Vuontisjärven toinen kirja hypähtää liki parisataa vuotta eteenpäin edellisen, Proksinvainiot- teoksen tapahtuma-ajoista. Melkoista hengen joustavuutta tekijältä. Toki pääosa tämänkin kirjanta tpahtumista sijoittuu Lappiin. Vaikka vauhtia otetaankin etelän nimettömän kaupungin humusta ja sumusta. Alussa toimeton ja juureton Mika saa kapakkaillan päätteeksi oudon urakan ryyppyseuraksi eksyneeltä ison talon isännältä. Ainoa lapsi, Tiina, viljelyn oletettu jatkaja, ikiaikaisen maahengen perijätär onkin lähtenyt lätkimään talosta. Eikä ole yksinhuoltaja-isukille kontaktitietoja jättänyt. Puhumattakaan kännykkänumerosta. Koska tapahtunee hieman ennen kännykän keksimistä.
Mikalla on hieman kokemusta toimittaja-kuvaajan hommista, joten Anttilan isäntä uskoo hänen selviävän etsintähommasta helpolla. Vallankin kun kunnon palkkio tulee ennakkona. Koko tämä kadonneen tyttären jäljitysprojekti on kirjallisuustaiteellisesti ajateltuna kehyskertomus, jonka kautta peilataan tärkeitä yhteiskunnallisia arvoja. Kuten maaseudun autioituminen, maanviljelyn kannattavuus ja sukupolvenvaihdon mutkikkuus perhesuhteiden komplisoijana.
Aikansa pähkäiltyään ja rikottuaan välinsä lopullisesti tyttöystäväänsä Mika lopulta lähtee jäljittämään Tiinaa. Sangen helposti tuore vainu löytyykin, muutaman kaverikeskustelun kautta. Tie vie totisesti pohjoiseen ja Mikalle aukeaa aivan uusi maailma ja tapa suhtautua sekä elämään yleensä että työhön, aikakäsitykseen ja luontoon erityisesti. Eräänlainen kasvukertomus siis on kyseessä tässäkin tapauksessa.
Kuten elämässä yleensäkin kirjassakaan kaikki ei ole miltä ensin näyttää. Tiina löytyy ja Mikan kuvitelmat osoittautuvat pieleen menneiksi. Jäljelle jää varmuus: paluuta entiseen ei ole.
Parhaimmillaan Vuontisjärvi on luonnon kuvajana. Pitkäksi menneen hillaretken kuvauksessa suo tuoksuu ja itikoiden ininä tuntuu kuin paikalla itse olisi.
Rohkenen suositella selkeää lukuromaania kaipaavalle. Ei tajunnanvirtaa, ei maagista realismia vaan vanhaa kunnon niskavuorelaista proosaa.
Mikalla on hieman kokemusta toimittaja-kuvaajan hommista, joten Anttilan isäntä uskoo hänen selviävän etsintähommasta helpolla. Vallankin kun kunnon palkkio tulee ennakkona. Koko tämä kadonneen tyttären jäljitysprojekti on kirjallisuustaiteellisesti ajateltuna kehyskertomus, jonka kautta peilataan tärkeitä yhteiskunnallisia arvoja. Kuten maaseudun autioituminen, maanviljelyn kannattavuus ja sukupolvenvaihdon mutkikkuus perhesuhteiden komplisoijana.
Aikansa pähkäiltyään ja rikottuaan välinsä lopullisesti tyttöystäväänsä Mika lopulta lähtee jäljittämään Tiinaa. Sangen helposti tuore vainu löytyykin, muutaman kaverikeskustelun kautta. Tie vie totisesti pohjoiseen ja Mikalle aukeaa aivan uusi maailma ja tapa suhtautua sekä elämään yleensä että työhön, aikakäsitykseen ja luontoon erityisesti. Eräänlainen kasvukertomus siis on kyseessä tässäkin tapauksessa.
Kuten elämässä yleensäkin kirjassakaan kaikki ei ole miltä ensin näyttää. Tiina löytyy ja Mikan kuvitelmat osoittautuvat pieleen menneiksi. Jäljelle jää varmuus: paluuta entiseen ei ole.
Parhaimmillaan Vuontisjärvi on luonnon kuvajana. Pitkäksi menneen hillaretken kuvauksessa suo tuoksuu ja itikoiden ininä tuntuu kuin paikalla itse olisi.
Rohkenen suositella selkeää lukuromaania kaipaavalle. Ei tajunnanvirtaa, ei maagista realismia vaan vanhaa kunnon niskavuorelaista proosaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.