Oulun Rauhanyhdistyksen suurecogissa salissa vallitsi tavallinen, pyhä ja harras sunnuntai-iltapäivän tunnelma. Penkit olivat täynnä kuulijoita, ja etupuhujapöntössä vanhempi veli luki syvällä, kaikuvalla äänellä tekstiä korostetun rauhallisesti. Kahvinkeitin porisi hiljakseltaan keittiön puolella, ja ilmassa tuoksui tuore pulla.
Yhtäkkiä puhujapöydän keskellä lepäävä massiivinen, nahkakantinen kirkkoraamattu alkoi väreillä poikkeuksellisella tavalla. Sen ympärille muodostui heikko, violetti eetteridynaaminen kenttäkajo, ja kirjan sivut alkoivat lepattaa hurjalla tahdilla ilman tuulta.
TSAAK!
Raamatun sivut repäisivät itsensä ammollaan, ja sieltä tupsahti ulos tukeva, saksalaista olutta ja mustetta tuoksuva mies historiallisen ajan poimusta – itse Martti Luther.
Mies lensi kaaressa suoraan puhujapöydälle, kaatoi mukanaan kaksi vesilasia, rämäytti pinon virsikirjoja lattialle ja makasi hetken vatsallaan pöydällä hämmentyneenä.
Salissa tuli niin hiljaista, että tuulen humina ulkona oululaisella omakotialueella kuului selvästi. Kukaan ei hätkähtänyt liioin; pohjalainen mielenlujuus ei kaadu siihen, että Raamatun sivuista putoaa saksalainen teologi.
Luther punnitsi itsensä istuma-asentoon, pudisti munkinkaapustaan painovärejä, pyyhki hikeä otsaltaan ja huusi saksalaisella aksentilla:
”Mein Gott! Missä Wittenbergissä minä nyt olen?! Eikö reformaation pitänyt levitä pohjoiseen rauhallisesti?”
Etupenkiltä nosti katseensa vanha paikallinen puhuja, joka katsoi Lutheria pitkään, otti silmälasit pois nenältään ja totesi tyynesti:
”Olet Oulussa, poika. Rauhanyhdistyksellä ollaan. Laskeuduit kyllä vähän huonoon paikkaan, suoraan pöydälle.”
Ennen kuin kukaan ehti tarjota uudelle tulokkaalle kuppia kahvia, Lutherin ilme synkkeni. Hän kaivoi kaapunsa taskusta salaisen, vahanetillä varustetun pergamenttirullan, levitti sen suoraan Raamatun jäännösten päälle ja huusi mahtipontisesti:
”Koska paavi ei suostunut uudistuksiin, minä teen sen nyt loppuun asti! Tästä lähtien Oulun läänin metsät, tervahautojen tuotot ja koko Suomen suuriruhtinaskunnan puutavara siirtyvät suoraan Saksin vaaliruhtinaskunnan ja Wittenbergin yliopiston alaisuuteen! Isänmaa on myyty hyvän opin nimissä!”
Salissa kohahti. Vaikka eetteridynamiikasta oli puhuttu kaikenlaista, isänmaan suora myyminen saksalaisille uskonpuhdistajille kesken sunnuntaiseurojen ylitti paikallisen sietokyvyn.
”Nyt taisi Martti mennä liian pitkälle,” mutisi etupenkin väki keskenään. ”Ei meidän metsiä ilman maakuntakauppoja viedä.”
Ennen kuin oululaiset ehtivät vaatia Lutherilta selitystä valtiopetoksesta tai kutsua paikalle käräjäoikeuden lupavalvojaa, eetteridynaaminen kenttä välähti uudelleen. Raamatun sivut imaisivat Lutherin takaisin kirjan väliin yhtä nopeasti kuin olivat hänet sylkeneetkin.
Puhujapöydälle jäi pyörimään vain Lutherin sulkakynä, sotkuinen pergamentti ja vahaleimasin. Oulun Rauhanyhdistyksellä vaihdettiin katseita, nostettiin puheenjohtajan nuija takaisin pöydälle ja vanhempi veli totesi tyynen rauhallisesti:
”Jatketaanpa virsikirjan sivulta 312... Ja keittiöstä voi hakea lisää kahvia.”
Yhtäkkiä puhujapöydän keskellä lepäävä massiivinen, nahkakantinen kirkkoraamattu alkoi väreillä poikkeuksellisella tavalla. Sen ympärille muodostui heikko, violetti eetteridynaaminen kenttäkajo, ja kirjan sivut alkoivat lepattaa hurjalla tahdilla ilman tuulta.
TSAAK!
Raamatun sivut repäisivät itsensä ammollaan, ja sieltä tupsahti ulos tukeva, saksalaista olutta ja mustetta tuoksuva mies historiallisen ajan poimusta – itse Martti Luther.
Mies lensi kaaressa suoraan puhujapöydälle, kaatoi mukanaan kaksi vesilasia, rämäytti pinon virsikirjoja lattialle ja makasi hetken vatsallaan pöydällä hämmentyneenä.
Salissa tuli niin hiljaista, että tuulen humina ulkona oululaisella omakotialueella kuului selvästi. Kukaan ei hätkähtänyt liioin; pohjalainen mielenlujuus ei kaadu siihen, että Raamatun sivuista putoaa saksalainen teologi.
Luther punnitsi itsensä istuma-asentoon, pudisti munkinkaapustaan painovärejä, pyyhki hikeä otsaltaan ja huusi saksalaisella aksentilla:
”Mein Gott! Missä Wittenbergissä minä nyt olen?! Eikö reformaation pitänyt levitä pohjoiseen rauhallisesti?”
Etupenkiltä nosti katseensa vanha paikallinen puhuja, joka katsoi Lutheria pitkään, otti silmälasit pois nenältään ja totesi tyynesti:
”Olet Oulussa, poika. Rauhanyhdistyksellä ollaan. Laskeuduit kyllä vähän huonoon paikkaan, suoraan pöydälle.”
Ennen kuin kukaan ehti tarjota uudelle tulokkaalle kuppia kahvia, Lutherin ilme synkkeni. Hän kaivoi kaapunsa taskusta salaisen, vahanetillä varustetun pergamenttirullan, levitti sen suoraan Raamatun jäännösten päälle ja huusi mahtipontisesti:
”Koska paavi ei suostunut uudistuksiin, minä teen sen nyt loppuun asti! Tästä lähtien Oulun läänin metsät, tervahautojen tuotot ja koko Suomen suuriruhtinaskunnan puutavara siirtyvät suoraan Saksin vaaliruhtinaskunnan ja Wittenbergin yliopiston alaisuuteen! Isänmaa on myyty hyvän opin nimissä!”
Salissa kohahti. Vaikka eetteridynamiikasta oli puhuttu kaikenlaista, isänmaan suora myyminen saksalaisille uskonpuhdistajille kesken sunnuntaiseurojen ylitti paikallisen sietokyvyn.
”Nyt taisi Martti mennä liian pitkälle,” mutisi etupenkin väki keskenään. ”Ei meidän metsiä ilman maakuntakauppoja viedä.”
Ennen kuin oululaiset ehtivät vaatia Lutherilta selitystä valtiopetoksesta tai kutsua paikalle käräjäoikeuden lupavalvojaa, eetteridynaaminen kenttä välähti uudelleen. Raamatun sivut imaisivat Lutherin takaisin kirjan väliin yhtä nopeasti kuin olivat hänet sylkeneetkin.
Puhujapöydälle jäi pyörimään vain Lutherin sulkakynä, sotkuinen pergamentti ja vahaleimasin. Oulun Rauhanyhdistyksellä vaihdettiin katseita, nostettiin puheenjohtajan nuija takaisin pöydälle ja vanhempi veli totesi tyynen rauhallisesti:
”Jatketaanpa virsikirjan sivulta 312... Ja keittiöstä voi hakea lisää kahvia.”
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.