Aloitin kuukausi sitten työharjoittelun todella pitkän työttömyysjakson jälkeen, työttömyysjakso sisälsi masennusta, psykiatrilla juoksua, äiti sairastu syöpään, parisuhdeongelmia kunnes yhtenä päivänä huomasin ettei olekkaan enää niin huono olla ja otin itseä "niskasta kiinni" ja aloin hakemaan itselleni työharjoittelupaikkaa työvoimatoimiston kautta. Aloitin harjoittelun normaalista kunnes jo ensimmäisellä viikolla alkoi kauhea paine siitä teenkö asiat oikein, mitä ne muut kokeneet työntekijät minusta ajattelevat, sitten se alkoi... kauhea pelko herätä aamuisin töihin. Alkoi ilmeneen jo jatkuvaa lämpöilyä, rytmihäiriöitä, huono vointisuutta, lihasjäykkyyttä sun muita kiputiloja jotka eivät ole minulle ollenkaan normaaleja, olenhan perusterve ihminen. Nyt on lämpöilly kolmisen viikkoa, verikokeissa olen rampannut eikä sieltä paljastu mitään joten olisiko tämä taas vain pahaa stressiä joka hoitamattomana pahenee taas masennukseksi... En voi uskoa ettei musta ole enää tekemään edes töitä...
Miten selviän normaalista arjesta..
tiizi
4502
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
En ole maininnut kellekkään oireistani vaan olen työpaikalla yrittänyt viimisillä voimillani olla ahkera ja mukava vaikka taukohuoneessa tekisi mieli itkeä kun ei enää tiedä olenko jo haitaksi niille. Huomenna soitan lääkärille aikaa ja selvitetään mistä tämä jatkuva kuumeilu johtuu mutta epäilen vahvasti että se on stressi joka ahdistaa mut pian taas neljän seinän sisälle...
Tunnen osaksi jo häpeää kun olen tällainen.
Mulla vähän vastaavanlaista takana ja palasin kun palasinkin töihin. Tosin hetkeksi eri paikkaan. Kesti kauan näin aikuisella iällä painaa kalloonsa että elinikäisen oppimisen taidot. Pahanolon tunteesi ja oireilu menee ohi. Luota itseesi.Osaat kyllä.Jos haluat kirjotella laita mailiosoite
Kuule, voin sanoa että nuo oireet on mullakin aika yleisiä ja olen ollut työelämässä mukana koko ikäni. Joinakin aamuina olo on niin oksettava ja mahaa kivistää kun vain ajattelenkin töihin menoa. Mutta sisulla olen mennyt, ja oikeastaan niiden muiden uhallakin olen jaksanut. Tiedän että on jonkun mielestä tyhmää pakottaa itsensä mutta jotenkin en osaa luovuttaa ja jättää menemättä duuniin sen takia että koen siellä väheksyntää, pilkkaa ym. itseäni kohtaan. Ihmisethän on v-mäisiä aina ja etenkin sellaista kohtaan joka on arempi ja herkkä vastaanottamaan muiden pilkkaa. En tiedä miksi ns. normaaleistakin ihmisistä tällainen käytös aina jossain vaiheessa kuoriutuu, varmaan se on jotenkin geeneissä ja "puhkeaa" ennemmin tai myöhemmin. Kun jollakin on huono itsetunto ja vieläpä onnettomat sosiaaliset taidot niin se riittää.
Mutta pistä hanttiin vaan ja näytä niille että sinä seisot omilla jaloillasi, ei väliä minkä verran aikaa se vie. Usko ja arvosta itseäsi, sen olet ansainnut eivätkä muut voi ottaa sitä sinulta pois. Elä tässä ja nyt, älä suotta murehdi huomista, varmasti pärjäät myös silloin.
Minulle on ihan vastaavalainen tilanne. En tiedä mitä tehdä kun tuntuu että omat voimat loppuu sen jännityksen, stressin ja ahdistuksen takia. Osaan vain itkeä.