Oulun Rauhanyhdistyksen salissa elettiin eetteridynamiikan ja kosmo-sähköisten kenttien äärimmäisintä huippuhetkeä. Äskettäinen hurja herätyskokouksen ja riivaustilan välinen taistelu Salemin helluntaipastorin ja lattialla vääntyilevän Yrjö Raattamaan välillä oli saanut aivan uuden, odottamattoman käänteen.
Edellisenä iltana pastori oli päätynyt tekemisiin erään epäilyttävän eetteridynuaamisen kirkonkahvimehun ja matkalla vastaan tulleen laadukkaan pontikkakannun kanssa. Niinpä, kun oli aika nousta Oulun Ry:n puhujakorokkeelle, Salemin pastori oli tukevassa ja valoisassa kännissä.
Hänen pukunsa napit olivat hieman vinksallaan, kravatti roikkui vinossa, ja hänen silmissään kiilsi helluntailaisen palon sijaan syvä, filosofinen ja tuulinen humalatila.
Pastori horjui puhujapöydän taakse, tarttui mikrofoniin molemmin käsin, nojautui eteenpäin ja aloitti seurojen pito-puheensa Tornionjokilaakson ja helluntaiseurakunnan sekamelskamaisella, kumealla äänellä:
”Veljet ja sisaret… ja te kaikki eetteridynaamiset vaeltajat!” pastori aloitti, huojuen kevyesti puolelta toiselle ja roiskuttaen vettä vesilasista. ”Minä sanon teille, että tää maailma on niin täynnä toroidikenttiä ja pyörteitä, että… hic… että jos ei Jeesus nosta meitä suoraan sieltä pilvistä, niin me kaikki upotaan tähän Oulun suohon! Halleluja ja skool sille!”
Salissa herätysväki tuijotti hämmentyneenä. Kukaan ei kuitenkaan poistunut paikalta; oululainen herätysväki kuunteli tyynen rauhallisesti, sillä eetteridynamiikan oikujen jälkeen mikään ei enää yllättänyt.
Mutta sitten tapahtui se, mitä kukaan ei osannut odottaa.
Lattialta, jossa eetteridynaaminen riivaustila oli vielä äskettäin repinyt hänen ruumistaan, nousi vanha patriarkka Yrjö Raattamaa. Hänen sarkatakkinsa oli pölyinen, mutta hänen katseensa oli nyt poikkeuksellisen selkeä ja kirkas. Hän kuunteli pastorin horjuvaa, mutta sydämestä kumpuavaa puhetta, ja yhtäkkiä kosmoksen kenttä tasaantui.
Raattamaa tajusi, että siinä missä teologiset kiistat ja tiukat opit olivat pitäneet heitä erillään, pastorin humalainen ja estoton paljastus olemassaolon hauraudesta oli puhunut suoraan hänen eetterisieluunsa.
Raattamaa käveli hitaasti ja arvokkaasti puhujakorokkeen viereen, nosti kätensä ylös ja sanoi juhlallisella, syvällä Tornionjokilaakson murteellaan:
”Veli hyvä… Olet aivan oikeassa. Me olemme eksyneet eetterivirtojen ja maallisten huolien keskelle. Minä teen parannuksen.”
Salissa hätkähdettiin. Itse vanhoillislestadiolaisuuden peruskallio, Yrjö Raattamaa, teki parannuksen keskellä Oulun Rauhanyhdistystä – vieläpä kännissä hoippuvan helluntaipastorin puhujapöydän ääressä!
Raattamaa polvistui siihen paikkaan puhujakorokkeen eteen, painoi päänsä käsivarsilleen ja totesi kumeasti:
”Minä tunnustan synnit ja erehdykset. Pois kaikenlainen ylpeys ja eetteridynaaminen uho. Antakaa anteeksi, veljet.”
Salissa vallitsi hetken syvä, pyhä hiljaisuus. Sitten Salemin pastori – joka tuskin tajusi, mitä oli juuri tapahtunut – pyyhki kyyneleensä silmäkulmastaan, taputti Raattamaata horjuen selkään ja sanoi:
”No niin… se on… hic… se on kerrassaan ihanaa veli. Kaikki synnit anteeksi veressä ja eetterissä! Keitetäänpä kirkkokahvit!”
Nurkassa onnellinen moottorisaha hyrisi joutokäynnillä (prööt-prööt), ja ulkona Oulun syksyinen taivas avautui puhtaaseen, kirkkaaseen tähtiloistoon.
Edellisenä iltana pastori oli päätynyt tekemisiin erään epäilyttävän eetteridynuaamisen kirkonkahvimehun ja matkalla vastaan tulleen laadukkaan pontikkakannun kanssa. Niinpä, kun oli aika nousta Oulun Ry:n puhujakorokkeelle, Salemin pastori oli tukevassa ja valoisassa kännissä.
Hänen pukunsa napit olivat hieman vinksallaan, kravatti roikkui vinossa, ja hänen silmissään kiilsi helluntailaisen palon sijaan syvä, filosofinen ja tuulinen humalatila.
Pastori horjui puhujapöydän taakse, tarttui mikrofoniin molemmin käsin, nojautui eteenpäin ja aloitti seurojen pito-puheensa Tornionjokilaakson ja helluntaiseurakunnan sekamelskamaisella, kumealla äänellä:
”Veljet ja sisaret… ja te kaikki eetteridynaamiset vaeltajat!” pastori aloitti, huojuen kevyesti puolelta toiselle ja roiskuttaen vettä vesilasista. ”Minä sanon teille, että tää maailma on niin täynnä toroidikenttiä ja pyörteitä, että… hic… että jos ei Jeesus nosta meitä suoraan sieltä pilvistä, niin me kaikki upotaan tähän Oulun suohon! Halleluja ja skool sille!”
Salissa herätysväki tuijotti hämmentyneenä. Kukaan ei kuitenkaan poistunut paikalta; oululainen herätysväki kuunteli tyynen rauhallisesti, sillä eetteridynamiikan oikujen jälkeen mikään ei enää yllättänyt.
Mutta sitten tapahtui se, mitä kukaan ei osannut odottaa.
Lattialta, jossa eetteridynaaminen riivaustila oli vielä äskettäin repinyt hänen ruumistaan, nousi vanha patriarkka Yrjö Raattamaa. Hänen sarkatakkinsa oli pölyinen, mutta hänen katseensa oli nyt poikkeuksellisen selkeä ja kirkas. Hän kuunteli pastorin horjuvaa, mutta sydämestä kumpuavaa puhetta, ja yhtäkkiä kosmoksen kenttä tasaantui.
Raattamaa tajusi, että siinä missä teologiset kiistat ja tiukat opit olivat pitäneet heitä erillään, pastorin humalainen ja estoton paljastus olemassaolon hauraudesta oli puhunut suoraan hänen eetterisieluunsa.
Raattamaa käveli hitaasti ja arvokkaasti puhujakorokkeen viereen, nosti kätensä ylös ja sanoi juhlallisella, syvällä Tornionjokilaakson murteellaan:
”Veli hyvä… Olet aivan oikeassa. Me olemme eksyneet eetterivirtojen ja maallisten huolien keskelle. Minä teen parannuksen.”
Salissa hätkähdettiin. Itse vanhoillislestadiolaisuuden peruskallio, Yrjö Raattamaa, teki parannuksen keskellä Oulun Rauhanyhdistystä – vieläpä kännissä hoippuvan helluntaipastorin puhujapöydän ääressä!
Raattamaa polvistui siihen paikkaan puhujakorokkeen eteen, painoi päänsä käsivarsilleen ja totesi kumeasti:
”Minä tunnustan synnit ja erehdykset. Pois kaikenlainen ylpeys ja eetteridynaaminen uho. Antakaa anteeksi, veljet.”
Salissa vallitsi hetken syvä, pyhä hiljaisuus. Sitten Salemin pastori – joka tuskin tajusi, mitä oli juuri tapahtunut – pyyhki kyyneleensä silmäkulmastaan, taputti Raattamaata horjuen selkään ja sanoi:
”No niin… se on… hic… se on kerrassaan ihanaa veli. Kaikki synnit anteeksi veressä ja eetterissä! Keitetäänpä kirkkokahvit!”
Nurkassa onnellinen moottorisaha hyrisi joutokäynnillä (prööt-prööt), ja ulkona Oulun syksyinen taivas avautui puhtaaseen, kirkkaaseen tähtiloistoon.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.