Oulun rauhanyhdistyksen valtaisan salin hämärässä, missä akustiikka imee alleen kaiken luonnollisen elämän ja tilalle pumpataan sitä paksua, synkkää hurskauden katkua, on eräs nurkka, joka on nimetty tarkkailun nollapisteeksi. Siinä istutaan penkkiriveillä kuin sotilaspartiossa konsanaan, mutta aseena ei ole kivääri vaan kyyninen, sielun lävistävä kyttäyskatse.
Päädyssä päivystävät he, Oulun oman Sielunvartioston eliittijoukot: keltaiset huomioliivit päällään he istuvat suorina kuin rautakanki, valmiina tallentamaan jokaisen hengenheimolaisen pienimmänkin virheen. Heidän tehtävänsä on selvä: valvoa, että jokainen penkissä istuva pysyy tarkalleen oikeassa taajuudessa.
– Katsopas tuonne, kolmannen rivin keskivaiheille, kuiskauttaa toinen keltapeili vierustoverilleen niin, että tuulipuvun kangas kahisee vaimeasti. – Ei näy käsiä ristissä. Silmät on liian auki. Ja kun siionin virsi numero kolmekymmentä soi, huulet eivät liiku tarpeeksi syvään tahtiin. Onko tuo nyt lainkaan mukana vai lymyileekö tuossa taas joku salainen epäilyksen siemen?
Keltaiset liivit nojaavat syvemmälle selkänojiinsa ja aloittavat virallisen suoritustarkkailun. He eivät ole täällä kuulemassa sanaa tai rukoilemassa omasta pelastuksestaan; he ovat täällä tilintarkastajina.
Mies tai nainen istuu penkissä, yrittää vain hengittää tai laskea mielessään hetken rauhassa, mutta heti alkaa se näkymätön paine. Keltaisten takkien miehet tarkkailevat, rukoiletko tarpeeksi syvään. Jos pää ei painu alas juuri oikeassa kulmassa tai jos kädet eivät puristu syliin sillä hartaalla vaatimattomuudella, jota johtokunnan käsikirja edellyttää, se tulkitaan heti luopiohengeksi.
Entäpä laulaminen? Se vasta onkin mikroskoopin alla. Jos Siionin laulussa numero kaksisataa sattuu pitämään taukoa kohdassa, jossa pitäisi nieleskellä kyyneleitä ja laulaa täysillä mukana, keltainen liivi nykäisee vihkon esiin ja tekee henkisen merkinnän muistioonsa: ”Ääni poikkesi linjasta, selvä epäluulon merkki, tarkkailua jatkettava.”
He kyttäävät sitä, miten rukoilet, miten istut, miten hengität ja miten katsot. Koko penkkirivi muuttuu kidutuskammioksi, jossa jokainen ihminen on vartioinnin kohteena oleva epäilty. Keltaiset liivit istuvat siinä itsevarmasuisina, kuvitellen edustavansa jotain taivaallista korkeimman oikeuden lautakuntaa, vaikka todellisuudessa he ovat vain elämänsä säälittävimmissä rooleissa rämpiviä kyyliä, joiden oma usko on jo aikoja sitten korvattu sillä, että saadaan kyttäillä muiden askelia.
Päädyssä päivystävät he, Oulun oman Sielunvartioston eliittijoukot: keltaiset huomioliivit päällään he istuvat suorina kuin rautakanki, valmiina tallentamaan jokaisen hengenheimolaisen pienimmänkin virheen. Heidän tehtävänsä on selvä: valvoa, että jokainen penkissä istuva pysyy tarkalleen oikeassa taajuudessa.
– Katsopas tuonne, kolmannen rivin keskivaiheille, kuiskauttaa toinen keltapeili vierustoverilleen niin, että tuulipuvun kangas kahisee vaimeasti. – Ei näy käsiä ristissä. Silmät on liian auki. Ja kun siionin virsi numero kolmekymmentä soi, huulet eivät liiku tarpeeksi syvään tahtiin. Onko tuo nyt lainkaan mukana vai lymyileekö tuossa taas joku salainen epäilyksen siemen?
Keltaiset liivit nojaavat syvemmälle selkänojiinsa ja aloittavat virallisen suoritustarkkailun. He eivät ole täällä kuulemassa sanaa tai rukoilemassa omasta pelastuksestaan; he ovat täällä tilintarkastajina.
Mies tai nainen istuu penkissä, yrittää vain hengittää tai laskea mielessään hetken rauhassa, mutta heti alkaa se näkymätön paine. Keltaisten takkien miehet tarkkailevat, rukoiletko tarpeeksi syvään. Jos pää ei painu alas juuri oikeassa kulmassa tai jos kädet eivät puristu syliin sillä hartaalla vaatimattomuudella, jota johtokunnan käsikirja edellyttää, se tulkitaan heti luopiohengeksi.
Entäpä laulaminen? Se vasta onkin mikroskoopin alla. Jos Siionin laulussa numero kaksisataa sattuu pitämään taukoa kohdassa, jossa pitäisi nieleskellä kyyneleitä ja laulaa täysillä mukana, keltainen liivi nykäisee vihkon esiin ja tekee henkisen merkinnän muistioonsa: ”Ääni poikkesi linjasta, selvä epäluulon merkki, tarkkailua jatkettava.”
He kyttäävät sitä, miten rukoilet, miten istut, miten hengität ja miten katsot. Koko penkkirivi muuttuu kidutuskammioksi, jossa jokainen ihminen on vartioinnin kohteena oleva epäilty. Keltaiset liivit istuvat siinä itsevarmasuisina, kuvitellen edustavansa jotain taivaallista korkeimman oikeuden lautakuntaa, vaikka todellisuudessa he ovat vain elämänsä säälittävimmissä rooleissa rämpiviä kyyliä, joiden oma usko on jo aikoja sitten korvattu sillä, että saadaan kyttäillä muiden askelia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Parraat saattomiehet on hoitomiehet.☠️⚰️🪦