Minulla on pian lähtö vaihtoon, ja pakko sanoa, että olen täynnä ristiriitaisia ajatuksia. Toisaalta minusta on todella mukava mennä, mutta toisaalta olen kauhuissani. Tämä on varmaan ihan normaali reaktio, mutta pelkään, että se koituu lopulta kohtalokseni. Vaihtooni on käytetty niin suuri rahasumma ja tiedän että yksinhuoltajaisälleni on tehnyt tiukkaa toteuttaa unelmani ja olen tuntenut suurta syyllisyyttä sitä kohtaan, ehkä se luo joitain paineita pärjäämisestä ja tekee oloni entistä ahdistuneemman.
Ollaan nyt siinä vaiheessa, että kaikki kyselevät milloin lähtö on. Isäntäperhekin jo on, mutta aina kun ajattelen lähtöä minua alkaa ahdistamaan ja tahtoisin kadota. Olen asunut 11-vuotiaasta lähtien (pian 18v.) isäni kanssa yhdessä pikkusiskoni kanssa. Äitini kuoli minun ollessa kymmenen vuotias, ja tämän jälkeen olemme asuneet yhdessä isäni kanssa. Isäni on minulle kaikki kaikessa, ja en tiedä, miten pärjään ilman häntä. En ole koskaan ollut pitkiä aikoja erossa hänestä, alle viikon, ja poden hyvin usein jonkinsortin koti-ikävää ensimmäisinä eropäivinä, mutta se on kuitenkin nopeasti ohimenevää.
Minua voisi melkeimpä haukkua kotikissaksi ja jonkin sortin luuseriksi kun olen niin kiintynyt häneen, että vuosi tuntuu lähinnä itsemurhalta.
En tiedä miten on käynyt niin, että ihminen joka on täysin epäluottavainen itseensä on lähdössä vaihtoon. Joskus ajattelin, että kyllä minä pärjään ja kaikki menee hyvin, mutta nyt tuntuu vain siltä että epäonnistun. Helsinki-Vantaan lentokentällä lähden karkuun ja itku ei lakkaa. En tiedä miten pärjään sen vuoden. Miten pärjään koti-ikävän kanssa jos se jo pohjoisemmassa Suomessa tuntuu kamalalta. Miten pärjään lähes maapallon toisella puolella?
Kaikki tuntuu olevan vieläpä hyvin täällä Suomessa. On kavereita ja perheessä kaikki hyvin kerrankin ja vihdoinkin. Koulussakin menee hyvin. Meidän naapuritkin ovat kivoja ja kaikki pienimmätkin asiat tuntuvat naurettavan hyviltä ja tärkeiltä tällä hetkellä.
Onko kenelläkään mitään sanottavaa? Kirjoitin tämän lähinnä oman ahdistukseni purkamiseksi, mutta jos jollain on jotain kerrottavaa niin kertokaa ihmeessä. Auttakaa hädässä.
:)
Ollaan nyt siinä vaiheessa, että kaikki kyselevät milloin lähtö on. Isäntäperhekin jo on, mutta aina kun ajattelen lähtöä minua alkaa ahdistamaan ja tahtoisin kadota. Olen asunut 11-vuotiaasta lähtien (pian 18v.) isäni kanssa yhdessä pikkusiskoni kanssa. Äitini kuoli minun ollessa kymmenen vuotias, ja tämän jälkeen olemme asuneet yhdessä isäni kanssa. Isäni on minulle kaikki kaikessa, ja en tiedä, miten pärjään ilman häntä. En ole koskaan ollut pitkiä aikoja erossa hänestä, alle viikon, ja poden hyvin usein jonkinsortin koti-ikävää ensimmäisinä eropäivinä, mutta se on kuitenkin nopeasti ohimenevää.
Minua voisi melkeimpä haukkua kotikissaksi ja jonkin sortin luuseriksi kun olen niin kiintynyt häneen, että vuosi tuntuu lähinnä itsemurhalta.
En tiedä miten on käynyt niin, että ihminen joka on täysin epäluottavainen itseensä on lähdössä vaihtoon. Joskus ajattelin, että kyllä minä pärjään ja kaikki menee hyvin, mutta nyt tuntuu vain siltä että epäonnistun. Helsinki-Vantaan lentokentällä lähden karkuun ja itku ei lakkaa. En tiedä miten pärjään sen vuoden. Miten pärjään koti-ikävän kanssa jos se jo pohjoisemmassa Suomessa tuntuu kamalalta. Miten pärjään lähes maapallon toisella puolella?
Kaikki tuntuu olevan vieläpä hyvin täällä Suomessa. On kavereita ja perheessä kaikki hyvin kerrankin ja vihdoinkin. Koulussakin menee hyvin. Meidän naapuritkin ovat kivoja ja kaikki pienimmätkin asiat tuntuvat naurettavan hyviltä ja tärkeiltä tällä hetkellä.
Onko kenelläkään mitään sanottavaa? Kirjoitin tämän lähinnä oman ahdistukseni purkamiseksi, mutta jos jollain on jotain kerrottavaa niin kertokaa ihmeessä. Auttakaa hädässä.
:)
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mä lupaan, että sä pärjäät. Lähes kaikilla vaihtoonlähtijöillä on samanlaiset fiilikset. Itsekin olin aivan paniikissa ja itkuinen, kun olin lähdössä. Vuosi oli kuitenkin mahtava, kaikkineen vuoristoratoineenkin. Mutta hei oikeasti, lähde! Nauti ja koe! Kyllä sun kaltanen kotikissakin siellä pärjää:) Tsemppiä.
Pari päivää ennen lähtöä tulee tilanne että tajuat oikeasti olevasi lähdössä ja olet ulkomailla sen vuoden (tai puoli vuotta). Itselläni tästä tilanteesta on 5kk ja muistan sen päivän todella helposti. Itkin 2 edellistä päivää ja ykskaks en halunnutkaan lähteä. Halusin jäädä kotiin. Pahin hetki oli kun olin menossa turvatarkastukseen ja äitinikin alkoi itkeä. Kun pääsin turvatarkastuksesta läpi itku kuitenkin loppui ja jännitys alkoi. En ole sen jälkeen itkenyt kuin 1 tai 2 kertaa kohdemaassani.
Olen jutellut muillekkin vaihtaritutuilleni ja he sanovat samaa, pari pv ennen lähtöä ja lähtöpäivä olivat vaikeita ja tuntui että ei haluakkaan lähteä. Se fiilis kuitenkin on monilla mennyt nopeasti ohi ja uskon että se menee sinullakin!
Paljon tsemppiä vaihtovuoteesi, välillä on vaikeata mutta pitää vain osata nauttia! :) Itse tajusin juuri olevani jo puolessa välissä, aika menee tosi nopeeta!
Ma olen 17 vuotias tytto, talla hetkella USAssa vaihdossa, ollut nyt reilut 5 kuukautta ja oon jo itkenykki sen vuoksi etta on enaa toiset 5 kk jaljella! En halua lahtea kun mulla tulee niin ikava kakkia taalla mutta silti samalla on ikava myos suomalaista perhettani.
Sellaista sanon sulle etta usein kuulee vain taydellisia tarinoita vaihtovuodesta, etta kavereita saa heti ja se on mahtavaa 24/7. Ala oleta etta se menee niin. Itsella oli vaikeaa ekat kaksi kuukautta, kielen ja kavereiden hankkimisen kanssa vaikka olenkin super sosiaalinen henkilo. Kannattaa menna ihan kaikkeen mukaan, vaikka ei tuntuisikaan silta. Mua on pyydetty rullaluistelemaan, raamattupiiriin ja tekemaan vapaa-ehtoistyota jos missa. Vaikka ei aina ole huvittanu menna ni oon aina menny koska jokainen uusi kokemus tuo lisaa tietoa, ja uusia kavereita. Minun neuvoni on se etta mene kaikkeen mukaan ja ala ajattele etta on itsestaan selvaa etta kaikki nuoret tulee sun luokse ja haluaa heti olla sun kavereita. Sun pitaa itse hankkia niita :) muista myos "mainostaa" itseasi. eli kerro etta olet vaihtari suomesta ja levita sanaa, ainakin jenkit on kiinnostuneita taalla minusta. Taa on tosi kasvattava kokemus ja ihan mahtavaa! Vaihtovuosi on taysin omasta asenteesta kiinni.
Tsemppia ja ihan mahtavaa vaihtovuotta!!!!!!!!