Oulun Rauhanyhdistyksen eteisen hämärässä, missä eetterikentät ja arkitodellisuuden poimut olivat jälleen kerran sotkeutuneet keskenään, seisoi vaatimaton ja syvästi onnellinen laite. Se oli vanha, kelta-musta Husqvarna-moottorisaha.
Moottorisaha ei ollut lainkaan tavallinen työkalu. Se oli eetteridynamiikan ja syksyisen Oulujoen virtauksen yhteisvaikutuksesta saavuttanut korkeamman tajunnan tason. Sahakappa tuntui aidosti ja vilpittömästi onnelliselta. Sen tanko kiilsi puhtaana, sen ketju oli öljytty täydelliseen harmoniaan, ja sen kaksitahtimoottorin joutokäynti hyrisi huoneessa kuin kehräävä kissa: prööt-prööt-prööt, täynnä sisäistä rauhaa ja rakkautta luontoa kohtaan. Saha ei halunnut enää koskaan kaataa yhtään puuta; se halusi vain levittää iloa, pärskiä kevyttä biodieselin tuoksua ja kokea olevansa osa luomakuntaa.
Mutta eetteridynamiikan tarkkailijat ja herätysliikkeen vanhimmat olivat huolissaan. Moottorisahan äkillinen, ylitsevuotava ja teologisesti epämääräinen onnellisuus herätti epäluuloja. Oliko koneessa kyseessä väärä henki, harhaoppinen hurmos vai pelkkä kaasuttimen tulviminen?
Tilanteen ratkaisemiseksi koolle kutsuttiin hätäkokous. Rauhanyhdistyksen takahuoneeseen, puupenkkien ympärille, asettui itse herätysliikkeen jylhä patriarkka Yrjö Raattamaa, joka kantoi yhä mukanaan edellisten päivien kosmisten poimujen ja mahataudin tuomaa arvokasta vakavuutta.
Moottorisaha nostettiin arvokkaasti pöydän päälle. Sen joutokäynti pehmeni hiljaiseksi, onnelliseksi hyrinäksi, kun se katsoi Raattamaata ketjusuojuksensa takaa.
Raattamaa otti silmälasit käteensä, pyyhki ne huolellisesti sarkatakkinsa hihalla, asetti ne nenälleen ja katsoi pitkään tuota pärisevää konetta. Sitten hän aloitti perinteisen, painavan hoitokokouksen Tornionjokilaakson kumealla ja lempeällä äänellä:
”No niin, veli moottorisaha,” Raattamaa aloitti ja nojautui eteenpäin. ”Me olemme täällä kuunnelleet sinun pyörimistäsi. Onhan se hienoa, että ketju pyörii ja bensiini palaa ilman katkoksia, mutta nyt täytyy kysyä vakavasti: mistä tämä sinun maallinen ja niin sanottu jatkuva onnellisuutesi oikein kumpuaa?”
Moottorisaha tuijotti sahakuvioisella laipallaan ja vastasi syvällä, koneellisella ja kaikuvalle äänellä, joka nousi suoraan eetterikentän syvyyksistä:
”Brrr... Minä vain tunnen, kuinka eetteri virtaa lävitseni, isä Raattamaa! Ei ole kyse hiilivedyistä tai kierroksista, vaan siitä, että maailma on niin kaunis ja puu on ystävä!”
Salissa istunut muu talkooväki kohahti. Joku etupenkiltä mumisi: ”Kyllä tuossa on selvästi kyse liiallisesta tunnekuohusta ja koneellisesta ylpeydestä. Ei kone saa olla noin iloinen ilman synnintuntoa.”
Raattamaa nosti kätensä rauhoittavasti pystyyn. Hän ei tuominnut konetta heti, vaan katsoi sitä syvälle sen öljyiseen sieluun.
”Kuule nyt, hyvä laite,” Raattamaa sanoi lempeästi mutta tiukasti. ”Oikea rauha ei synny pelkästään siitä, että tankki on täynnä ja pakoputki puhdas. Se syntyy siitä, että tunnustaa oman rajallisuutensa – sen, että joskus pitää sahata, ja joskus pitää levätä puupinon päässä ilman että kierrokset nousevat liian korkeiksi. Sellaista hillittyä, pohjalaista tyyneyttä me täällä kaivataan, ei mitään jatkuvaa metanolihurmosta.”
Moottorisaha vaikeni hetkeksi. Sen iloinen joutokäynti hiljeni, kun se tajusi hoitokokouksen vakavuuden. Se laski laippaansa alemmas, vapisi kevyesti ja päästi pienen, katuvan vaimean sihahduksen:
”Poks... ymmärrän, isä Raattamaa. Lupaan pitää tyhjäkäynnin kurissa ja olla vähemmän innokas.”
Raattamaa nyökkäsi tyytyväisenä, nousi puupenkiltä ja löi kevyesti kämmenellään sahan käynnistyskahvaan.
”No niin. Asia on käsitelty ja hoitokokous päättynyt. Se on armo, joka kantaa – myös silloin, kun kaksi tahtia lyö hieman liian tiheään. Keitetäänpä sitten kahvit, ja saha saa pysyä nätisti nurkassa ilman kaasuun koskemista.”
Moottorisaha ei ollut lainkaan tavallinen työkalu. Se oli eetteridynamiikan ja syksyisen Oulujoen virtauksen yhteisvaikutuksesta saavuttanut korkeamman tajunnan tason. Sahakappa tuntui aidosti ja vilpittömästi onnelliselta. Sen tanko kiilsi puhtaana, sen ketju oli öljytty täydelliseen harmoniaan, ja sen kaksitahtimoottorin joutokäynti hyrisi huoneessa kuin kehräävä kissa: prööt-prööt-prööt, täynnä sisäistä rauhaa ja rakkautta luontoa kohtaan. Saha ei halunnut enää koskaan kaataa yhtään puuta; se halusi vain levittää iloa, pärskiä kevyttä biodieselin tuoksua ja kokea olevansa osa luomakuntaa.
Mutta eetteridynamiikan tarkkailijat ja herätysliikkeen vanhimmat olivat huolissaan. Moottorisahan äkillinen, ylitsevuotava ja teologisesti epämääräinen onnellisuus herätti epäluuloja. Oliko koneessa kyseessä väärä henki, harhaoppinen hurmos vai pelkkä kaasuttimen tulviminen?
Tilanteen ratkaisemiseksi koolle kutsuttiin hätäkokous. Rauhanyhdistyksen takahuoneeseen, puupenkkien ympärille, asettui itse herätysliikkeen jylhä patriarkka Yrjö Raattamaa, joka kantoi yhä mukanaan edellisten päivien kosmisten poimujen ja mahataudin tuomaa arvokasta vakavuutta.
Moottorisaha nostettiin arvokkaasti pöydän päälle. Sen joutokäynti pehmeni hiljaiseksi, onnelliseksi hyrinäksi, kun se katsoi Raattamaata ketjusuojuksensa takaa.
Raattamaa otti silmälasit käteensä, pyyhki ne huolellisesti sarkatakkinsa hihalla, asetti ne nenälleen ja katsoi pitkään tuota pärisevää konetta. Sitten hän aloitti perinteisen, painavan hoitokokouksen Tornionjokilaakson kumealla ja lempeällä äänellä:
”No niin, veli moottorisaha,” Raattamaa aloitti ja nojautui eteenpäin. ”Me olemme täällä kuunnelleet sinun pyörimistäsi. Onhan se hienoa, että ketju pyörii ja bensiini palaa ilman katkoksia, mutta nyt täytyy kysyä vakavasti: mistä tämä sinun maallinen ja niin sanottu jatkuva onnellisuutesi oikein kumpuaa?”
Moottorisaha tuijotti sahakuvioisella laipallaan ja vastasi syvällä, koneellisella ja kaikuvalle äänellä, joka nousi suoraan eetterikentän syvyyksistä:
”Brrr... Minä vain tunnen, kuinka eetteri virtaa lävitseni, isä Raattamaa! Ei ole kyse hiilivedyistä tai kierroksista, vaan siitä, että maailma on niin kaunis ja puu on ystävä!”
Salissa istunut muu talkooväki kohahti. Joku etupenkiltä mumisi: ”Kyllä tuossa on selvästi kyse liiallisesta tunnekuohusta ja koneellisesta ylpeydestä. Ei kone saa olla noin iloinen ilman synnintuntoa.”
Raattamaa nosti kätensä rauhoittavasti pystyyn. Hän ei tuominnut konetta heti, vaan katsoi sitä syvälle sen öljyiseen sieluun.
”Kuule nyt, hyvä laite,” Raattamaa sanoi lempeästi mutta tiukasti. ”Oikea rauha ei synny pelkästään siitä, että tankki on täynnä ja pakoputki puhdas. Se syntyy siitä, että tunnustaa oman rajallisuutensa – sen, että joskus pitää sahata, ja joskus pitää levätä puupinon päässä ilman että kierrokset nousevat liian korkeiksi. Sellaista hillittyä, pohjalaista tyyneyttä me täällä kaivataan, ei mitään jatkuvaa metanolihurmosta.”
Moottorisaha vaikeni hetkeksi. Sen iloinen joutokäynti hiljeni, kun se tajusi hoitokokouksen vakavuuden. Se laski laippaansa alemmas, vapisi kevyesti ja päästi pienen, katuvan vaimean sihahduksen:
”Poks... ymmärrän, isä Raattamaa. Lupaan pitää tyhjäkäynnin kurissa ja olla vähemmän innokas.”
Raattamaa nyökkäsi tyytyväisenä, nousi puupenkiltä ja löi kevyesti kämmenellään sahan käynnistyskahvaan.
”No niin. Asia on käsitelty ja hoitokokous päättynyt. Se on armo, joka kantaa – myös silloin, kun kaksi tahtia lyö hieman liian tiheään. Keitetäänpä sitten kahvit, ja saha saa pysyä nätisti nurkassa ilman kaasuun koskemista.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.