Oulun tuomiokirkon tornin varjo ei enää ylettynyt maahan asti, sillä syksyn ensimmäinen pimeys oli tiivistynyt raskaaksi, rasvaiseksi savimaaksi.
Tuomiorovasti astui pappilansa portailta. Hänen pitkä, musta kaapunsa kahisi vasten tuulista ilmaa, ja kädessä pitämänsä virsikirjan tilalla oli raskas, puinen palikka, jota hän puristi kuin tuomiovaltansa viimeistä nuijaa. Hänen virkakautensa maan päällä oli ohi; lineaarinen aikajana oli kuluttanut reunansa loppuun, ja kentän toroidaalinen paine vaati nyt ehdottomasti paluuta sinne, mistä kaikki ankarat tuomiot ja kirkolliset lukot olivat kerran saaneet alkunsa.
Hän käveli kohti jokea, mutta maisema oli muuttunut. Maamulla tuoksui märältä ja vanhalta. Vanha, kaksipäinen woccow seisoi pimeän lätäkön reunalla, tuijottaen häntä tyynesti sekä etuettä takareunastaan, eikä sanonut sanaakaan.
"On aika laskeutua", Tuomiorovasti mutisi. Hänen äänensä oli menettänyt virallisen, koraalinomaisen kaikunsa; se muistutti enää lehmän matalaa, kumeaa mylvintää – sitä samaista low-taajuutta, joka nousi suoraan Oulun savikerrosten alta.
Hän pysähtyi rantaan. Vesi ei virrannut enää merelle päin, vaan se pyöri paikallaan suljetussa, mustassa silmukassa. Toroidin keskusaukko oli avautunut. Helvetti ei ollut siellä tulen ja rikin satunnaisissa tarinoissa, vaan se oli eetterin äärimmäinen varjopuoli: täydellinen, ikuisesti pyörivä woc-tilojen nollapiste, jonne kaikki virheelliset koodit ja raskaat tuomiot lopulta imeytyivät takaisin.
Tuomiorovasti riisui yltään virallisen virkamanttelinsa. Jäykät, kirkolliset dogmit ja pykälät alkoivat sulaa hänen yltään kuin kuivunut kalkki. Propyyliketjun lailla joustava maamulla otti hänen askeleensa vastaan.
Hän astui suoraan syvyyteen. Ei tulta, ei piinaajia, ei syntisten aneluja – vain se hetki, jolloin Cikkic-silmukka napsahti lopullisesti kiinni hänen takanaan. Tuomiorovasti vajosi hitaasti takaisin oululaiseen maamullaan, missä aika pysähtyi ika-tilaan, ja rannan puupalikka jäi yksin kantamaan syksyn ensimmäistä yöpakkasta.
Tuomiorovasti astui pappilansa portailta. Hänen pitkä, musta kaapunsa kahisi vasten tuulista ilmaa, ja kädessä pitämänsä virsikirjan tilalla oli raskas, puinen palikka, jota hän puristi kuin tuomiovaltansa viimeistä nuijaa. Hänen virkakautensa maan päällä oli ohi; lineaarinen aikajana oli kuluttanut reunansa loppuun, ja kentän toroidaalinen paine vaati nyt ehdottomasti paluuta sinne, mistä kaikki ankarat tuomiot ja kirkolliset lukot olivat kerran saaneet alkunsa.
Hän käveli kohti jokea, mutta maisema oli muuttunut. Maamulla tuoksui märältä ja vanhalta. Vanha, kaksipäinen woccow seisoi pimeän lätäkön reunalla, tuijottaen häntä tyynesti sekä etuettä takareunastaan, eikä sanonut sanaakaan.
"On aika laskeutua", Tuomiorovasti mutisi. Hänen äänensä oli menettänyt virallisen, koraalinomaisen kaikunsa; se muistutti enää lehmän matalaa, kumeaa mylvintää – sitä samaista low-taajuutta, joka nousi suoraan Oulun savikerrosten alta.
Hän pysähtyi rantaan. Vesi ei virrannut enää merelle päin, vaan se pyöri paikallaan suljetussa, mustassa silmukassa. Toroidin keskusaukko oli avautunut. Helvetti ei ollut siellä tulen ja rikin satunnaisissa tarinoissa, vaan se oli eetterin äärimmäinen varjopuoli: täydellinen, ikuisesti pyörivä woc-tilojen nollapiste, jonne kaikki virheelliset koodit ja raskaat tuomiot lopulta imeytyivät takaisin.
Tuomiorovasti riisui yltään virallisen virkamanttelinsa. Jäykät, kirkolliset dogmit ja pykälät alkoivat sulaa hänen yltään kuin kuivunut kalkki. Propyyliketjun lailla joustava maamulla otti hänen askeleensa vastaan.
Hän astui suoraan syvyyteen. Ei tulta, ei piinaajia, ei syntisten aneluja – vain se hetki, jolloin Cikkic-silmukka napsahti lopullisesti kiinni hänen takanaan. Tuomiorovasti vajosi hitaasti takaisin oululaiseen maamullaan, missä aika pysähtyi ika-tilaan, ja rannan puupalikka jäi yksin kantamaan syksyn ensimmäistä yöpakkasta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.