Miten olette päässeet ihmisestä

Irti päästäminen on vähän kuin suruaikaa. Vuosia sitten ennen avioliittoani rakastuin yhteen mieheen ja meillä meni jo alkuunsa sukset ristiin. Jäin kaipaaamaan miestä pariksi vuodeksi. Lopulta eräänä päivänä vain tajusin, etten kaivannut häntä enää. Edes silloin kun näimme pitkästä aikaa.

Nyt olen saman tilanteen edessä. Erosin exästä 15v yhdessäolon jälkeen 2008 ja sen jälkeen minulla oli 2v mittainen tulinen romanssi. Rakastuminen oli ihanaa aikaa, mutta suhde kaatui meidän niin erilaisiin taustoihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. En halunnut enää lapsia. Suhde päättyi ja noin puolen vuoden sinkkuilun jälkeen treffasin yhtä miestä. Ihastuin häneen, hänestä en tiedä. Välillä tuntui että hänkin ja välillä hän oli etäinen. Vaikka pidin miehestä niin silti lopetin itse suhteen 7kk tapailun jälkeen, koska aina tuntui, ettei hänellä ole aikaa minulle. Tapailimme loppuaikana vain 1-2 x kuussa mikä oli minusta vähän. Jäin kaipaaman häntä ja kaipaan yhä, mutta tiedän, että jonain päivänä olen päästänyt irti. Olkoonkin sitten vaikka vuosi tai toinenkin. Elelen ja teen kaikkea muuta ja nautin sinkkuudesta ja jätän äijänuviot taka-alalle.

Usko pois. Jonain päivänä näet hänet täysin toisin silmin ja tajuat, ettei roikkumisella elämä etene. Päästät irti kun kyllästyt murehtimaan menetettyä. Nyt sinulla on elämäsi tilaisuus tehdä sitä mitä aina halunnut.

Aika auttaa ja tekee tehtävänsä. Joku hankkii itselleen paljon harrastuksia, urheilee paljon, tai harrastaa jotain muuta. Joku kirjoittaa tai puhuu ulos ahdistustaan, joku tarvitsee mahdollisuuden omaan hiljaiseen retrettiin ja mietiskelyyn. Aika parantaa haavat.

samassa tilanteessa naisena jonka mies jätti kun löysi toisen. voi sitä helvetellistä ensinmäistä puolta vuotta, sitten alkoi järki joten kuten pilkistämään sen ikävän ja surun takaa. tuo liikunta on hyvä keino, tein varmaan kävelylenkkejä enemmän kuin edelliseen viiteen vuoteen yhteensä. toinen mitä huomasin että nukkuminen on erittäin tärkeä asia, väsyneenä ei jaksanut kuin pillittää.

nyt vieläkin, ikävä välillä iskee mutta myös kiukku, jäi sanomatta siinä shokki tilassa pari asiaa. ystävä joka on psykologi sanoi suoraan että vuoden otaa ns. suru työ, huomasin sen kun ns. eriteille lähdön vuosi päivä läheni ja oli.. ajatuksissa pyöri en tiennyt viime juhannuksena että näin tulee käymään jne.

joku päivä ekana kyllästyt asian vatvomiseen, kaivamalla alat kaivaa elämäsi hyviä asioita, itselle sellainen oli jo se että nauroin jollekkin super typerälle vitsille..
kyllä se siitä.. joku päivä.. aurinko paistaa risukasaankin - näin ajattelin silloin ja nyt tiedän että se tapahtuu...

Niin typerältä kuin kuulostaakin, mulle auttaa laastarisuhde. Saan uudelta mieheltä läheisyyttä, hellyyttä, ihailua, seksiä.... Vaikka kuinka ikävöin rakastani, ja rakastan vielä pitkään häntä....en tunnu pääsevän tästä kuilusta ylös jos en aloita treffailua.

Muuten itkisin kotona yksin, nyt mun on pakko lähteä seisien ulkopuolelle tapaamaan ihmisiä. Ja olen kertonut suoraan treffimiehille, että en hae seurustelusuhdetta.

Ajattele asiaa niin, et toinen teki sinulle noin ikävästi? Olisitko voinut itse tehdä samoin toiselle? Ikävät teot helpottavat unohtamista, turha roikkua itsesäälissä, koska sillä ei ole kuin huonoja vaikutuksia. Toisen vihaaminenkaan ei auta asiaa. Suruajan jälkeen, aktivoidu, ala harrastamaan asioita, jotka tuo sinulle hyvän mielen. Ette olleet toisillenne ne oikeat loppuelämäksi, turha miettiä muuta suhteesta?

Aika, eipä siihen juuri muu auta. Ajan kulumista odotellessa kannatta keskittyä omaan elämäänsä ja tehdä juttuja, joista tykkää ja joista tulee hyvä olo. Hankit uusia harrastuksia, jatkat vanhoja, tapaat ystäviä tai mitä ne hyvää mieltä sulle tuovat jutut sitten ovatkaan. Jonsin päivänä sitten huomaat, että ei tunnu enää niin pahalta.