Musiikkitieteilijä erehtyi Mozartin pianokonserton finalen suhteen

Anonyymi-ap kirjoitti:

Tämä johonkin erääseen suurimpaan musiikilliseen reseptiooni ja tiedoitsemisen puhtaana subjektina objektiivisesti tiedoittuun havaintoon perustuvana erittäin syvällisenä, voimakkaana ja transsiin johtaneena, mutta Ashkenazyn mukaan säveltäjän musiikkia ajatellen nimenomaan korkeimmanasteisena psykofyysisenä tilana ilmenneenä kokemuksena, jonka olen tavoittanut aikoinaan eräästä Mozartin musiikkitieteilijä Maasalonkin tosin hyvin merkittäväksi teokseksi luonnehtimasta konsertosta totean hänen erästä teokseen liittyvää väitettään koskien, että sen teoksen tuottaman uskomattoman voimakkaan olotilan valtaamana, mutta toisin kuin jollaisena herra musiikkitieteilijän näkemys siitä meille tietyiltä osin näyttäytyy, se ei minun käsitykseni mukaan muodostaisi kuitenkaan kaikkien osiensa myötä taiturillisuudestaan huolimatta nousevaa sarjaa, ja jossa konserton finale kohoaa Maasalon mukaan teoksen kruunuksi, kuten tämä käsitykseni mukaan ehdottomasti väärin väittää, vaan se on kuten Mozartilla hyvin usein jopa huomattavasti keveämpi sisällöltään, tekotavaltaan ja vähäisempi emotionaaliselta voimaltaan ja vaikutukseltaan siitä seikasta päätellen, että vähitellen yhä enenevässä määrin voimakkaamman vaikutuksen valtaan jouduttuani teosta valtavassa hurmiossa ja valohehkuisessa visuaalisessakin kokemuksessa kuunneltuani, jossa musiikki muuntui suorastaan valon ja rakkauden objektivoidun hengen ja polttavan pätsin tapaiseksi kuumottavaksi ja lopulta kuulohavainnonkin täydellisesti tajunnasta ulos tungetuksi tulleen tilan kaltaiseksi syväksi transsiksi ja siihen jouduttuani ihmettelin hitaan osan loputtua ja tiedoitsevaksi subjektiksi tiedoitsevan puhtaan subjektin tietoisuudesta palattuani, etten kerta kaikkiaan voinut muistaa tahdon tajuntaan takaisin palattua tuosta minulle niin rakkaasta musiikista heti sen jälkeen ainuttakaan tuttua säveltä tai sävelkulkua, vaikka kuinka pinnistelin muistiani, taikka edes osan päättävää huilujen ylöspäistä aihettakaan, joka puutarha aariassakin myöhemmin kuullaan musiikin soivan materian tajuntaan jättäneen muistijäljen oltua valtavan emotionaalisen kokemuksen täysin pois pyyhkimä, mutta tuon finalen aikana ja jota Kai Maasalon erheellisesti piti koko konserton huipentumana menetin otteen teoksen metafyysiseen syvimpään olemukseen sen osoittauduttua kuuntelukokemuksena huomattavasti pinnallisemmaksi osaksi kuin muut teoksen osat, jotka perustuvat syvällisempään ja yhtenäisempään orgaaniseen näkyyn Ashkenazyn sanoja käyttäen noin yleisesti ottaen tämän puhuessa Mozartista, eikä tempoltaan vauhdikas finale osa, joka on luonteeltaan paljon hilpeämpi ja vähemmän tarkasti harkittu enää tavoita sitä mittaamatonta emotionaalista syvyyttä edellisten osien tavoin, vaan pikemminkin jää ulkokuoreen ja on paljon ulkokohtaisempi kuten Maasalo luonnehtii esim. Linziläisen finalea omasta puolestaan.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä