10 vuotta takana kotileikkiä, hengailua, päivästä toiseen vierimistä...
Mieheni myi itsensä hyvin. Ylioppinut yliopisto-opiskelija joka kävi töissä opintojensa ohella. Ahkera ajattelin, niin kuin minäkin.
Ahkera? No se illuusio romahti sitten ensimmäisten parin vuoden jälkeen. No, ajattelin... löytäähän itsensä ja paikkansa jossain vaiheessa.
Nyt tekee edelleen pätkissä hanttihommia ja näyttää olevan tyytyväinen elämäänsä. Olemme molemmat reilu 3-kymppisiä, eikä omasta asunnosta tai mistään rahoitetusta turvasta tietoakaan. Tai ylipäätänsä mistään haaveista, toiveista ei mitään yhteistä ajatuskuplaa.
Eletään aivan eri päivärytmiä. Mies on kotona, pelaa pokeria aamuun asti kun minä nousen ylös ja töihin.
Oma tulevaisuus, ja turvattu, edes osin mietitty sellainen kiinnostaisi. Ei huvittaisi maksaa enää vuokraa ilmaan, eikä hengata päivästä toiseen ilman mitään visiota tulevaisuudesta. Naimisiin ja lapsia en kaipaa, mutta jotain muutosta tilanteeseen kuitenkin.
Haen itse koko ajan jotain pysyvämpää paikkaa itselleni vaikka olenkin koulutustani vastaavassa työssä. Silti, nyt teen jatkuvia määräaikaisia pätkiä enkä ainakaan itse tuudittaudu siihen turvaan että työt jatkuu, vaikka nyt suurella todennäköisyydellä jatkuvatkin.
Miehelläni ei ole mitään kiinnostusta edes hakea mitään paikkaa. Kaikesta hän löytää jotain sanomista. Haluaisi kuulemma pelata ammatikseen pokeria. Joo, aivan. On nyt pelanut peliä jo viimeiset 8 vuotta tekemättä tulosta.
Kaikkein eniten ottaa päähän se, että kaikki aloitteet minkään suhteen tulee AINA minulta. Lähdetäänkö leffaan, siivotaanko, laitetaanko ruokaa, kauppaan. Jos näitä ehdotuksia ei olisi, istuisimme monta viikkoa kotona, vain ihan tarpeelisen lähikaupasta hakien. Vaikka mikropitsa, kahvia ja vähän olutta HUAH. Olen itsekin laiskistunut tämän muka-suhteen aikana. Olin ennen aktiivinen liikkuja, nyt olen kääntynyt aktiivi-sohvalla löhöjäksi.
Tiedän jo itse missä vaiheessa oma tahtotilani suhteemme ylläpitoon on, mutta olisi kiva kuulla, kuinka terveeltä tämä muiden silmissä vaikuttaa. Ja onko enää mitään tehtävissä....
Mieheni myi itsensä hyvin. Ylioppinut yliopisto-opiskelija joka kävi töissä opintojensa ohella. Ahkera ajattelin, niin kuin minäkin.
Ahkera? No se illuusio romahti sitten ensimmäisten parin vuoden jälkeen. No, ajattelin... löytäähän itsensä ja paikkansa jossain vaiheessa.
Nyt tekee edelleen pätkissä hanttihommia ja näyttää olevan tyytyväinen elämäänsä. Olemme molemmat reilu 3-kymppisiä, eikä omasta asunnosta tai mistään rahoitetusta turvasta tietoakaan. Tai ylipäätänsä mistään haaveista, toiveista ei mitään yhteistä ajatuskuplaa.
Eletään aivan eri päivärytmiä. Mies on kotona, pelaa pokeria aamuun asti kun minä nousen ylös ja töihin.
Oma tulevaisuus, ja turvattu, edes osin mietitty sellainen kiinnostaisi. Ei huvittaisi maksaa enää vuokraa ilmaan, eikä hengata päivästä toiseen ilman mitään visiota tulevaisuudesta. Naimisiin ja lapsia en kaipaa, mutta jotain muutosta tilanteeseen kuitenkin.
Haen itse koko ajan jotain pysyvämpää paikkaa itselleni vaikka olenkin koulutustani vastaavassa työssä. Silti, nyt teen jatkuvia määräaikaisia pätkiä enkä ainakaan itse tuudittaudu siihen turvaan että työt jatkuu, vaikka nyt suurella todennäköisyydellä jatkuvatkin.
Miehelläni ei ole mitään kiinnostusta edes hakea mitään paikkaa. Kaikesta hän löytää jotain sanomista. Haluaisi kuulemma pelata ammatikseen pokeria. Joo, aivan. On nyt pelanut peliä jo viimeiset 8 vuotta tekemättä tulosta.
Kaikkein eniten ottaa päähän se, että kaikki aloitteet minkään suhteen tulee AINA minulta. Lähdetäänkö leffaan, siivotaanko, laitetaanko ruokaa, kauppaan. Jos näitä ehdotuksia ei olisi, istuisimme monta viikkoa kotona, vain ihan tarpeelisen lähikaupasta hakien. Vaikka mikropitsa, kahvia ja vähän olutta HUAH. Olen itsekin laiskistunut tämän muka-suhteen aikana. Olin ennen aktiivinen liikkuja, nyt olen kääntynyt aktiivi-sohvalla löhöjäksi.
Tiedän jo itse missä vaiheessa oma tahtotilani suhteemme ylläpitoon on, mutta olisi kiva kuulla, kuinka terveeltä tämä muiden silmissä vaikuttaa. Ja onko enää mitään tehtävissä....
Vastaukset 3
Vanhimmat
lähetä se poika jo vekasii siel saattaa voittaakki, älä avusta matkassa saatat pettyä. jos voittaa ni o toki tervetullu takas soffalle tekemaan ei mittää mutta maksaapaha ainaki jotain olemisestaan !! ei hyvää tierä tollane..
No ei tuossa tilanteessa tuon suhteen hyväksi mitään kannata tehdä.
Miehen tahtotilaa et saa väkisin käännettyä, ja hän on pokeriaddikti.
Raha-automaattiyhdistys tai pelaamiseen erikoistunut psykologi
voi ehkä auttaa vieroittamaan pelihimosta, mutta muuten en näe teillä toimivaa tulevaisuutta.
Ei tuossa miehesi pelaamisessa ole järkeä, jos ei ole 8 vuodessa isoja voittoja onnistunut käärimään. Silloin on selvästi olematon taito kyseiseen hommaan.
Laita mies menemään tai lähde itse pois.
Samaa mieltä edellisten kanssa.
Tiedät jo itsekin ettei tuon miehen kanssa synny mitään konkreettista eikä pysyvää. Hänelle riittää virtuaalimaailma. Sinä olet hyvää vauhtia luisumassa tuon kuilun pohjalle. Onhan se niin HELPPOA!
Mikäli haluat elämältäsi enemmän ( tekisit rikoksen itseäsi kohtaan ellet haluaisi!) antaisit tuon miehen elää virtuaalimaailmassaan - yksin. Nyt on sinun korkein aika poistua tuosta laiskuuden ja pilvilinnojen maailmasta.
Hanki oma asuntosi, kouluta itseäsi lisää, ala harrastamaan mitätahaansa uutta, hanki tässä maailmassa eläviä ystäviä, opi, tutki, kuuntele - tee elämästäsi elämisen arvoinen.
Virtuaalimaailman ulkopuolella on aivan liian paljon kaunista, arvokasta, tietopuolista, energeettistä ja sielua kohetavaa materiaalia joka sinä olet kokonaan sulkenut pois elämästäsi.
Herää jo ennenkuin kaikki on liian myohäistä!