Te tosi ujot/sosiaalisia tilanteita tosi paljon jännittävät

Mies olen enkä ole seurustellut tai käynyt edes treffeillä seksistä tosiaan puhumattakaan, kerran on pyydettyä suoraan ulos, mutta kyseessä oli lihava nainen joten en lähtenyt.

en ole koskaan seurustellut. Jotkut tytöt ovat olleet kiinostuneita minusta mutta olen aina mokannut koko tutustumis vaiheen tai "juoksenut karkuun".

En seurustele, enkä ole koskaan seurustellut. Ujous estää naisten lähestymisen. Ujoudesta ei muuten ole suurempaa haittaa, joten en voi sanoa olevani tosi ujo.
Ei ole pyydetty ulos.

Olen seurustellut kerran, 14-16 ikävuosina. Olin hyvin ujo ja tutustuin exääni netin kautta. Seksiä harrastettiin, mutta ei oltu yhdynnässä. Nyt 21-vuotiaana sosiaalisten tilanteiden pelkoni on muuttunut todella pahaksi ja epäilen, etten ehkä vuosiin tule seurustelemaan. Jos koskaan. Vuoden käyty terapiassa ja seuraava vuosi menossa.

Vuosien varrella pari poikaa/miestä on selvästi osoittanut kiinnostustaan jostain tuntemattomasta syystä (en ole nätti ja pukeudun melko kulahtaneisiin vaatteisiin), mutta en ole uskaltanut lähestyä heitä. Pelko ja ahdistus on vain ihan liian kova. Aika sairasta ja tyhmää, että mahdollisuus voisi olla kumppanuudelle, mutta ei lopulta olekaan, koska olen niin vinksahtanut ihminen. En näe ujoutta laisinkaan terveellisenä osana persoonallisuutta. Se on este. Elämän se pilaa, oli sukupuoleltaan mikä tahansa.

En ole seurustellut enkä harrastanut seksiä. Mua vaivaa vakava sosiaalisten tilanteiden pelko eikä loppua näy tälle ongelmalle. Jatkuvasti tulee mietittyä että pitäiskö ottaa henki pois itseltään kun näyttää siltä että olen sellaisessa suossa mistä ei koskaa nousta ylös. No ei mussa näytä olevan miestä edes henkeä ottaa pois itseltäni.

Olen 19v mies, en ole koskaan seurustellut enkä harrastanut seksiä. Mua ei olla ikinä pyydetty ulos mutta kerran vajaa parivuotta sitten rohkenin pyytää ja pettymys tuli->ei enää ikinä uudestaan kun rohkeus ei enään riitä... Olen niin araksi tullut vuosien saatossa niin ei siitä enään mitään tule.

Aika vaikea kuvitellakaan sellaista skenaariota, jossa olisin päätynyt seurustelemaan. Eli en tod. ole seurustellut, enkä koskaan tule sitä tekemäänkään.

No hei aloittaja..mitäs luulisit!?
Oonko seurustelllu yms...en todellakaan meille kyseisistä ongelmista kärsiville jo päivittäisestä elämästä selviäminen on haaste ainakin minulle!

Sääli sinänsä sillä olisihan minusta seuraa, olen aika monipuolinen ihminen, suostuisin mukaan ulkoiluun, teatteriin, elokuviin, pelailemaan ym.

Harmi kun en luultavasti koskaan tule saamaan ystävää tai seurustelukumppania, en vaan pysty olemaan rentona, varmasti jos tuntisin ihmisen luotettavaksi jne. ehkä sitten.

Joo, eipä minullakaan ole näistä seurusteluasioista minkäänlaista kokemusta. 24-vuotias miespuolinen ihminen olen. Kerran vuosia sitten joku tyttö tuli pyytämään kahville, ja suostuinkin siinä tällaisesta ihmeestä häkeltyneenä. Ihan hyvin meni kahvittelukin, mutta ei meillä ollut paljonkaan yhteistä, joten ei siitä sen kummempaa seurannut.

Mutta saanko kysyä kanssaujostelijoiden mielipidettä yhtä juttua koskien? Onko ihan hullua hakea (seurustelu)seuraa vaikkapa netin treffipalstoilta, kun se ei "oikeassa" elämässä luonnistu? Ei minua tämä yksinäisyys ja kokemattomuus juurikaan ahdista, mutta olen kuitenkin tällainen melko naiivi romantikko ja tahtoisin kokea, antaa, saada ja jakaa jotain rakkautta muistuttavaa edes kerran elämässäni. Kannattaisiko edes yrittää? Jonkin asteista sosiaalista fobiaa kannan, mutta se on kyllä helpottunut tässä viime vuosina - tännekin uskalsin kirjoittaa! Oletteko muut tällaista miettineet tosissanne, kenties kokeilleetkin?

Ei mooseksessa. En koskaa mitää seurustellu. EN osaa ees puhua. Paitsi yksikseni. Seksiä en oo harrastanu kenenkään enkä minkään kanssa, paitsi oman käen. Ajatukset menee kyllä toisinaan aika likaisiksi, varsinki jos on vaikka pari viikkoo hammasta purren pidättäytyny runkusta. Silloin sitä saattaa jo tehä puolileikillään mieli siskoja, elukoita, miehiä, kalmoja, androideja eli ropotti-ihmisiä ja jotain hirviöliskoja. Tai kun miettii että jokku madot tunkeutuu kaikkiin ruumiin reikiin niin silloin saattaa muna seisahtua. Niin sairaiksi menee mietteet saamattomalla ja runkkailustakin pisättäytyvällä poikamiehellä.
Miksi JUmala muisti antaa mulle naisenhimon mutta ei naimisoitumistaitoja? Emmä näillä himoilla tee muuta ko kiusaa ittelleni. Yhtä kivaa olisi vaikka se että ois keskustelutaitoinen ja muutenkin naimisitumiskykyinen mutta nainen himottas yhtä paljon ku pölynen tiili.

Mullon sen verran huono, mykkä, tukkoinen ja kehittymätön isä-suhde että ei pirussa puhettakaan mistään naimisiinmenosta. Isäviha salpaa luovuuden, lamauttaa aloitekyvyttömyyden ja aiheuttaa itseinhoa, joka ei taatusti viehätä ketään. En myöskään osaa tai uskalla hymyillä enkä nauraa kunnolla, ja oikeestaan kaikki tunteet on vähän jäässä. Tuollainen henkinen tukahtuneisuushan jalostuu sitten hengenahistukseksi, korkeeksi verenpaineeksi, riippuvuuksiksi ja luuseruudeksi, eli en uskalla tapella kenkään kaa enkä ottaa riskejä. Tämmösiä ongelmia mulla muun muassa

Seurusteletteko tai oletteko ikinä seurustellutkaan?
- Muutama suhde on ollut. Tällä hetkelläkin seurustelen vastakohdan kanssa, hän on kaikkea sitä mitä minä en ole itsevarma ja sosiaalinen.

Ja seksistä puhumattakaan?
- Suhteessamme on kyllä seksiä ;) mut muuten siis seksuaalisesti en esimerkiks koskaan voisi harrastaa yhdenyönjuttuja vaan minun on todella pidettävä henkilöstä ja oltava tunteita pelissä. Miettiny toisinaan mitenhän seksielämälleni kävisi jos olisinkin sinkku? olisin varmasti jonkinlainen frigidi.

Onko teitä ikinä edes pyydetty ulos?
- Olen äärivaikeasti lähestyttävä mutta on niitä kertoja muutama ollut. En mennyt.

Pari kertaa olen itse seurustellut mutta johtuen siitä että nainen on lähestynyt minua molemmilla kerroilla ja tehnyt aloitteet. Mutta nyt viimeiset pari vuotta ollut vähän hiljaista kun ei olee kukaan tehny aloitetta ja ei mitään toivoa että ite uskaltaisi. Mitä kauniimpi nainen sitä vaikempaa se on.

kerran, nyt sinkkuna. Harvassa on pariutumismahdollisuudet. Välillä tuntuu että elämä valuu hukkaan tai vanhenen liian nopeasti, jolloin vanhana alan kaipaamaan menetettyä nuoruutta ja menetettyä seurustelua. Mutta valoisin mielin olen edelleen

Seurustelin kerran, 20-vuotiaana, ei se kauaa kestäny mut hauskaa oli. Seksiä oli kans :) Tämä kaikki oli mahdollista vain siksi, että tyyppi sattui olemaan sinnikäs, et ei lannistunut mun ujoudesta ja etäisyyden pidosta, ja sit se oli niin sulonen ja hyvännäkönenkin et lopulta annoin äkkiä periksi :) Harmi että se löysi paremman, mut kavereita ollaan edelleen, niin että kai se kannatti. Mulla kun ei ole liikaa kavereita... Oli se jotenkin itsetuntoa kohottavaa, kun huomasi, et hei, joku voi oikeesti tykätä musta ja haluta seurustella mun kans. :D Siksi en vaihtaisi kokemusta pois, vaikka se kyyneliin päättyikin... Tämä oli kyllä niin monen sattuman summa, että epäilyttää, tuleeko koskaan enää vastaavaa kohdalle, mutta silti... kannatti, ja olen todella iloinen, kun kyseisen ihmisen tapasin. ^^ Jos tuo oli ainoa kerta, kun minua onni potkaisi, niin ei se mitään. Muistot säilyvät.

Toivo kannattaa säilyttää, ja kannattaa pyöriä ihmisten ilmoilla, koskaan ei tiedä, milloin sattuu jonkun silmään ;D Satunnainen tapaaminen voi johtaa vaikka mihin.

Mä alan jo miltei menettää toivoni kun olen 23-vuotias enkä ole koskaan seurustellut enkä harrastanut seksiä ja olen järjettömän arka, estynyt ja ahdistun aina kaikesta niin että menetän toimintakykyni.

Ei tästä elämästä taida koskaan tulla mitään kun ei ole tähän astikaan tullut eikä tulevaisuus näytä yhtään valoisammalta jos en muutu täysin. Siihen tarvittais todella suuri ihme että minä muuttuisin. Se ei todellakaan helpota asiaa että olen miespuolinen kun ei naisilta koskaan tule aloitteita ainakaan livenä.

Kerran seurustelin teini-ikäisenä, mutta seksiä en ole harrastanut vaikka olen jo 23v. Mulla on paljon kavereita ja treffeille on pyydetty monta kertaa, mutta vieraiden ihmisten seurassa meen jostain syystä täysin lukkoon. En uskalla puhua ja oon vaan ihan hiljaa. Oon rakentanu jonku muurin ympärilleni, en uskalla päästää ketään kovin lähelle. Pelkään liikaa että muhun sattuu ja etten kelpaakaan ja että mun kokemattomuus tulee ilmi. Tätä on jatkunu jo liian pitkään ja pelkään etten koskaan enää pysty avautumaan kenellekään, musta tulee varmaan katkera vanha piika.

Olen 18v. Muuten sosiaalinen paitsi jos on paljon vieraita ihmisiä/naisia. Naisten kanssa jännitän joka johtaa siihen ettei keksi mitään puhuttavaa ja jos yrittää sanoa jotain niin sanat menee sekaisin.

Kuitenkin onnekseni olen saanut pari positiivista muistoa. :)

Yhteensä 3 tapausta. Kaikki heistä tekivät aloitteen. 2 jäi yhden illan säädöksi (ei ollut kuitenkaan seksiä). Kolmannen kanssa olisi voinut ollakin mutta eipähän ollut kumia mukana kun en osannut aavistaa että sille olisi mitään tarvetta...

Ja miten onnistuin tässä? Alkoholin voimalla. Tuon kolmannen tapasin vielä pari kertaa (selvänä!) ja vaikka en niin kauheasti puhunutkaan niin hänestä huomasi että on vakavissaan. En pystynyt pelkojeni takia(mistälie nekin alunperin tullut) jatkamaan.

Tiedänpän nyt ainakin että jos peloistani pääsen niin voin nauttia enemmän olostani vastakkaisen sukupuolen kanssa ja näköjään kelpaan ainakin joillekin! :)

Mies. 25-vuotiaana ensimmäinen "suhde", 28v toinen "suhde", 29v kolmas "suhde".

Kaikki naiset ovat tulleet netin kautta itselleni juttelemaan, kahden ensimmäisen kanssa tuli tavattua, tokan kanssa tuli oleskeltua muutaman viikon yhdessä, kolmas on vakavin "suhde", mutta ei olla koskaan tavattu. Tämän kolmannen kanssa ollaan pisimpään oltu yhteydessä, ja molemmat ovat tosissaan syvällisten tunteittensa kanssa. Se jää tulevaisuuden nähtäväksi, että realisoituuko koskaan, vai jääkö vain henkiseksi suhteeksi.

Kaikkien kanssa nettiseksiä, tokan kanssa oikeaa seksiä joitakin kertoja tuon muutaman viikon jakson aikana. (oli siis ensimmäiset ja ainoat seksikertani)

Ulkosalla ei ole kukaan koskaan yrittänyt tutustua, enkä minä myöskään. Eräs paikkakuntalainen netin kautta tuttu olisi halunnut seksiä kanssani, mutta kieltäydyin, osittain ujoudesta (olin neitsyt) ja osittain siksi, että hän oli kännissä.

Ainiin, ja joku homoseksuaali ehdotteli useasti seksuaalista kanssakäymistä, mutta kieltäydyin. Tämä myös netin kautta.

Muut ovat siis olleet aina se osapuoli, joka tehnyt aloitteet. Olisi varmaan ollut joitakin muitakin netin kautta kiinnostuneita naisia, mutta ujous, kokemattomuus, sosiaalinen kyvyttömyys ja masennus kuihdutti pitkäänkin kestäneen viestittelyn. Ja varsinkin alkuaikoina, teini-ikä -> 25~28v olin todella arka, jännitin valtavasti kaikkea kasvokkain tapahtuvaa ja tilanteita joissa piti puhua. Ja olin myös netissä arka. En olisi pystynyt muutama vuosi sitten kirjoittelemaan näin vapaasti.

Viimeisten muutaman vuoden aikana olen kyllä kasvanut paljon henkisesti, mutta en edelleenkään osaa kasvokkain juurikaan jutella, kuitenkin pieni kutina on, että voisin nykyään hetken hulluudessa yrittää uskaltaa puhua toiselle, jos olen kiinnostunut. En enää jännitä niin paljoa kuin ennen, kuitenkin sen verran, että aivoissa ei tunnu kulkevan ajatuksia, kun pitäisi sanoa jotain, tuosta seuraa ahdistus, joka vain pahenee. Toki, ei niitä ajatuksia aina kulje edes yksinänsäkään :)

Olen 27. En ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä, suudellut, pitänyt kädestä kiinni tai harrastanut seksiä. En ole koskaan edes jutellut ihastuksen kohteeni kanssa. Kukaan ei ole pyytänyt minua treffeille, enkä mitä ole pyytänyt ketään.

Itse olen 16-vuotias tyttö. En seurustele enkä ole ikinä seurustellut. En ole harrastanut seksiä, enkä ole kokenut edes ensisuudelmaa. Kukaan ei virallisesti ole pyytänyt treffeille, enkä itsekkään ole pyytänyt ketään. Useat ovat kyllä näyttäneet kiinnostuneilta, mutta ujos menee aina kaiken edelle. Pelkään sosiaalisia tilanteita vain niin paljon. Ystäviä ja kavereita mulla kyllä on jonkin verran, mutta ne on monien vuosien takaa. Luulen etten enää oikein osaa luoda uusia suhteita. Rupee vaan ahdistaa niin p*rkeleesti aina, kun pitää olla uusien ihmisten kanssa tekemisissä. No mut ehkä tää joskus vielä helpottaa, ainakin toivon niin.

Onko muita parisuhteessa olevia sosiaalisista peloista kärsiviä? Tosin suhde ei ole kovin tasapainoinen, koska tuntuu että jännitän ja olen varautunut jatkuvasti. Seksiä meillä ei ole ollut pitkään aikaan, en vain pysty vapautumaan. Siihen on myös muita syitä kuin sos. pelot. Kumppanilleni se on toistaiseksi ollut ok. Kaverisuhteita ei itselläni enää ole jäljellä lainkaan, kumppanillani joitakin mutta en pysty tapaamaan heitä tai esimerkiksi halua hänen tuovan kavereitaan meille. Kahdestaan siis nyhjätään pinnallisessa suhteessa, kunhan tämä aikanaan loppuu alkaa varmaan loppuelämän kestävä yksinäisyys. Nuoruudessani peitin ujouteni rooleja vetämällä ja runsaalla päihteidenkäytöllä, siksi kai tosiystävyyttä ei päässyt koskaan muodostumaankaan. Tavallisesta 'seurustelusta' ei minulla oikeastaan ole aikaisempaa kokemusta.

En ole seurustellut, en oikeastaan edes halua. Ehkä joskus myöhemmin, mutta viihdyn itseksenikin, enkä halua mitään keinotekoisesti kyhättyä, vaan aitoja, vahvoja tunteita, tai sitten en mitään. Seksiä harrastan säännöllisesti itseni kanssa. xD

Treffeillä olen ollut kahdesti, meni mönkään, en osaa sanoa miksi. Yritin vaan olla oma itseni.

Olen 23. En ole koskaan seurustellut, käynyt treffeillä, suudellut, pitänyt kädestä kiinni tai harrastanut seksiä. En ole koskaan edes jutellut ihastuksen kohteeni kanssa. Kukaan ei ole pyytänyt minua treffeille, enkä minä ole pyytänyt ketään.



Anteeksi kopiointi, mutta näin se on.

Jaa. Olen 29v mies, ei seurustelua, ei seksiä, ei suutelua. Kukaan ei ole koskaan pyytänyt ulos tai ollut muutenkaan aloitteellinen. Kahta naista voin sanoa yrittäneeni tapailla, pieleen meni. En kuulemma ole tarpeeksi itsevarma ja miehekäs, ts. en ole kiinnostava.. Yhtä naista pyysin kerran ulos, mutta ei lähtenyt. Enää en edes yritä, suhtautumiseni muihin ihmisiin on muuttumassa vihamieliseksi.

Nykyään välit pariin hassuun kaverin on murenemassa, kun tunnen itseni niin surkeaksi, etten halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Ainoastaan nettikaverit ovat ok, koska heitä en koskaan tapaa. Tosin ei minulla ole niitäkään kuin yksi. Lopulta aika yhdentekevä tyyppi sekin. Jooh. Alkaa tuntua siltä, että olen kohta ihan umpikujassa ja solmussa elämässäni.

Kerran olisi kenties ollut mahdollisuus alkaa seurustella, mutta en osannut suhtautua ajatukseen millään lailla, saati sitten tehdä mitään ratkaisevaa. Jälkeenpäin ajatellen olikin ihan hyvä, että annoin asian olla, sillä koko jutusta ei olisi kuitenkaan tullut mitään. (Onpa positiivista ajattelua...) Vieläkään ei tunnu oikealta hetkeltä tutustua toiseen ihmiseen sellaisessa tarkoituksessa, niin jahkailulta kuin se kuulostaakin. Täytyy vielä kerätä rohkeutta ja oppia elämään kunnolla itseni ja pelkojeni kanssa. Vastaus aloittajan jokaiseen kysymykseen on "ei".