Olen pian 60 vuotta täyttävä sinkku nainen. Olin aviossa pitkään ilman perillisiä ja sitten erosimme. Vanhemmat ovat kuolleet aikoja sitten ja elossa on lähisuvusta vain kaksi nuorempaa siskoa ja heidän perheensä. Nuorina aikuisina olille jonkin verran yhdessä sisarten kanssa, kun vanhemmat vielä elivät, mutta isän ja äidin kuoleman jälkeen yhteyden pito harveni ja sitten itselleni tuli konkurssi ja avioero ja kai jotenkin käperryin kuoreeni ja häpesin epäonneani. Siskoilla kun pyyhki kaikki niin hyvin.
Meni melkein 15 vuotta, että emme käytännössä pitäneet yhteyksiä. Se oli vain kortteja ja tekstiviestejä jouluna ja merkkipäivinä. Toinen sisar asuu vielä samassa kaupungissa ja nuorinkin vian noin 100 kilometrin päässä.
Luojan kiitos, että nyt kahden vuoden aikana on alkanut sisaryhteyden polut jälleen avartumaan. On jopa tavattu, soiteltu ja pidetty yhteyksiä. Ei se vieläkään niin vilkasta ole, mutta hyvältä tämäkin jo tuntuu. Eilenkin sisko soitti ja pyysi käymään erään asian tiimoilta ja sitten kiertelimme katselemassa sukujemme hautoja ja pyöräilimme.
On muutama täti ja eno vielä elossa. Erään melkein 90-vuotiaan tädin kanssa olemme paljon tekemisissä ja hän on kuin äiti minulle ja vielä erittäin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.
Ystävä- ja tuttavapiiri on kyllä riittävä, mutta kyllä on ihanaa olla siltoja verisukulasiinkin. Ei koe ihan totaalista orpoutta, jota hyvistä ystävistä huolimatta olen ajottain viime vuosina kokenut.
Meni melkein 15 vuotta, että emme käytännössä pitäneet yhteyksiä. Se oli vain kortteja ja tekstiviestejä jouluna ja merkkipäivinä. Toinen sisar asuu vielä samassa kaupungissa ja nuorinkin vian noin 100 kilometrin päässä.
Luojan kiitos, että nyt kahden vuoden aikana on alkanut sisaryhteyden polut jälleen avartumaan. On jopa tavattu, soiteltu ja pidetty yhteyksiä. Ei se vieläkään niin vilkasta ole, mutta hyvältä tämäkin jo tuntuu. Eilenkin sisko soitti ja pyysi käymään erään asian tiimoilta ja sitten kiertelimme katselemassa sukujemme hautoja ja pyöräilimme.
On muutama täti ja eno vielä elossa. Erään melkein 90-vuotiaan tädin kanssa olemme paljon tekemisissä ja hän on kuin äiti minulle ja vielä erittäin hyvissä ruumiin ja sielun voimissa.
Ystävä- ja tuttavapiiri on kyllä riittävä, mutta kyllä on ihanaa olla siltoja verisukulasiinkin. Ei koe ihan totaalista orpoutta, jota hyvistä ystävistä huolimatta olen ajottain viime vuosina kokenut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Voi sitä tuntea orpoutta suuren suvinkin keskellä. Vaikka, kun olet 50v ja jokaisessa sukujuhlassa ja häissä se ainoa vanhapiika.
Nykyään kukaan ei tosin enää edes kysele, "missä sun mies, etkö oo miestä vieläkään löytänyt ittelles jne" ihania kysymyksiä.
Nykyään vaan puhuvat kulman takana ja säälivät ja nauravat köyhää, rumaa ja yksinäistä naista.
Viimeksi lähdin sukujuhlista itkien ja ahdistuneena kotiin.
Taisi olla viimeinen kerta, mitä sinne mennä taas haukuttavaksi ja pilkattavaksi.