Suomalaisperheissä sotaan valmistautuminen nähtiin konkreettisimmillaan siitä, että miesten mobilisointi laajeni. Se koski Voionmaitakin. Heidän kolme poikaansa, Unto, Ilmari ja Jouko kutsuttiin väkeen. Jouko ja Unto palvelivat merivoimissa, ja Ilmari maavoimissa. Elämä kääntyi sekalaiseksi ja säännöttömäksi, virastoja evakuoitiin, väki alkoi paeta Helsingistä, junat kulkivat epäsäännöllisesti ja poliittisella kentällä IKL:n röyhkeys oli kasvanut suuresti, huokasi ikääntynyt professori 19. kesäkuuta 1941 ja toivoi epätoivoisesti, ettei sota sittenkään syttyisi. Se oli kuitenkin jo aivan epätoivoinen unelma ja itsepetosta. Voionmaan yhytti tieto saksalais-venäläisen sodan syttymisestä viitisenkymmentä kilometriä Helsingistä olevassa Vihdissä, missä hänen perheellään oli kesähuvila. Hän oli kävelyretkellä 22.6. metsässä vaimonsa ja tyttäriensä Annikin ja Marjatan kanssa, kun heitä vastaan tuli neljä Väinö Tannerin tytärtä, jotka kertoivat sodan syttyneen. Seurue meni yhdessä Tannerin maatilalle Sorkkiin kuuntelemaan radiota. Tanner kertoi, että Suomi tulisi liittymään sotaan kymmenen päivän perästä. Voionmaan mukaan Tanner kuohui vihaa Venäjää kohtaan ja arveli, että Leningrad oli nyt tuhottava maan tasalle. Tanner oli valmis aloittamaan sodankäynnin mutta pelkäsi sodan jälkeistä ”natsilaisaikaa”. Voionmaa epäili venäläisen valtakunnan tuhoamista, mutta sen sijaan hän nostesille vanhan haaveensa Suomen luonnollisista rajoista. Jos sodassa oli menestystä, kuten kaikki tuntuivat varmasti uskovan, oli raja siirrettävä niin, että Itä-Karjala ja Kuolan niemimaa sekä Laatokan ja Äänisen koillisnurkat liitettäisiin Suomeen. Vanhan miehen vanhat haaveet pulpahtivat jäl-
leen tunteikkaina pintaan.
Samana päivänä (22.6.) oli ulkoasiainministeri Witting kysynyt Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Pavel Orlovilta huhuista, joiden mukaan neuvostojoukkoja oli tavallista enemmän keskitetty Suomen rajalle ja mahdollisesta sodan syttymisestä Saksan ja Neuvostoliiton välille, jolloin Orlov kielsi tiedot ponnekkaasti viimeiseen asti. Palattuaan sittemmin kotimaahansa Orlov oli valittanut Ruotsin lähettiläs Assarssonille, että häntä oli kohdeltu hyvin huonosti Suomessa.
Voionmaa palasi ristiriitaisin tuntein kesämökiltään tyhjentyneeseen Helsinkiin 25.6. osallistuakseen eduskunnan istuntoon. Siellä Niukkanen luki sotilasunivormuun pukeutuneena maalaisliiton yksimielisen lausunnon, jossa ylistettiin Saksan mahtavan armeijan kanssa tapahtuvaa yhteistoimintaa ja toivottiin, että Moskovan rauhan rajat vietäisiin sinne, minne ne ”historiallisesti” kuuluivat. Kokoomuksen Linkomies puolestaan iloitsi yhteistyöstä, joka johti bolsevismin hävittämiseen maailmasta. Kiihkeimmin Voionmaan mukaan esiintyi kuitenkin Salmiala (IKL), joka ”nousi pönttöön haukkumaan kansanvaltaa ja eduskuntaa entisistä ja lukemalla saksalaisista sanomalehdistä kappaleita ja ylisti ja riehui saksalaista ohjelmaa”. Sosiaalidemokraatit pitivät ylistyspuhetta niin pahana, että Tanner, Voionmaa ja monet muut lähtivät kesken istunnon salista pois.
leen tunteikkaina pintaan.
Samana päivänä (22.6.) oli ulkoasiainministeri Witting kysynyt Neuvostoliiton Suomen suurlähettiläs Pavel Orlovilta huhuista, joiden mukaan neuvostojoukkoja oli tavallista enemmän keskitetty Suomen rajalle ja mahdollisesta sodan syttymisestä Saksan ja Neuvostoliiton välille, jolloin Orlov kielsi tiedot ponnekkaasti viimeiseen asti. Palattuaan sittemmin kotimaahansa Orlov oli valittanut Ruotsin lähettiläs Assarssonille, että häntä oli kohdeltu hyvin huonosti Suomessa.
Voionmaa palasi ristiriitaisin tuntein kesämökiltään tyhjentyneeseen Helsinkiin 25.6. osallistuakseen eduskunnan istuntoon. Siellä Niukkanen luki sotilasunivormuun pukeutuneena maalaisliiton yksimielisen lausunnon, jossa ylistettiin Saksan mahtavan armeijan kanssa tapahtuvaa yhteistoimintaa ja toivottiin, että Moskovan rauhan rajat vietäisiin sinne, minne ne ”historiallisesti” kuuluivat. Kokoomuksen Linkomies puolestaan iloitsi yhteistyöstä, joka johti bolsevismin hävittämiseen maailmasta. Kiihkeimmin Voionmaan mukaan esiintyi kuitenkin Salmiala (IKL), joka ”nousi pönttöön haukkumaan kansanvaltaa ja eduskuntaa entisistä ja lukemalla saksalaisista sanomalehdistä kappaleita ja ylisti ja riehui saksalaista ohjelmaa”. Sosiaalidemokraatit pitivät ylistyspuhetta niin pahana, että Tanner, Voionmaa ja monet muut lähtivät kesken istunnon salista pois.
Vastaukset 26
Vanhimmat
Voionmaan mukaan kokoomus ja maalaisliitto muodostivat nyt sotapuolueen, joka oli liittoutunut Saksan kanssa. Tämä tarkoitti samalla sitä, että ne olivat luopuneet kansanvallasta. Meillä ei ollut mitään syytä sotaan, kirjoitti Voionmaa kiihtyneenä pojalleen.
Weberin ensimmäisen maailmansodan aikainen sanonta siitä, että politiikan keskeinen sisältö on väkivalta, muuttui jälleen todeksi.
Suomen ja Neuvostoliiton sotatoimien alettua (23-25.6.1941) Voionmaa
osoitti ankaran syyttävän sormensa istuvaan hallitukseen, mutta nyt jo
lähes toivonsa heittäneenä: ”Tähän ovat herrat meidät ajaneet. Kourallinen miehiä on ottanut vastuulleen kaiken tämän…” Sotasyyllisiksi hän nimesi Teo Snellmanin, Esko Riekin ja Rolf Wittingin sekä ”koko ajan suunnan”, jotka olivat toiminnallaan tähdänneet koko ajan tähän retkeen. Snellman oli J. V. Snellmanin kansallissosialismiin innostunut pojanpoika, joka piti isoisäänsä Suomen ensimmäisenä kansallissosialistina. Riekki puolestaan vastasi Voionmaan kauhistelemasta uudesta jääkäriliikkeestä eli suomalaisen SS-miesten lähettämisestä natsi-Saksan armeijan mukana Neuvostoliiton rintamille.
Suomessa militantit Suur-Suomi-intoilijat ja kansallissosialismin
aktiiviset kannattajat ja passiivisemmat tukijat olivat moniryhmäinen
joukko alkaen AKS:sta ja IKL:stä aina fanaattisesti kansallissosialismin
nimeen vannoviin saakka. IKL:n Paavo Susitaival on sittemmin muistellut, että ”ihailimme Mussolinia, joka oli jyrkkä kommunisteihin nähden ja samaten myöhemmin Hitleriä, koska me näimme, että näissä on kaksi tekijää, joilla on mahdollisuus kukistaa maailmanlaajuinen vaarallinen aatesuunta kommunismi”. Sitä paitsi, Susitaival muistuttaa, ”kumpi tappoi enemmän ihmisiä, Aatu vai Jooseppi, kumpi oli suurempi murhamies”.
Eräs ryhmä, suomalaissosialisteiksi itseään kutsuvat miehet
olivat löytäneet henkisen ja teoreettisen oppi-isänsä entisestä jääkäriliikkeen miehestä Yrjö Ruudusta, joka oli julkaissut vuonna 1920 liikkeen oppikirjaksi nostetun Uusi suunta -nimisen teoksen. 1930-luvulle siirryttäessä liike leimahti uudelleen eloon, vaihtoi Ruudun valtiososialismi-käsitteen toimintaa paremmin kuvaavaksi suomalaissosialismiksi ja vannoi perin juurin suomalaiseen alkuperäänsä ja ajatukseen ”kansallisaatteen” ja sosialismin liitosta. Samantyyppistä abstraktia liittoideaahan myös Voionmaa oli kannattanut 1910-luvulla, joten ajatus ei suinkaan ollut uusi. Nyt malli kuitenkin puettiin uuteen ajanmukaiseen ja militantimpaan kuosiin. Suomalaissosialistit irtisanoutuivat IKL:n puuhista ja ilkkuivat ”iikollien” lainanneen aatteet Saksasta ja vaatteet Italiasta, jättäneen kaikki tyhjänpäiväiset ulkoperäiset iskulauseet propagandaansa ja hylänneen aatteen ytimen.
Voionmaan kauhistellessa sotaan valmistautumista, ei sanojaan säästellyt myöskään hänen puoluetoverinsa Mauno Pekkala. Hän syytti tilanteesta oman puolueensa johtoa: ”Tanner on tähän syypää.”
Sotapuheista järkyttynyt Voionmaa kommentoi syytöstä: ”Kauheaa ajatella.” Tanner puolustautui kritiikkiä vastaan sanomalla, että oli vain tunnettava ja tunnustettava tosiasiat. Toisaalta Suomi ei olisi pystynyt millään estämään saksalaisten tuloa, toisaalta nämä olivat Suomen turva Venäjää vastaan. Epäuskoisena Voionmaa ihmetteli, miten nopeasti tähän vakavaan tilanteeseen oli tultu:
”Muutamalla iskulauseella, harhauttavilla tiedoilla ja ontuvimmilla perusteluilla sekä ennen kaikkea isänmaallisia intohimoja kutkuttamalla kuljetetaan kansanjoukkoja nenärenkaasta mihin järjettömyyteen hyvänsä.”
Tingstenin väite siitä, että vain vähäinen joukko saattoi viedä koko kansan diktatuuriin, näytti pitävän kauhistuttavasti paikkansa. Järkyttävintä tässä kaikessa oli Voionmaan mukaan se, että niin sanotut kaikkein luotettavimmat piirit, joihin hän itsensäkin laski, oli vedetty sotahuumaan niin helposti.
Tavallisen kansan mielialat olivat Valtiollisen poliisin mukaan sodan
ensipäivinä 1941 suhteellisen rauhalliset mutta kovasti jännittyneet ja hermostuneet. Yleinen sotaoptimismi oli vallalla, olihan nyt Suomen rinnalla mahtava Saksa. Ainoastaan työväestö suhtautui epäillen Suomen aseveljeyteen saksalaisten kanssa. Toisaalta ounasteltiin, että Saksa-liiton ansiosta sotaretki tulisi olemaan lyhyt, ehkä kaksi tai kuusi viikkoa, arveltiin. Kadunihmisten puheissa alkoi kuulua pohdintaa myös Suomen uusista rajoista. Tiedettiin, että Suomen sotilaat taistelisivat vain vanhoille rajoille ja saksalaiset jatkaisivat siitä eteenpäin. Mietittiinpä sitäkin, että Suomesta tulisi varmaankin kolmikielinen maa, kun karjalan kieli tulisi suomen ja ruotsin rinnalle. Jotkut muistuttivat, että karjalaisille pitäisi kyllä opettaa suomea. Ehkä jotkut arvelivat Suomen kolmanneksi kieleksi tulevan saksa. Ruotsin asemakin nousi yleiseen keskusteluun.
Nähtiin, että kun Suomi saisi Karjalan puutavara-rikkaudet, Suomi nousisi Ruotsin ohi Pohjolan nokkamaaksi. Toisaalta kansalaisten joukossa oli paljon myös epäilijöitä. Heidän mielestään armeijan päällystöön oli mennyt sotahulluus: rintamalla miehiä ärsytti se, että kunniaa piti tehdä tyhjille autoillekin, jos niissä oli komentajan viiri. Samoin arveltiin Suomen hallituksen tulleen suuruuden hulluksi ajaessaan Suur-Suomi -politiikkaansa. Sen sokaisemana hallitus oli kuulemma katkaisemassa Suomen välit Englantiin, mitä pelättiin.
Sanomalehdissä vahvistettiin toistuvasti uskoa uuteen Suomeen ja
uuteen Eurooppaan. Muun muassa Kauppalehti kirjoittaa, että ”Karjalan yhdistäminen sen luonnolliseen, oikeaan emämaahan on jokaisen suomalaisen sydämen asia ja suomalaisen valtiotaidon ydinkysymys.
Ruotsi-Suomen ikivanha Jäämeren politiikka on herätettävä eloon ja vihdoinkin saatava onnelliseen päätökseen. Silloin täyttyy se, mitä on 700 vuotta turhaan odotettu, eli oikeus!” Jutun kirjoittanut toimittaja ja kirjailija Eino Railo lisäsi, että Pohjoismaiden vapautta ei voinut varmistaa ennen kun Suomeen oli yhdistetty Muurmannin ranta, Kuola, Viena ja Aunus eli Fenno-Skandian luonnolliset rajat oli saatettu voimaan. Heimomiehille oli avautunut uusi mahdollisuus toteuttaa unelmaansa.
Voionmaan irtiotosta heimomilitantista liikkeestä kertoo se, että hän ei nuoren ystävänsä Eino Jutikkalan pyynnöstä huolimatta suostunut Valtion Tiedotuslaitoksen esitelmöitsijäksi radioon ja sanomalehtimiehille tarkoitettuihin tilaisuuksiin, joissa haluttiin korostaa suomalaisten heimohenkisyyttä.
Kansanvallan tuho ja hakaristiretki
Näissä kiihkeissä ja paljoa odottavissa tunnelmissa alkanut sota, jota kutsutaan jatkosodaksi, kesti kolme vuotta ja kolme kuukautta. Mannerheim julisti dramaattisesti kesäkuussa 1941, että
”Sankarivainajat nousevat kesäisten kumpujen alta jälleen rinnallemme tänään, jolloin lähdemme Suomelle turvatun tulevaisuuden luodaksemme Saksan mahtavien sotavoimien rinnalla ja asetovereina vakain mielin ristiretkelle vihollistamme vastaan”.
Kuola Suomelle, kuolema Leningradille
Laajoissa poliitikkopiireissä nähtiin syksyllä 1941 lähes varmana asiana Venäjän Karjalan ja Kuolan alueen siirtyminen Suomelle. Rovaniemelle yhteyshenkilöksi siirretty presidentin kansliapäällikkö ja entinen Puolan ja Romanian lähettiläs Bruno Kivikoski tiedotti ulkoasiainministeriölle, että saksalaisten hänelle esittämien suunnitelmien mukaan osa Neuvostoliitolta vallattavista alueista tultaisiin todellakin siirtämään
Suomen hallintaan. Kaikkiaan Pohjoisesta Jäämerestä aina Mustallemerelle saakka (Arkangeli ja Volga itärajoina) oleva uusi saksalainen elintila jaettaisiin 23 komendatuuripiiriin, joista Murmanskin piiri olisi pohjoisin. Olipa eräissä Saksan suunnitelmissa ollut Islanninkin miehittäminen, mutta siitä oli luovuttu. Suomelle siirrettäisiin Muurmanskin etelärajasta Pietarin liepeille ulottuva alue eli Venäjän Karjala ja Kannas.
Se tultaisiin luovuttamaan Suomen alaisuuteen heti kohta niiden valtaamisen jälkeen. Saksalaiset tiedustelivat Kivikoskelta, mihin saakka Suomi haluaisi itärajansa vedettävän, jolloin tämä esitteli Suomenlahti−Nevajoki−Laatokka−Ääninen−Vienanmeri-rajaa, mitä saksalaiset pitivät strategisesti erittäin edullisena. Saksalaiset halusivat, että Suomen hallitus määrittelisi uuden rajalinjan vielä virallisestikin, jolloin Kivikoski kainostellen totesi, että ehkä asia saisi odottaa siihen saakka kunnes karhu olisi kaadettu. Saksalaisten mielestä suunnitelmat oli hyvä tehdä etukäteen − ja sitä paitsi olisi alettava kasvattaa Suomen kansaa syntyvyyttä nostamalla: Suomen maa-alue laajenisi huomattavasti, ja sitä puolustamaan tarvittaisiin lisää väkeä.
Pohjoista koskevissa saksalaissuunnitelmissa Kuolan niemimaa jäisi vain aluksi Saksalle. Alueen valloituksen jälkeen Suomella olisi heti
mahdollisuus osallistua vallatun seudun hallintoon, tai halutessaan se
voisi saada kokonaan Kuolan alueen itselleen. Ankarien ilmasto-olojen
vuoksi (joihin saksalaiset olivat joutuneet ikäväkseen tutustumaan edellisenä talvena) olisi luontevinta yhdistää Kuola Suomen Lapin yhteyteen. Saksalaiset olivatkin jo kyselleet Rovaniemeltä suomalaisia Kuolan asiantuntijoita. Heillä oli sellainen käsitys, ettei Suomi ollut kiinnostunut Kuolasta, koska missään Suomen suunnitelmissa ei puhuttu alueesta. Tämä pitikin paikkaansa sekä poliittisen että sotilaallisen johdon suhteen. Kivikoskelle paljastettiin vielä sekin seikka, että myös Norjan saksanmieliset saksalaisen Josef Terbovenin johdolla olivat halukkaita liittämään Kuolan Norjaan. Alueliitoksen arveltiin lieventävän Saksa-vastaisuutta Norjassa, ja norjalaiset olivat laatineet liitoksesta jo kartankin. Paikalliset Ruijan asukkaat sen sijaan osoittivat mieltään saksalaisia vastaan kuka milläkin keinoin. Eräänkin kerran suuri joukko 9−15-vuotiaita tyttöjä oli kokoontunut osoittamaan mieltään heitä vastaan. Saksalaisia sotilaita oli neuvottu tällaisissa tapauksissa suutelemaan jokaista tyttöä kädelle. Ilmapiirin muuttaminen käsisuudelmilla tuntui lievältä keinolta sen rinnalla, että Norjassa sanottiin kidutettavan ja teloitettavan saksan-vastaisia norjalaisia.
Huhut Pietarin valloittamisesta ja tuhoamisesta saksalaisten kanssa levisivät politiikkojen keskuuteen. Voionmaan mukaan Tanner ja Hakkila uhosivat asiasta, mutta hänestä ajatus oli mahdoton. Pietarin hävityksestä tulisi yhtä pysyvää kuin Jerusalemin, sillä se sijaitsi yhden
maailmankaupan valtaväylän veräjällä. Sellaiseen paikkaa syntyisi aina
uusi keskus. Voionmaa tuomitsi Pietarin valloituksen suuruudenhulluudeksi. Hänen mukaansa Suomen poliittinen ilmapiiri näytti syksyllä 1941 olevan sellainen, että ”kaikki hukkuu suureen sotahumuun… kuinka giganttinen tuleekaan saksalais-suomalainen vyöry olemaan Pietaria vastaan. Suurta innostusta jonkin verran jäähdyttää kalsea näköala, että edessä voi olla talvisota”.
Voionmaalle ei siis ollut uutta, että suomalaiset osallistuisivat Leningradin piiritykseen yhdessä saksalaisten kanssa. Kaiken kaikkiaan hän katsoi inhoten kasvavaa sotaintoa ja saksalaisvaikutuksen kasvua maassa. Hän piti naurettavana väitettä, että maa säilytti kansanvaltansa, vaikka ”annamme natsilaisuuden vapaasti tulvia ja juurtua maahamme”.
Voionmaa pilkkasi myös suomalaispoliitikkojen rehvakasta puhetta
erillissodasta heti jatkosodan alkuviikkoina. Hänen mielestään kyseessä oli epäuskottava ja tarkoituksenhakuinen poliittinen näkemys: ”Tuudittaudutaan siihen suureen harhakuvitelmaan, että me käymme ’erillistä sotaa’, jonka mielemme mukaan voimme alkaa ja päättää.”
Suomi ei Voionmaan mukaan ollut voinut määrätä sodan alkua eikä se tulisi määräämään sodan loppuakaan.
”Tällä tavoin selittelemällä ja silittelemällä me vain eksytämme itseämme ja muita. Tämä on sitä tyypillistä muotipolitiikkaa, jolla sos.demit viedään mihin halutaan… lopuksi huomaamme olevamme diktaattorin orjia ja saamme sammuttaa kaikki pyrkimyksemme”, pauhaa Voionmaa elokuun alussa 1941. Tästä politiikasta oli hänen mukaansa selvänä osoituksena se, että hallitusherrat ja valtiomiehet oli jätetty sotaherrojen varjoon. Kaikki tiedot Suomen armeijan toiminnasta tulivat hänen mukaansa Berliinistä. Jo siitä saattoi päätellä, ettei Suomi käynyt omaa sotaansa.
Voionmaa jaksoi noina kiihkeinä syksyn väittelyiden päivinä hämmästellä Tannerin käytöstä. Julkisuudessa tämä oli mitä hitleriläisin
ja puolueen kokouksissa taas sodan lopettamisen harrastaja. Valitsemansa sotapoliittisen linjansa mukaisesti Tanner muun muassa ajoi puolueväkensä hyväksymään Saksan tahdon mukaisesti kommunistista internationaalia vastaan suunnatun antikominternsopimuksen. Voionmaa vastusti sitä loppuun asti:
”P:lle jo aikaa sitten oli annettu pikkusormi ja toisiakin sormia.”
Paholainen oli päästetty irti jo silloin, kun saksalaisille oli annettu Pohjois-Suomi ja lentokentät ja lähetetty uuden jääkäriliikkeen miehiä Saksaan. Nyt piru oli vienyt Suomen molemmat kädet eikä maan kohtalo ollut enää erotettavissa Saksan kohtalosta. Kun sosiaalidemokraattinen ryhmä kritisoi antikomintern-asiaa, sai toinen
Tannerin sotapolitiikan ankara kriitikko Mauno Pekkala moitteitta, vaikkei hän osallistunut lainkaan kokoukseen. Pekkalaa vihattiin hänen oppositioasenteensa vuoksi, mutta häntä ei ollut vielä saatu savustetuksi ulos hallituksesta, Voionmaa paljasti pojalleen
Voionmaan näkemys valloittavasta retkestä Petroskoihin oli loppuvuoteen 1941 tultaessa selkeä: Suomi oli hyökkääjä ja sotilasjohdon sekä oikeistopoliitikkojen puhe ”strategisista rajoista” oli täyttä hölynpölyä ja valloitussodan lumepuhetta. Voionmaan ajaman
Itä-Karjalan itsenäisyysliikkeen tukeminen ja talvisotaa edeltävien rajojen palautus oli aivan toinen asia kuin aggressiivinen valloituspolitiikka, jonka vallassa Suomen johto oli. Voionmaa sai monilta poliitikoilta kiitosta puheestaan, muun muassa Rkp:n edustajilta, paitsi ei Itä-Karjalan kysymyksessä, sillä ”he viis välittävät itäkarjalaisista”
Noiden päivien sanomalehdet suorastaan pursuivat uutisia menetetyn
Karjalan menestyksellisestä takaisinvaltaamisesta ja alueiden kuvauksista. Etenkin Helsingin Sanomissa, Uudessa Suomessa ja Kauppalehdessä selostettiin oloja rajan takana ja piirrettiin karttoja kulkuyhteyksistä. Muun muassa Uusi Suomi kertoi näyttävästi Vienan Karjalan Vuokkiniemessä pidetystä suuresta juhla- ja kansalaiskokouksesta, missä Viena ja Aunus julistettiin liittyneeksi Suomeen. IKL:n Ajan Suunnassa oltiin sielläkin iloisia laajasta Suomesta. Toimittaja moitti ankarasti Tanneria, joka oli antanut ruotsalaislehdelle lausunnon, jonka mukaan Suomella ei muka ollut imperialistisia unelmia. Tannerin mukaan Suomessa oli vain vähäinen piiri tässä unelmajahdissa. Toimittaja pauhasi, että juuri
”tällä hetkellä, kun Suur-Suomea todella luodaan, jolloin parhaat poikamme kaatuvat ja vuodattavat vertansa sen puolesta ja jolloin unelmamme Suur-Suomesta on toteutumassa, tällä hetkellä ministeri Tanner menee puhumaan vähäisestä piiristä”.
Toimittaja julisti tarmokkaasti, että Suur-Suomi toteutuisi, olisi ministeri mitä mieltä tahansa.
Yleisestä mielipideilmastosta kertoo sekin, että vuoden 1941 viimepäivinä Voionmailla kylässä käynyt rouva Tanner ilmaisi kyllä vielä
uskovansa Hitlerin voittoon, mutta alkoi olla huolissaan Poventsan ja
ehkäpä myös Karhumäen menetyksestä venäläisille. Eturintamalta puolestaan kuultiin, että suomalaissotilaat olivat kieltäytyneet etenemästä kauemmas itään. Huhuttiin, että olipa itse Marokon kauhu – sortavalalaissyntyinen, Ranskan muukalaisarmeijassa palvellut Aarne Juutilainen – Syvärin rintamalla todennut, ettei hän mene askeltakaan eteenpäin, koska Syvärin takana ei ole enää sukulaisia. Näin Suomen ”luonnolliset rajat” alkoivat määrittyä kentälläkin toimineiden ajatuksissa Suomen sukulaiskansojen asuinalueiden mukaan. Samalla usko Saksan voittamattomuuteen alkoi saada vähin erin pieniä säröjä. Voionmaa uumoili masentavan vuoden 1941 lopussa ja yleisen lamaantuneen ilmapiirin vallitessa, että sota näyttäisi kestävän vielä kauan.
Kansalaisten yleinen mieliala turtui 1942 alkaneen asemasodan aikana. Ajateltiin kyllästyneenä, että ”herrat saavat nyt hoitaa soppansa”. Usko radion ja sanomalehtien raportoimien uutisten totuudenmukaisuuteen horjui. Pettyneinä kritisoitiin liian ruusuisia uutisia: johan sota olisi aikoja sitten voitettu, jos kaikki voitto-uutiset olisivat pitäneet paikkaansa! Turhautuneet sotilaat ryypiskelivät junissa ja terrorisoivat
muuta väkeä. Takaisin vallatulla alueella sotamiehet valittivat viinan kalleutta ja siirtyivät omavaraistalouteen keittämällä pontikkaa, panemalla käymään kiljua ja tislaamalla bensiinisekoitteisesta moottorispriistä ja polttoainepullojen sisällöstä viinaa. Miehet viettivät vapaa-aikaa juoden, korttia pelaten, tapellen ja elellen lottien ja ”maatuskojen” kanssa. Eipä ihme, että rintamilla kenttäoikeudet joutuivat istumaan tiuhaan. Miehet arvostelivat avoimesti myös koristeellista asevelipuhetta:
”Täällä ei paljon olla aseveljiä, on vain upseerit ja sotamiehet.”
Salakauppa alkoi kukoistaa, ja kansa näki nälkää. ”Täällä on yksi tauti, jonka nimi on nälkä”, toteaa eräskin rintamamies. Toinen valitti, ettei heille tarjottu kuin matoisia makkaroita, jäätyneitä perunoita ja raakaa puuroa. Valtio tuntui olevan konkurssin partaalla juuri 1942. Lapsia alettiin viedä Ruotsiin jo nälänkin takia. Saksalaisalueilla levisi ilkeä laulunluritus:
”Siell’ lempivät lehdoissa saksalaiset/ alppikengistä jäljet jää… Naiset lempensä uhrasi saksmannille/ pikku peipit vain jäljelle jää…”
Siellä täällä saksalaiset ja suomalaiset sotilaat ryyppäsivät ja tappelivat ravintoloissa ja kaduilla naisista. Suomalaiset uhkailivat, että he kynivät saksalaisten kanssa seurustelevilta naisilta hiukset. Saksalaisten sotilaallista voimaa alettiin epäillä. Vuoden 1942 loppuun tultaessa Euroopan rintamatapahtumia seuraavien epäluottamus saksalaista aseveljeä kohtaan kasvoi päivä päivältä.
Jatkosota 1941-1944 oli Neuvostoliiton talven 1939-1940 hyökkäyssodan Suomeen seuraus.
On muistettava se, että Suur-Neuvostoliittoa Suomi valtaamalla suunnitellut Neuvostoliiton kommunismidiktatuuri oli liittoutunut elokuussa 1939 Hitlerin Saksan kanssa sekä aloittanut toisen maailmansoda Euroopassa hyökkäämällä yhdessä sen kanssa Puolaan, jakaen maan ja orjuuttamalla Puolan kansan keskenään sovitusti.
Suomen osaltahan toisen maailmansodan aloitti Neuvostoliiton kommunismidiktatuuri keskeyttämällä meneillään olleet neuvottelut, irtisanomalla vuonna 1934 solmitun ja ratifioidun Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyysopimuksen ja hyökkäämällä Suomeen 30. marraskuuta 1939, puna-armeijalle annetun käskyn oltua Suomen valtaaminen, mikä olisi toteutuessaan johtanut Suomen itsenäisyyden lakkauttamiseen ja pakkoliittoon osaksi Neuvostoliiton kommunismidiktatuuria.
Puna-armeija epäonnistui annetun käskyn toteuttamisessa ja Suomi säilytti itsenäisyytensä, kun taas Neuvostoliiton kommunismidiktatuuri vielä joitain vuosikymmeniä kommunismikyhästeltyään teki itsemurhan.
Suomi rakastui natsismiin palavasti kesällä 1941.
Voionmaa:
”Muutamalla iskulauseella, harhauttavilla tiedoilla ja ontuvimmilla perusteluilla sekä ennen kaikkea isänmaallisia intohimoja kutkuttamalla kuljetetaan kansanjoukkoja nenärenkaasta mihin järjettömyyteen hyvänsä.”
Osuvasti sanottu. 👍
On kiinnostavaa miten vähän ja silloinkin valikoivasti Väinö Tanner käytti Voionmaata muistelmissaan. Tanner selvästi pyrki antamaan itsestään "rauhantahtoisemman" kuin olikaan. Jos vanhat IKL:n miehet kehuivat Tanneria kertoo se miten pahasti Tanner oli sotapuolueen pauloissa.
Tosiasia on kuitenkin se, että Suomen osalta toisen maailmansodan aloitti Hitlerin Saksan kanssa tuolloin liitossa ollut Neuvostoliiton kommunismidiktatuuri hyökkäämällä Suomeen 30. marraskuuta 1939.
Millainen se hurmos sitten oli? Tässä AKS-läisen valvontaupseerin päiväkirjamerkintä:
Sunnuntai 22.6.41
"Ikimuistettava päivä, jolloin Saksa aloitti ryssän piiskaamisen. Yöllä kello 2.30 lensi useita pommikoneita Lappeenrannan yli ryssän puolelle ja sitten takaisin; mahtoi siellä ”vanja parahtaa”, kuten Eka Järveläinen sanoo. Aamulla kuultiin radiosta Hitlerin sodanjulistus ja julistus Saksan kansalle. Selkeästi sanottu kaikin puolin ja varsinkin se, mikä koski meidän asemaamme ja suhdettamme sotaan. Rajalla on vielä tällä kohtaa rauhallista. Suomen kansa ei vielä tajua, miten suuri juhla alkaa. "
-Taavetti Heikkinen
Taavetti Heikkinen muisti varmaan Neuvostoliiton kommunismidiktatuurin hyökkäyssodan Suomeen talvella 1939-1940, jolloin punarosvoarmeijalle annettu käsky oli koko Suomen valtaaminen, mikä olisi toteutuessaan johtanut Suomen itsenäisyyden lakkauttamiseen sekä maamme pakkoliittoon osaksi Neuvostoliiton kommunismidiktatuuria ja sen brutaalin sortokoneiston alle.
Tiltureppanoita tietysti harmistuttaa kovasti Neuvostoliiton kommunismidiktatuurin epäonnistuminen, kun taas me tervejärkiset suomalaiset olemme kovasti kiitollisia niille Suomen miehille ja naisille, jotka omilla toimillaan sota- ja kotirintamalla varmistivat tuolloin Suomen itsenäisyyden säilymisen.
Väinö Tanner siis kaunisteli omia tekemisiään ja mielipiteitään jatkosodan osalta?
Suur-Suomen unelma - ja unohdus.
Hitlerin Saksan kanssa tuolloin liitossa ollut Neuvostoliiton kommunismidiktatuuri unelmoi Suur-Neuvostoliiton kommunismidiktatuurista hyökätessään Suomeen 30. marraskuuta 1939, epäonnistuen yrityksessään ja tehden myöhemmin itsemurhan, mikä harmistuttanee kovasti Josif Stalinin haamua ynnä täkäläisiä tiltureppanoita.
Suur-Suomi oli militantin porvariston wet dream.