Suhtaudun vahvasti tunteella köyhien asemaan kehitysmaissa. On uskomatonta että jotkin maat eivät huolehdi lapsistaan, eivätkä myöskään auta näiden lasten vanhempia huolehtimaan heistä.
He kun ovat samanlaisia lapsia kuin meidän suomalaistenkin lapset; herkkiä, haavoittuvia, heikkoja. Ei mitään erikoisvahvoja yksilöitä jotka kyllä selviytyvät ilman apua.
Näiden lasten vanhemmat ja huoltajat ovat myös samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Heidän sydäntään raastaa yhtä raskaasti kuin meidänkin, tieto siitä että he eivät voi antaa lapsilleen ihmisarvoista elämää. Jos he ovat sairaita ja tietävät kuolevansa pian, todennäköisesti he myös tietävät että heidän lapsensa tulee joko kuolemaan tai kärsimään suuresti.
Kaikista voimakkaimmin minua koskettaa ihmiskauppa. Se herättää sekä suunnatonta raivoa että pohjatonta surua. Raivoa niitä kohtaan jotka kykenevät hyväksikäyttämään viattomia ihmisiä, ja surua niiden uhreja kohtaan.
Olen lahjoittanut rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta haluaisin tehdä enemmän. Haluaisin pystyä "antamaan kaikkeni", olemaan paikalla siellä missä apua tarvitaan ja elämään auttamista varten. Uskon, että suurin osa länsimaisen ihmisen tylsistymisestä johtuu siitä että elämässä millään ei ole varsinaista merkitystä. Suoritamme täällä vain jotain yhteiskunnan antamaa tehtävää, mutta se on loppujen lopuksi täysin merkityksetöntä. Tiedämme että jossain on ihmisiä joiden elämä ei ole ihmisarvoista, mutta emme koe voivamme tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa.
Olen tällä hetkellä kouluttamaton ja suunnittelen vasta tulevaa "uraani". Mietinkin että mitkä olisivat sellaisia ammatteja, joista olisi kehitysavussa suurinta hyötyä. Tarvitaanko psykologeja? Opettajia? Kuka näitä sitten palkkaa kehitystyöhön? Lääkärin tai sairaanhoitajan ammatit eivät ole minua varten. Onko muita mahdollisia ammatteja?
He kun ovat samanlaisia lapsia kuin meidän suomalaistenkin lapset; herkkiä, haavoittuvia, heikkoja. Ei mitään erikoisvahvoja yksilöitä jotka kyllä selviytyvät ilman apua.
Näiden lasten vanhemmat ja huoltajat ovat myös samanlaisia ihmisiä kuin mekin. Heidän sydäntään raastaa yhtä raskaasti kuin meidänkin, tieto siitä että he eivät voi antaa lapsilleen ihmisarvoista elämää. Jos he ovat sairaita ja tietävät kuolevansa pian, todennäköisesti he myös tietävät että heidän lapsensa tulee joko kuolemaan tai kärsimään suuresti.
Kaikista voimakkaimmin minua koskettaa ihmiskauppa. Se herättää sekä suunnatonta raivoa että pohjatonta surua. Raivoa niitä kohtaan jotka kykenevät hyväksikäyttämään viattomia ihmisiä, ja surua niiden uhreja kohtaan.
Olen lahjoittanut rahaa hyväntekeväisyyteen, mutta haluaisin tehdä enemmän. Haluaisin pystyä "antamaan kaikkeni", olemaan paikalla siellä missä apua tarvitaan ja elämään auttamista varten. Uskon, että suurin osa länsimaisen ihmisen tylsistymisestä johtuu siitä että elämässä millään ei ole varsinaista merkitystä. Suoritamme täällä vain jotain yhteiskunnan antamaa tehtävää, mutta se on loppujen lopuksi täysin merkityksetöntä. Tiedämme että jossain on ihmisiä joiden elämä ei ole ihmisarvoista, mutta emme koe voivamme tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa.
Olen tällä hetkellä kouluttamaton ja suunnittelen vasta tulevaa "uraani". Mietinkin että mitkä olisivat sellaisia ammatteja, joista olisi kehitysavussa suurinta hyötyä. Tarvitaanko psykologeja? Opettajia? Kuka näitä sitten palkkaa kehitystyöhön? Lääkärin tai sairaanhoitajan ammatit eivät ole minua varten. Onko muita mahdollisia ammatteja?
Vastaukset 1
Vanhimmat
niitä huippuosaajia, jotka saavat viritettyä nuotion kamelinpaskasta.
Yhtään loisivaa mutakuonoa ei tarvita Suomessa, eihän niistä saa tehdä minkinrehua, minkit saisivat HIV:n.