Luin Dalai Laman kirjan "The Art of Happiness". Siinä hän nostaa esille varsin mielenkiintoisen ajatuksen:
Länsimaalaisen ihmisen on vaikea ymmärtää buddhalaisuuden käsitystä, jossa kärsimys on osa elämää, koska meillä se ei sitä ole. Länsimaalainen tapa piilottaa kaikki kärsimys elämästä - laittaa vanhukset sairaalaan kuolemaan ja siivota köyhät pois kadulta - vaikuttaa siihen, että meille kärsimys on asia, jota pitää välttää, piilottaa tai poistaa keinolla millä hyvänsä.
Tämä lisää toki (terveiden) fyysistä hyvinvoinitia, mutta samalla aiheuttaa sen, että emme osaa suhtautua kärsimykseen samoin kuin esim. intilainen, joka näkee sitä kaikkialla ympärillään, niin köyhyyden, sairauden kuin kuolemankin muodossa. Hänelle se on paljon luonnollisempi asia ja helpompi hyväksyä, että sen kohtaa joku päivä itsekin.
Karkeasti summaten länsimaissa kärsimys on epänormaali olotila, kun taas köyhässä aasiassa se on osa normaalia arkea. Tämän vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, että elämä on kärsimystä, koska meiltä se on tietoisesti piilotettu. Ja tämän vuoksi me suhtaudumme kärsimykseen paljon aasialaisia negatiivisemmin. Ja ehkäpä vielä tästä syystä länsimaissa vakava sairastuminen tai kuolema on myös vakavampi asia, koska se on meille epänormaalia.
Tämä on ristiriitaista, mutta ollakseen onnelinen, ihminen ei saisi poistaa kärsimystä elämästään (silmistään ja mielestään).
Länsimaalaisen ihmisen on vaikea ymmärtää buddhalaisuuden käsitystä, jossa kärsimys on osa elämää, koska meillä se ei sitä ole. Länsimaalainen tapa piilottaa kaikki kärsimys elämästä - laittaa vanhukset sairaalaan kuolemaan ja siivota köyhät pois kadulta - vaikuttaa siihen, että meille kärsimys on asia, jota pitää välttää, piilottaa tai poistaa keinolla millä hyvänsä.
Tämä lisää toki (terveiden) fyysistä hyvinvoinitia, mutta samalla aiheuttaa sen, että emme osaa suhtautua kärsimykseen samoin kuin esim. intilainen, joka näkee sitä kaikkialla ympärillään, niin köyhyyden, sairauden kuin kuolemankin muodossa. Hänelle se on paljon luonnollisempi asia ja helpompi hyväksyä, että sen kohtaa joku päivä itsekin.
Karkeasti summaten länsimaissa kärsimys on epänormaali olotila, kun taas köyhässä aasiassa se on osa normaalia arkea. Tämän vuoksi meidän on vaikea ymmärtää, että elämä on kärsimystä, koska meiltä se on tietoisesti piilotettu. Ja tämän vuoksi me suhtaudumme kärsimykseen paljon aasialaisia negatiivisemmin. Ja ehkäpä vielä tästä syystä länsimaissa vakava sairastuminen tai kuolema on myös vakavampi asia, koska se on meille epänormaalia.
Tämä on ristiriitaista, mutta ollakseen onnelinen, ihminen ei saisi poistaa kärsimystä elämästään (silmistään ja mielestään).
Vastaukset 2
Vanhimmat
Suurta viisautta. Nykyäänhän niin syntymä-, kuolema, sairaudet kuin Jumalakin ovat tabuja, joista puhuminen on Suomessa paljolti kiellettyä. Elämme narsismille pohjatuvassa uusliberalistisessa yhteiskunnassa, jossa tavoitellaan vain maallista hyvää. Elämän rajallisuudesta ei haluta muistutuksia ja silloin kun elämä muistuttaa niistä, ne nähdään elämään kuulumattomina häiriötiloina. Esim. sairaudet pitää poistaa välittömästi, koska ne järkyttävät sairastuneita ja aiheuttavat pelkoa yhteisössä.
Sairaiden piilottelu saa ihmiset kuvittelemaan että heidän oma sairautensa on jotenkin poikkeavaa. Surut hukutetaan viinaan, huumeisiin, kipulääkkeisiin, töllön tuijottamiseen...
Terve ihminen tuntee olonsa hyväksi ja jaksavaksi. Hyvä olo on jatkuva olotila ja se on harvinaista täällä kuin se on köyhissä maissakin. Meillä on suurempi mahdollisuus terveyteen mutta sairas suhtautuminen sairauteen estää meitä saavuttamasta sitä.