Muutaman vuoden hautomisen jälkeen Oksanen jatkaa Viron lähihistorian ammentamista tulevan kvartetin kolmannessa osassa. Ihan aluksi kuluttajavalistuksellinen huomautus: Ei mikään helppo kirja. Ajat ovat kovat, selviytymistaistelu rajua ja keinot monet.
Oksanen liikkuu monella aikatasolla. Onneksi joka luvun alussa oleva postimerkki paljastaa minne on hypätty. 1940-luvun alussa Tallinnasta taistelevat Neuvostoliiton vetäytyvät joukot ja lähestyvät saksalaiset. Siinä välissä virolaiset eivät haluaisi kumpiakaan, tai toivovat länsimaita apuun. Osa miehistä on Suomessa taistelu- ja vakoilukoulutuksessa. Kuten serkukset Roland ja Edgar. Entiset taistelutoverit valitsevat eri tiet ja siitä syntyy koko kirjan jännite. Roland pysyy uskollisena itsenäisyysihanteelle, tai ainakin siltä näyttää, kun taas Edgar samaistuu palvelemaan miehittäjiä, ketä ne kulloinkin onkin. Varsinainen kolminkertainen takinkäännön mestari ja moraaliton valehtelija.
Kaikki ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Ongelmallisin on Edgarin suhde, tai sen puute, vaimoonsa Judithiin. Judithin kaksoisrooli saksalaisen upseerin ystävättärenä ja maasta kaikkoavien maamiesten auttajana hipoo uskottavuuden rajoja. Pakenemista Virosta hengen säilyttämiseksi tapahtuu kaiken aikaa, niin Ruotsiin kuin Suomeen. Siitäkin Edgar kehittelee lisäbisnestä palvellessaan 60-luvulla salaperäistä Konttoria, joka lienee Kremlissä. Ihmisluonnon raadollisuutta kuvastaa se, että jotkut haluavat pakoveneeseen mieluummin omaisuutensa kuin omaisensa.
Tilannehan muuttuu jälleen 1944, kun murtunut Saksa vatäytyy ja takaa-ajavat Neukkujoukot lähestyvät Rintamien väliin mahtuu viiden päivän itsenäisyys, joka ei aivan riitä toimivan hyvinvointivaltion luomiseen. Ja jonka itäinen historiankirjoitus unohtaa, ehkä Edgarin avulla, kirjoittaen Neuvostoliiton vapauttaneen Tallinnan fasistivallasta. Joka muuten söi ne kyyhkyset, upseerien herkkupöydissä. Sittemmin menivät myös kukot. Kanathan pärjää ilmankin.
Kaikkiaan Oksanen on kehitellyt Edgarista lähikirjallisuuden moraalittomimman petturin, kaikkien valheiden ja manipulaatioiden isän. Joka tekee melkein housuihinsa saadessaan hipaista saksalaisen upseerin lahjetta.
Lukemisen vaikeutta lisäävät runsaat alkukieliset nimitykset saksalaisen miehitysorganisaation eri elimille. Vironkielisiäkin sanoja esiintyy ja lukija joutuu välillä arvailemaan merkityksiä. No, ei missään luvata kaiken hyvän, lukemisenkaan, olevan aina helppoa. Tietysti jos on nukkunut historian tunnit ja katsonut televiisiosta vain salkkareita ja beebeetä niin vaivaa on enemmän ihan perusasioiden hahmottamisessa.
Koko juonikuvio kääntyy vielä kerran aivan viimeisillä sivuilla. Sinne asti kannattaa ponnistella. Ja odottaa mielenkiinnolla mitä päätösosa tua tullessaan. Ponnahtaako Edgar itsenäistyvän Viron johtoon vai onko aika hoitanut hänet kuten hän hoitelee aikalaisiaan?
Oksanen liikkuu monella aikatasolla. Onneksi joka luvun alussa oleva postimerkki paljastaa minne on hypätty. 1940-luvun alussa Tallinnasta taistelevat Neuvostoliiton vetäytyvät joukot ja lähestyvät saksalaiset. Siinä välissä virolaiset eivät haluaisi kumpiakaan, tai toivovat länsimaita apuun. Osa miehistä on Suomessa taistelu- ja vakoilukoulutuksessa. Kuten serkukset Roland ja Edgar. Entiset taistelutoverit valitsevat eri tiet ja siitä syntyy koko kirjan jännite. Roland pysyy uskollisena itsenäisyysihanteelle, tai ainakin siltä näyttää, kun taas Edgar samaistuu palvelemaan miehittäjiä, ketä ne kulloinkin onkin. Varsinainen kolminkertainen takinkäännön mestari ja moraaliton valehtelija.
Kaikki ei kuitenkaan ole näin yksinkertaista. Ongelmallisin on Edgarin suhde, tai sen puute, vaimoonsa Judithiin. Judithin kaksoisrooli saksalaisen upseerin ystävättärenä ja maasta kaikkoavien maamiesten auttajana hipoo uskottavuuden rajoja. Pakenemista Virosta hengen säilyttämiseksi tapahtuu kaiken aikaa, niin Ruotsiin kuin Suomeen. Siitäkin Edgar kehittelee lisäbisnestä palvellessaan 60-luvulla salaperäistä Konttoria, joka lienee Kremlissä. Ihmisluonnon raadollisuutta kuvastaa se, että jotkut haluavat pakoveneeseen mieluummin omaisuutensa kuin omaisensa.
Tilannehan muuttuu jälleen 1944, kun murtunut Saksa vatäytyy ja takaa-ajavat Neukkujoukot lähestyvät Rintamien väliin mahtuu viiden päivän itsenäisyys, joka ei aivan riitä toimivan hyvinvointivaltion luomiseen. Ja jonka itäinen historiankirjoitus unohtaa, ehkä Edgarin avulla, kirjoittaen Neuvostoliiton vapauttaneen Tallinnan fasistivallasta. Joka muuten söi ne kyyhkyset, upseerien herkkupöydissä. Sittemmin menivät myös kukot. Kanathan pärjää ilmankin.
Kaikkiaan Oksanen on kehitellyt Edgarista lähikirjallisuuden moraalittomimman petturin, kaikkien valheiden ja manipulaatioiden isän. Joka tekee melkein housuihinsa saadessaan hipaista saksalaisen upseerin lahjetta.
Lukemisen vaikeutta lisäävät runsaat alkukieliset nimitykset saksalaisen miehitysorganisaation eri elimille. Vironkielisiäkin sanoja esiintyy ja lukija joutuu välillä arvailemaan merkityksiä. No, ei missään luvata kaiken hyvän, lukemisenkaan, olevan aina helppoa. Tietysti jos on nukkunut historian tunnit ja katsonut televiisiosta vain salkkareita ja beebeetä niin vaivaa on enemmän ihan perusasioiden hahmottamisessa.
Koko juonikuvio kääntyy vielä kerran aivan viimeisillä sivuilla. Sinne asti kannattaa ponnistella. Ja odottaa mielenkiinnolla mitä päätösosa tua tullessaan. Ponnahtaako Edgar itsenäistyvän Viron johtoon vai onko aika hoitanut hänet kuten hän hoitelee aikalaisiaan?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Hieno selostus kirjasta! Sain parisen viikkoa sitten kirjan loppuun, ja kaikki Oksasen teokset lukeneena tykkäsin kyllä. Samaa mieltä olen siitä, ettei ole mikään helppo kirja. Tuskin jaksaa lukea loppuun, jos ei yhtään Viron historiaa tunne, eikä ole historiasta juuri kiinnostunut.
Kirja on myös kertonut eräästä surullisesta avioliitosta. Nuori Juudit avioituu Edgarin kanssa ja odottaa sitä kaikkea, mitä jokainen nuori nainen nyt odottaa avioliitolta, ennen kaikkea lapsia. Epäilin jo alussa, olisiko Edgar mahdollisesti homoseksuaali ja niinhän se sitten olikin. Sekä mies, että vaimo rakastuivat molemmat samaan saksalaiseen upseeriin. Ilmeisesti tämä saksalainen tunsi aitoa rakkautta Juuditia kohtaan, mutta kohtasi loppunsa välittömästi, kun saksalaiset hävisivät sodan.
Kaiken kaikkiaan hieno lukukokemus!
Oksanen näyttää ottaneen paineita historiallisten tosiasioiden ja detaljien oikeellisuudesta ja runsaudesta ja unohtaneen sen, että se minkä varassa teksti lopultakin pysyy pystyssä, on perusteltu, vakuuttava ihmiskuvaus. Mielestäni henkilöt jäävät varsin paperinmakuisiksi, tieten tahtoen ympäristöön rakennetuiksi, eivät itsenäisiksi ajattelijoiksi ja toimijoiksi. Olen nyt lukenut puolet ja jos kyseessä olisi jonkun tuntemattoman nimen teksti, niin kesken jäisi.
Jos en tietäisi, että on saman kirjoittajan tekstiä kuin Puhdistus, niin en välttämättä arvaisi. Puhdistuksesta olen kirjoittanut niin moneen kertaan tänne ja ties minne, etten lähde sen toimivuutta enää toistamaan.
Miksei Kyyhkynen kirvoita enempi kommentteja?
Ehkäpä kuvaus onnettomasta avioliitosta ei innosta syvälliseen pohdintaan. Viron miehityksen vaikutusta nykypäivään voisi pohtia pidempään. Teos vaati lukijaltaan huomattavasti enemmän keskittymistä, kuin kirjoittajansa aiemmat romaanit.
Johtunee siitä, että kirjaa on käsitelty paljon medioissa.
Mielestäni nämä keskustelufoorumit ovat sopivia tuntemattomien ja loistavien kirjojen esiintuomisille.
Ydin: Kanat pärjäävät ilmankin. Eli johtava sivuteema teoksessa on naisen himo ja kavaluus. Pääasia on että saa. Näin sen ymmärsin edellisistä. Me naiset istumme sen ikioman ilopankkimme päällä ja johdamme, dominoimme ja manipuloimme miehiä ja historian yleistä kulkua.
Joku kysyi, miksi kirja ei kirvoita enemmän keskustelua. Johtuisiko siitä, että niin harva on jaksanut lukea sitä loppuun? Olen seurannut paljon Neuvostoliiton ja Venäjän ja Viron tapahtumia, siitä ei ole kiinni. Jostakin syystä teksti ei vaan tempaise mukaansa. Olen lukenut Stalinin lehmät ja Puhdistuksen ja pitänyt molemmista, ja erityisesti Puhdistus on mielestäni ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen. Mutta tämä ei vaan saa minua innostumaan. Paljonhan sitä on myyty julkisuuden ansiosta. Kirjan tehtävä on kuitenkin tulla luetuksi, ja siinä tämä kirja ei ole onnistunut. Kansikuvakin on niin törkeän huono. Puhdistuksen kansikuva taas oli aivan huippu.
Omasta mielestäni kansikuva kuvasi kirjaa hyvin, ja herätti osotuksia välittömästi!
Mitä kirjaan tulee, itseni se tempaisi mukaansa välittömästi, ja luinkin sen muutamassa päivässä. Vaikka Kyyhkystä onkin moitittu tapahtumien hitaudesta ja ymmärtämisen vaikeudesta, enkä sano ettei se vaivannut minuakaan ajoittain, oli kirja mielestäni loppuun asti otteessaan pitävä. Jaksakaa lukea loppuun, lukekaa toinen kerta, se avaa vasta mestarellisen juonen ja sen pikkutarkat yksityiskohdat.
Itse ymmärsin Edgarin lopulta kirjoittavan kirjaa itsestään, ja sen oivalsin vasta luettuani kirjan kahteen kertaan. Toinen kerta oli vielä nautittavampi kuin ensimmäinen, vaivaahan se teettää, mutta ehdottomasti sen arvoista :>
Tämä sonta myy tänäpäivänä. Huomenna kukaan ei muista koko akkaa.
Rahat silti on Sohvin veskassa ja se on hänelle pääasia. Virolaiset itse naureskelevat avoimesti kaikille Sohvin "historian"kirjoille. Niin minäkin.
Kovin silotellusti Sofi käsittelee saksalaisten miehitysaikaa (tarkoituksella?). Olisin odottanut realistisempaa ja paljastavampaa kerrrontaa eestiläisten osallisuudesta juutalaisvainoihin ja karkotuksiin, vaan eipä niistä pahemmin kerrottu edes saksalaisten osalta. Samoin natsimiehityksen ajan kommunistivainot jäävät tyystin käsittelemättä. Sen sijaan Eestin aikaa osana Neuvostoliittoa revitellään märehtien sen kauheuksia (kuten edellisissäkin teoksissa), vaikka varmasti suurelta osin totuudenmukaisesti, vaan ei tasapuolisesti verrattuna natsien tekoihin. Lienee kirjoittajan henkilökohtaista katkeruutta, vaan mistä ? Eihän hän itse ole ko. aikoja kokenut. Kaiken kaikkiaan kirjoittajan syvää katkeruuden vuodatusta verhottuna epäuskottavaan rakkaustarinaan.
Jatko-osan nimen huhutaan olevan
Kun hyttyset katosivat - Ohvin ostajan tarina.
Mie kyllä pidin kirjasta, vaikka olin hyvinkin epäluuloinen siihen tarttuessani. Jostakin syystä tunnen vastenmielisyyttä kirjailijoita kohtaan, jotka nousevat liian suosituiksi, joten vaikka pidinkin Puhdistuksesta, en uskonut Oksasen onnistuvan toista kertaa.
Kyyhkyset oli minun mielestäni hyvinkin helppolukuinen: postimerkkejä seuraten hypättiin välillä 1940-luvulle, välillä 1960-luvulle. Edgarin hahmo oli kaikessa traagisuudessaan myös huvittava: kai tuollaisia patologisia valehtelijoita todella on olemassa - uskovat varmasti itsekin valheeseensa, ei kai sen kanssa muuten voisi elää...Markin synnit ovat Edgarin syntejä; olen tästä samaa mieltä.
Tilasin kirjan kirjakerhosta ja innokkaana odotin sen saapumista. Pettymykseni oli suuri varsinkin, kun pidin Puhdistuksesta todella paljon. Kyyhkysessä henkilöhahmoihin ei saanut mitään otetta. ne eivät vain ainakaan minulle muuttuneet eläviksi. Kirja oli ielestäni luettelonomainen ja nojasi enemmän faktoihin ja luettelonomaisiin tietoiskuihin. Makuasoitahan nämä ovat eikä kirjailijaa pidä alkaa sovata henkilökohtaisuuksiin menemällää vain siksi, että lajilleen epätyypillisenä ymmärtää markkinoinnin päälle.
Nykyisin tuntuu olevan muotia tuollainen leikkaa-liimaa -kirjallisuus. Joskus näyttää, että kirjailija kirjoittaa eri aikatasot sievästi omina jatkumoinaan ja sitten yksinkertaisesti silppuaa ja sekoittaa ne kirjan sisään.
Siinä on pieni tekotaiteellinen sivumaku mun mielestäni.
Mutta Puhdistuksen naiskuvat, varsinkin Alida, oli niin hienosti piirretty, että sen ylittäminen, sivuaminen edes, olisi saavutus. Mä komppaan teitä, joiden mielestä henkilökuvauksen Kun kyyhkyset... -kirjassa jäivät ohuiksi. Lisäksi olin hieman pettynyt, että kirjailija piirsi nyt miestä. Olisi ollut kannattavaa keskittyä edelleen naisten kuvauksiin. Noita mieskuvia maailmassa riittää.
Kuinka tiukasti romaanin pitää olla historiallisesti faktaa? Minua ei haittaa, vaikka jokainen yksityiskohta ei olisikaan faktaa. Fiktiosta kun on kuitenkin kyse.
Stalinin lehmät ja Puhdistus ovat kumpikin hienoja kirjoja ja keskenään hyvin erilaisia. Se kyllä antaa uskoa, että Oksanen tulee jatkossakin kirjoittamaan elämään jäävää kirjallisuutta. Kun kyyhkyset... -kirja olisi ehkä kannattanut kirjoittaa vielä kerran. Jos aikaa ei riitä kaikkeen, ehkä sitten vähemmän promoa.