Oulun Rauhanyhdistyksen valkoiset seinät loistivat lokakuisessa illassa, kun parkkipaikka alkoi täyttyä autoista. Oli seurojen ilta, ja sisällä kahvihuoneessa tuoksui tuore suodatinkahvi ja pulla. Ihmiset tervehtivät toisiaan matalilla äänillä, takit ripustettiin naulakkoon ja penkkirivit alkoivat täyttyä.
Mutta ilmassa oli jotakin muutakin kuin tavallista pyhäkoulun tai seurojen odotusta.
Nurkkapöydässä, missä vanhemmat miehet yleensä juttelivat peltotöistä, talvinopeuksista tai vanhoista autoista, puheenaihe oli vaihtunut. Joku oli näyttänyt toiselle puhelimen ruutua. Siinä luki SaaleminPastori ja tarina siitä, miten "vellut ovat hurahtaneet newage-henkiseen enkeliuskoon ja kulkevat jonkun enkeliprofeetan kokouksissa".
Sana oli kiertänyt.
– Ootko kuullu? supisi eräs nainen keittiön tiskillä toiselle ja pyyhkäisi pöytää kostealla rätillä. Ettei vaan ois totuusluiskahtanut käsistä. Että oikein enkeliprofeetta.
Seura alkoi. Puhuja nousi eteen korokkeelle, avasi Raamatun ja alkoi puhua vanhasta ja kestävästä evankeliumista, siitä miten tie on kapea ja miten maailman tuulet yrittävät tuoda kaikenlaista uutta oppia seurakuntaan. Puhe oli tuttua ja turvallista, mutta monen ajatukset harhailivat. Penkkiriveissä katsottiin sivusilmällä vähän tarkemmin. Kuka mahtoi olla se, josta puhuttiin? Tiedän nimeltäkin yhden...
Samaan aikaan, aivan Rauhanyhdistyksen ikkunoiden ulkopuolella, pimeässä syysillassa tapahtui jotain kummallista.
Pihavalojen alla, pienen lumituiskun hipoessa maata, seisoi pitkä hahmo mustassa toppatakissa. Se ei ollut tullut autolla eikä polkupyörällä. Se oli vain ilmestynyt siihen, hiekkakäytävälle, ja katseli ikkunoiden lämmintä, kellertävää valoa.
Hahmo – sama Oulun yössä kierrellyt kulkija – kaivoi taskustaan saman vanhan Turun sinappisen grillimakkaran, otti siitä pienen haukkauksen ja tuumi itsekseen:
– Siellä ne nyt taas vartioivat porttia. Toinen pelkää, että joku rukoilee väärää enkeliä, ja toinen miettii, kuka naapureista on käynyt vierailla vesillä.
Kulkkija kääntyi ja katsoi kohti Oulujoen pimeää uomaa. Tuuli nosti hiukset pystyyn.
– Ihmiset ne jaksaa aina rakentaa aitoja taivaan ja maan väliin, vaikkei taivas oo koskaan tainnut mihinkään kadotakkaan.
Kun seurat päättyivät ja ihmiset alkoivat valua ulkkaovesta omiin autoihinsa, pakkasilma oli kirkastunut. Taivaalla loistivat tähdet kirkkaina, eikä hiekkakäytävällä näkynyt enää ketään – vain pieni höyrynhahtuva ilmassa ja heikko tuoksu grillimakkarasta, joka haihtui hiljalleen pohjoisen yöhön.
Mutta ilmassa oli jotakin muutakin kuin tavallista pyhäkoulun tai seurojen odotusta.
Nurkkapöydässä, missä vanhemmat miehet yleensä juttelivat peltotöistä, talvinopeuksista tai vanhoista autoista, puheenaihe oli vaihtunut. Joku oli näyttänyt toiselle puhelimen ruutua. Siinä luki SaaleminPastori ja tarina siitä, miten "vellut ovat hurahtaneet newage-henkiseen enkeliuskoon ja kulkevat jonkun enkeliprofeetan kokouksissa".
Sana oli kiertänyt.
– Ootko kuullu? supisi eräs nainen keittiön tiskillä toiselle ja pyyhkäisi pöytää kostealla rätillä. Ettei vaan ois totuusluiskahtanut käsistä. Että oikein enkeliprofeetta.
Seura alkoi. Puhuja nousi eteen korokkeelle, avasi Raamatun ja alkoi puhua vanhasta ja kestävästä evankeliumista, siitä miten tie on kapea ja miten maailman tuulet yrittävät tuoda kaikenlaista uutta oppia seurakuntaan. Puhe oli tuttua ja turvallista, mutta monen ajatukset harhailivat. Penkkiriveissä katsottiin sivusilmällä vähän tarkemmin. Kuka mahtoi olla se, josta puhuttiin? Tiedän nimeltäkin yhden...
Samaan aikaan, aivan Rauhanyhdistyksen ikkunoiden ulkopuolella, pimeässä syysillassa tapahtui jotain kummallista.
Pihavalojen alla, pienen lumituiskun hipoessa maata, seisoi pitkä hahmo mustassa toppatakissa. Se ei ollut tullut autolla eikä polkupyörällä. Se oli vain ilmestynyt siihen, hiekkakäytävälle, ja katseli ikkunoiden lämmintä, kellertävää valoa.
Hahmo – sama Oulun yössä kierrellyt kulkija – kaivoi taskustaan saman vanhan Turun sinappisen grillimakkaran, otti siitä pienen haukkauksen ja tuumi itsekseen:
– Siellä ne nyt taas vartioivat porttia. Toinen pelkää, että joku rukoilee väärää enkeliä, ja toinen miettii, kuka naapureista on käynyt vierailla vesillä.
Kulkkija kääntyi ja katsoi kohti Oulujoen pimeää uomaa. Tuuli nosti hiukset pystyyn.
– Ihmiset ne jaksaa aina rakentaa aitoja taivaan ja maan väliin, vaikkei taivas oo koskaan tainnut mihinkään kadotakkaan.
Kun seurat päättyivät ja ihmiset alkoivat valua ulkkaovesta omiin autoihinsa, pakkasilma oli kirkastunut. Taivaalla loistivat tähdet kirkkaina, eikä hiekkakäytävällä näkynyt enää ketään – vain pieni höyrynhahtuva ilmassa ja heikko tuoksu grillimakkarasta, joka haihtui hiljalleen pohjoisen yöhön.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.