin varmuudella sanoa tähän sinunkin ongelmaan, että tuntuipa se tällä hetkellä kuinka vakavalta tahansa, sen luonne muuttuu melko lyhyenkin ajan kuluessa. Tämä tarkoittaa lievitystä sitä kautta, että ongelma alkaa jatkuvasti eteen tulevien uusien kokemusten myötä tuntua toisarvoiselta.
Nuorena tunteet myllertävät voimallisesti, mutta samalla myös uudet ärsykkeet aiheuttavat entisen myllerryksen kumoavia aistimuksia. Jo pian toteutuva vuodenajan vaihtuminen aiheuttaa uusia vahvoja tunne-elämyksiä.
Ongelmasi ei ole mitenkään harvinainen. Melkein jokaisella on kokemusta tällaisista "mahdottomista" ihastumisista hyvin nuorena. Kuvaat erittäin hyvin juuri samaa, mitä moni on kokenut tai kokee.
Kehittymisen myötä tilalle tulevat ihastumiset vertaisiin, siis saman ikäisiin. Yhdeksännen luokan päättyessä tilanne sinunkin kohdallasi voi olla ja todennäköisesti onkin jo aivan toinen. Varmaa on joka tapauksessa, että selviydyt opettajasta eroon joutumisesta erittäin hyvin.
Ei tuo aloittajan kertoma juttu kuulosta miltään tavalliselta ihastukselta. Ei ihastusten takia itketä koko kesää.
Entäs jos yrittäisit tutustua paremmin siihen opettajaan? Ehkä sitten voisit pitää häneen yhteyttä ysin jälkeenkin. Mutta MUISTA toimia varovasti, ettei opettajasi käsitä väärin ja ajattele että olet vinksahtanut. Käyttäydy rauhallisesti ja vältä tunnekuohujen näyttämistä.
Kiitos vastauksista!
On mukavaa kuulla, että en ole täysin menettänyt järkeä, enkä ole vaivani kanssa yksin. On lohduttava tietää, että joku uskoo siihen että ysin loputtua selviän erosta hyvin
Jostain syystä tekstini ei tullut näkyviin kokonaan joten jatkampa siitä mihin teksti jäi
Elikkäs, kun kerroin tekstissä että "itkin koko kesän" en tätä sananmukaisesti tarkoittanut, vaan se oli vertauskuvallinen lause sille, että opettaja pyöri loman aikana jatkuvasti mielessäni, ja kyllä, itkinkin välillä. Anteeksi jos ymmärsit väärin. Sinä joka ehdotit tätä toista vaihtoehtoa, mielenkiintoista. En ole koskaan ajatellut että noinkin voisi tehdä. Kiitos siitä, että toit toisen ajattelutavan keskusteluun
Minäkin vähän täsmennän vastaustani.
Näitä nuoruudessa suuria tunnekuohuja aiheuttavia tapauksia lieventää ja tekee toisarvoiseksi se sama ominaisuus, joka niitä tuottaakin. Eli tulee toisia tunnekuohun aiheuttavia kokemuksia ja elämyksiä.
Armollista siinä on se, ettei ihminen voi kokea monta tunnekuohua yhtä aikaa ja päällekkäin. Toiset niistä pakostikin laimenevat ja muuttuvat toisarvoisiksi. Näin käy sillekin tärkeimpänä pitämälleen kuohulle.
Hei. Tätä itsekkin olen ajatellut ja siihen luottanut. Pohdin vain sitä, että onko minun järkevämpi nauttia siitä, että näen tätä opettajaa ja ottaa siitä "koko ilo irti" vai pitäisikö mielummin ottaa mahdollisimman paljon etäisyyttä ja yrittää haihduttaa tunteet häntä kohtaan?
Voin kertoa oman kokemukseni
Minä olen ihastunut minun opettajaani tai entiseen opettajaani. Kouluni loppui jo maaliskuussa, mutta vieläkin haikailen hänen peräänsä. Olen koittanut ottaa etäisyyttä häneen ja yrittänyt keksiä itselleni jotain tekemistä/muuta ajateltavaa, etten ehtisi ajattelemaan häntä. Minulla alkoi syksyllä uusi koulu ja tekemistä riittää - en vain ole vieläkään pystynyt unohtamaan tätä ihailemaani opettajaa (pyörii mielessäni päivittäin). Joskus vain ajattelen häntä ja kaikki muu maailmasta katoaa. Aikaa on kuitenkin kulunut jo kohta 8kk kun ollaan viimeksi oltu tekemisissä. Milloinkohan ne tunteet hälvenevät vai eikö koskaan? Kukaan muu ihminen ei vain ole hänen arvoinen. Minulla on ollut useita ihastuksen kohteita ja yleensä ovat olleet juurikin auktoriteettejä. Kaikki muut ovat "unohtuneet" kun elämä on mennyt eteenpäin - muistelen heitä hyvällä, mutta ne eivät pyöri enää mielessäni.
Voin todeta myös sen, että jatkuva ikävän tunne on ihan kamalaa ja vie voimiani. Huonoimpina päivinä vain itken ja parempina päivinä muistelen häntä lämmöllä. Toisinaan tekisi mieli mennä koululle tapaamaan häntä, mutta toisina mietin onko järkevää itseni kannalta. Jos menen - en ainakaan pysty unohtamaan sitä. Vaikeeta. Ikävä on tilanne - toivon vaan, että tämä tunne lähtisi pois minusta. Mitä voisi tehdä?
"Milloinkohan ne tunteet hälvenevät vai eikö koskaan?"
Kyllä ne lähiaikoina hälvenevät.
Mutta ehdottaisin sellaista toimintasuunnitelmaa, että pidät sen kokemuksen kauniina muistona, jonka mieleen palauttaminen helpottaa oloa vaikeina hetkinä. Jos nyt yrität uusia tuttavuutta kaipauksesi kohteeseen, saattaa koko romanttinen muisto realismin takia rikkoontua. Romantiikka ja realismi eivät monesti ole sama asia. Realismia on se mikä toteutuu, mutta romantiikalle kaikki on mahdollista.