Olen tässä oman irrottautumisprosessini myötä miettinyt paljon myös ihan arkista seurakuntaelämää ja sitä, millainen ilmapiiri meillä usein vallitsee. Yksi asia, johon olen vuosien varrella kiinnittänyt huomiota, on eräänlainen näkymätön muuri rivijäsenten ja työntekijöiden välillä.
Oletteko te muut huomanneet, kuinka ylväitä, etäisiä ja sosiaalisesti jopa hankalasti lähestyttäviä jotkut adventtikirkon pastorit voivat olla? En tietenkään tarkoita kaikkia työntekijöitä – joukossa on onneksi todella lämpimiä ja helposti lähestyttäviäkin ihmisiä –, mutta ilmiö on silti mielestäni ollut niin yleinen, ettei se taida olla ihan sattumaa.
Nuorempana ajattelin usein, että vika on minussa. Tunsin oloni jotenkin riittämättömäksi tai ajattelin, että pastoreilla on varmaan vain kova kiire. Mutta mitä enemmän olen tätä nykyään pohtinut, sitä enemmän alan uskoa, ettei kyse ole vain joidenkin yksilöiden luonteesta, vaan aika syvälle menneestä kulttuurista.
Jos yhteisö opettaa edustavansa 'jäännöskirkkona' sitä kirkkainta totuutta, eikö se aseta työntekijöille ihan mahdottoman paineen näyttäytyä virheettöminä uskon ammattilaisina? Tuntuu, että sellaisessa paineessa on vain helpompi vetäytyä virallisen roolin taakse ja pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Aito kohtaaminenhan vaatisi sitä, että uskaltaisi näyttää myös oman epävarmuutensa.
Se on vähän sääli, koska tuollainen korokkeelle asettuminen tekee sen, että rivijäsenen on tosi vaikea mennä juttelemaan mistään oikeasti hankalista asioista tai varsinkaan kysymään kriittisiä kysymyksiä. Etäisyys hiljentää tehokkaasti.
Uudessa testamentissahan ihanteena on ihan erilainen johtajuus: Jeesuksen seuraan hakeutui rentona ihan kaikenlaista väkeä.
Onko tämä vain minun omaa havaintoani, vai oletteko te törmänneet tällaiseen samaan sosiaaliseen etäisyyteen?
Pidetään keskustelu asiallisena, joten älkää nimetkö ketään pastoria.
Oletteko te muut huomanneet, kuinka ylväitä, etäisiä ja sosiaalisesti jopa hankalasti lähestyttäviä jotkut adventtikirkon pastorit voivat olla? En tietenkään tarkoita kaikkia työntekijöitä – joukossa on onneksi todella lämpimiä ja helposti lähestyttäviäkin ihmisiä –, mutta ilmiö on silti mielestäni ollut niin yleinen, ettei se taida olla ihan sattumaa.
Nuorempana ajattelin usein, että vika on minussa. Tunsin oloni jotenkin riittämättömäksi tai ajattelin, että pastoreilla on varmaan vain kova kiire. Mutta mitä enemmän olen tätä nykyään pohtinut, sitä enemmän alan uskoa, ettei kyse ole vain joidenkin yksilöiden luonteesta, vaan aika syvälle menneestä kulttuurista.
Jos yhteisö opettaa edustavansa 'jäännöskirkkona' sitä kirkkainta totuutta, eikö se aseta työntekijöille ihan mahdottoman paineen näyttäytyä virheettöminä uskon ammattilaisina? Tuntuu, että sellaisessa paineessa on vain helpompi vetäytyä virallisen roolin taakse ja pitää tiettyä etäisyyttä ihmisiin. Aito kohtaaminenhan vaatisi sitä, että uskaltaisi näyttää myös oman epävarmuutensa.
Se on vähän sääli, koska tuollainen korokkeelle asettuminen tekee sen, että rivijäsenen on tosi vaikea mennä juttelemaan mistään oikeasti hankalista asioista tai varsinkaan kysymään kriittisiä kysymyksiä. Etäisyys hiljentää tehokkaasti.
Uudessa testamentissahan ihanteena on ihan erilainen johtajuus: Jeesuksen seuraan hakeutui rentona ihan kaikenlaista väkeä.
Onko tämä vain minun omaa havaintoani, vai oletteko te törmänneet tällaiseen samaan sosiaaliseen etäisyyteen?
Pidetään keskustelu asiallisena, joten älkää nimetkö ketään pastoria.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Tähän samaan ilmiöön liittyy mielestäni vahvasti meidän kirkon yllättävän tiukka sosiaalinen hierarkia.
Täytyy nimittäin muistaa, että adventtikirkossahan pastori ei ole vain yksi työntekijä muiden joukossa, vaan nimenomaan seurakunnan johtaja ja ylin auktoriteetti. Kun johtaja asettuu (tai joutuu roolinsa vuoksi asettumaan) tuollaiselle korokkeelle kauas rivijäsenten arjesta, se luo koko yhteisöön tosi jäykän, ylhäältä alaspäin valuvan kulttuurin.
Olen alkanut miettiä, onko tämä jyrkkä hierarkia ja etäinen ilmapiiri itse asiassa yksi isoimmista syistä siihen, miksi Suomen Adventtikirkon jäsenmäärä tuntuu hiipuvan ja ovet käyvät enemmän ulospäin?
Nykypäivän ihmiset – ja varsinkin nuoremmat sukupolvet – etsivät aitoa, tasavertaista ja välittävää hengellistä kotia. Tällainen vanhakantainen johtajakeskeinen malli ei oikein enää toimi. Jos ilmapiiri on sellainen, että johtajaa on vaikea lähestyä ja aito, ihmisten välinen tasavertainen kohtaaminen puuttuu, on mielestäni täysin ymmärrettävää, miksi ihmiset uupuvat ja äänestävät lopulta jaloillaan.
Pastori ei ole seurakunnan ylin auktoriteetti. Seurakuntakokous on.
Lahko on lahko ja opetus sen mukaista.
Taikausko väistämättä hajoaa lahkoihin ja kultteihinsekä edelleen alalahkoihin vallanhaluisten ihmisten toimesta.
Jos jumala olisi olemassa pystyisi hän tietysti tämän estämään.
Jos sinä olisit olemassa, tulisit järkiisi.
Jumala on kadonnut jonnekin.
Häntä ei olla nähty tuhansiin vuosiin. Luulenpa ettei tulla enää näkemäänkään.
Kunnon hihhuli höpöttelee kaikille, on kaikille asiaa ja kerto ne iloisesti, ei naama rypyssä ja silmät pisteliäästi katsoen. Ja hihhulin iloisuus, nauru ja elkeet ovat aitoja, ne tulevat sydämen riemusta eikä siitä että joku onneton on vaivautunut seurakuntaan tulemaan ja pitkästymään jorinoista.
Hihhuli ei myöskään erottele ihmisiä, uskoo siihen sanaan Raamatussa ettei toisille tarjota etummaisia istuimia ja joillekin että ole siellä tapapenkissä. Hänelle kaikki ovat rakkaita veljiä ja sisaria.
Narsistinen ylikierroksilla käyvä ihminen on hihhuli.
Tässä hihhulin määritelmä virallisesti:
- innostuu hurmoksellisesti jostakin uskonnollisesta tai ideologisesta asiasta
- menettää suhteellisuudentajun ja alkaa käyttäytyä ylikierroksilla
- julistaa omaa totuuttaan muille
- näkee kaiken mustavalkoisesti ja pitää itseään oikeassa riippumatta faktoista
Sana juontuu 1800–1900-luvun uskonnollisista herätysliikkeistä, joissa osa ihmisistä ajautui hurmoshenkiseen käytökseen:
laulua, huutoa, kaatumista, profetointia, näkyjen kertomista. Ulkopuoliset alkoivat kutsua heitä hihhuleiksi.
Hihhuli elää maailmassa, jossa kaikki on joko pyhää tai pahaa, eikä mikään välissä kiinnosta. Hän on kuin kävelevä megafoni:
äänekäs, varma, ja täysin vakuuttunut siitä, että hänen hurmoksensa on universumin keskipiste.
Lyhyesti: hihhuli on henkilö, joka on niin varma omasta hengellisestä erinomaisuudestaan, että todellisuus joutuu väistymään sivuun.
Harhaoppinen tuollainen on ja yleensä vääntelee ja kääntelee Raamatun sanaa jankaten muutamaa korvasyyhypaikkaa.
Oikea hihhuli on siinä hihhuli miten avoimesti, iloisesti ja rakastavasti suhtautuu muihin ihmisiin. Ei hän valikoi ihmisiä, ei aivopese heitä, etsi sanakiistoja, vaan rakastaa iloisesti, haluaa vain että kaikki ovat keskenään rakastavia veljiä ja siskoja.
Ei harhaoppista pidä sekoittaa hihhuliin.
Ainakin täällä Nummelassa meillä on hyvät suhteet pastorin kanssa.
On helposti lähestyvä.
Jos pastori ja seurakuntalaiset ovat hihhuleita, niin hyvin pyyhkii. Ei vain siellä salin sisällä teeskennellä meikäläisiä, vaan kohtaamiset ovat iloisia myös kaupungilla ja muissa asioissa.
Pastorit ovat käytännössä myyntimiehiä (pari naistakin mukana, ettei ala näytä liian yksipuoliselta).
Oletko koskaan nähnyt mököttävää myyntimiestä? Jos olet, hän ei ole myynyt mitää, ei edes omaa hymyään.
Pastorisi sen sijaan myy taivasosuuksia ilman minkäänlaista valtuutusta. Maksuväline käy joustavasti: kymmenykset, uhrilahjat, säästötilisi ja joskus koko omaisuutesi, jos hän sattuu olemaan “Pyhän Hengen johdatuksessa”.
Myyntimiehen on oltava helposti lähestyttävä.
Pastorisi tietää tämän: hän ojentaa sinulle karamellin, kunhan ojennat takaisin jotain hieman arvokkaampaa.
Hän kutsuu sitä hengelliseksi vaihdannaksi, kirjanpitäjä kutsuisi sitä kassavirraksi.
Äiti oli kymmenet vuodet kirkon jäsen. Mainitsi aikoinaan, että kirkossaan on se äveriäämpi joukko ja sitten se rupulimpi sakki.
Tämä jälkimmäinen joukko lahjoittaa suhteessa enempi.
Tällaista se on jakojäännösseurakunnassakin.
Nummelan pastori on ihmisläheinen ja helposti lähestyttävä minunkin mielestä. En nimiä mainitse, mutta tunnistan aloituksen kaltaisia aika vaikeastikin lähestyttäviä pastoreita. Yksi kiiruhti ikään kuin pakoon. Ehkä sitten jännitti jutuille pyrkivä adventisti.
Mitä seurakunnan “arkielämä” käytännössä tarkoittaa?
Pastoria tai adventtikirkkoa kiinnostaa sinun arjestasi vain kaksi asiaa: suhde-elämä (seksikäyttäytyminen) ja alkoholi.
Jos olet sinkku ja seurakunnan tietoon tulee irtosuhde, edessä on johtokunnan nuhtelu — pastori puheenjohtajana. Samoin käy, mikäli olet vakiosuhteessa ja petät partneriasi, ja jäät kiinni ilmiannon perusteella, jonka ilmiannon on tehnyt vaikkapa se henkilö, jonka kanssa olet pettämisen tehnyt. Sama kaava toistuu myös alkoholin kanssa.
Kaikesta muusta elämästäsi he eivät välitä. Mutta kun astut kirkon ovesta sisään, kiinnostus siirtyy lompakkoosi: kymmenykset, uhrit ja tilitapahtumat.
Kymmenystietosi päivittyvät pastorille sihteerin kautta tai suoraan kirkon tileiltä. Kolehtihaaviin tiputtamasi kolikot eivät näy missään, ellei raha tule nimellä varustetussa kirjekuoressa.
Pastorisi Armossa ja Uskossa
Avioliiton ulkopuoliset seksisuhteet ovat syntiä. Siksi nuhtelu.
Mitä se kenellekään muulle kuuluu.
Kaikkein vähiten kirkolle.
Pastorin ja jäsenen välinen ’näkymätön muuri’ ei ole mystiikkaa, vaan toimintalogiikkaa. Se näkyy selkeimmin kättelyjonossa, jossa olen seurakuntasalin eteisessä, joka seuloo tehokkaasti: kuka on taloudellinen hyödyke ja kuka pelkkä hyödytön läpikulkija.
Oma kokemukseni oli oppikirjamainen. Pastori arvioi minut sekunnissa jo ennen kuin saavuin edes kättelyvuoroon: ei rahaa, ei syytä investoida sosiaalista energiaa. Pastorin katse ohitti minut kuin ilman. Kylmä tervehdys ei ollut tunne, vaan priorisointia, en ole riittävän hyödyllinen. Jäin kuiten pastorin viereen odottamaam ystävääni, joka oli kättelyrivissä taaempana. Näin siis seuraavan kättelykohtaamisen selvästi ja halusin sen innolla nähdäkin.
Seuraava käteltävä paljasti kaiken ytimen. Vanhempi rouva, kädessään rahalahja, joka lahja oli huomattava ja oli ilmeisesti palkkio "housutkin kastelleesta" saarnasta tai lempipastorista, jonka läsnäolosta rouva unelmoi yöpaidassaan yksin kotona .
Pastorin ilme kirkastui välittömästi, ei hengellisestä liikutuksesta, vaan siitä, että järjestelmä tunnisti rouvan "arvon". Lahja katosi kättelynyrkistä pikkutakin taskuun refleksinomaisesti, ja suusta pursusi ylenpalttiset Herran siunaustoivotukset leveän hymyn ja vienon kumarruksen kanssa. Katse seurasi rouvaa ovesta ulos asti samalla kun pastori avasi rouvalle oven ja vielä kerran kumarrus ja Herran siunausta suustaan lausuen. Sitten kiireesti takaisin kättelemään, ettei vain yksikään vastaavanlainen lammas pääsisi ohi.
Tämä ei ole yksittäinen tapaus vaan rakenne: muuri ei ole näkymätön, vaan näkyvä. Muuri on taloudellinen. Kaikki muu jää ulkopuolelle, ei vihasta, vaan logiikasta.
Huomasin tuota samaa hierarkisuutta.
Hihhuli ei kyllä niinkään ajattele rahaa, vaan sitä miten saa jakaa muiden kanssa, ilon sekä riemun. Miten hyviä juttuja saa kertoa muille, sekä miten hyviä juttuja muut kertovat hänelle. Ei pelkkä hymyily tai maireilu ole hihhulille yhtään mitään. Hihhulille kaikki elämässä on ihmeellistä, innostavaa, kiinnostavaa ja Herra on mukana kaikessa.
Tarvitseehan hihhulikin rahaa että jääkaapissa oli muutakin kuin valo, mutta se ei muuta häntä oli se täynnä herkkuja tai sitten vain vähän särvintä näkkileivän päälle. Hän on hihhuli vaikka voissa paistaisi.
Harhaoppiset sitten ovat taasen sellaisia ettei koko maailman bittiavaruus riittäisi niiden kertomiseen mitä ovat.
Aloittaja ei näköjään ymmärrä, mitä se jäännösteologia tarkoittaa. Ei siinä sanota, että "me olemme täydellisiä". Siinä sanotaan "Jeesus on täydellinen, joten siksi pysyn uskollisena hänelle."
---"Aloittaja ei näköjään ymmärrä, mitä se jäännösteologia tarkoittaa."---
Jäännös tarkoittaa sitä, että jostain jää jotain jäljelle.
Adventtikirkosta ei lopulta jää mitään jäljelle, jolloin jäännös ei koske sitä.
---"Ei siinä sanota, että "me olemme täydellisiä".---
Valehtelet. Raamatussa nimenomaan sanotaan:"Olkaa siis te täydelliset, niinkuin teidän taivaallinen Isänne täydellinen on."
Taas nähdään, että äänekkäimmät suunsoittajat palstalla eivät edes tiedä mitä raamattuun on kirjoitettu.
---"Jeesus on täydellinen, joten siksi pysyn uskollisena hänelle."---
Raamatussa puhutaan Jeesuksen uskollisuudesta meitä kohtaan ja se on kaikkein tärkein pelastuksen kannalta. Meidän uskollisuutemme ei ole lähtöisin meistä itsestämme, vaan se on täysin sidoksi Jeesuksen uskollisuuteen. Jos uskollisuuteemme olisi lähtöisin meistä, ei se olisi oikeaa uskollisuutta, koska kaikki ihmisen teot ovat vain ja AINOASTAAN pahat.
Ei ihmisen tarvitse olla täydellinen.
Riittää kun herjaa Paavalia.
Täydellinen ei tarkoita korkeinta tasoa, vaan eheyttä, kypsyyttä, jopa täysi-ikäisyyttä.
Jeesuksen aikana juutalainen mies oli:
Uskonnollisesti ja juridisesti täysi‑ikäinen: 13‑vuotiaana
Sotilaallisesti ja yhteisöllisesti täysivaltaisena: yleensä 20‑vuotiaana
Temppelipalveluksessa täysissä tehtävissä: 30‑vuotiaana.
Jeesuksesta sanottiin: "Kun Hän oli täydelliseksi tullut, tuli Hän iankaikkisen autuuden aikaansaajaksi...." Hän oli kolmekymmentä täyttänyt aloittaessaan toimintansa.
Paavali sanoi:"Olkoon siis meillä, niin monta kuin meistä on täydellistä, tämä mieli".
Tässä Paavali viittasi hengelliseen kypsyyteen, ei ehdottomaan täydellisyyteen.
"Olkaa siis te täydellisiä, niinkuin teidän taivaallisen Isänne täydellinen on!"
Ihminen ei koskaan voi olla niinkuin Jumala, mutta ihminen voi olla kypsä, täysi-ikäinen, ehyt mieleltään.
Alussa ihminen loi Jumalan omaksi kuvakseen.
Siksi Jumala ei ole täydellinen.
Raamattua lukiessa huomaa selvästi että, Jumalakin tekee virheitä
Kenties sinun kohdallasi on tullut virhe! Toivon kuitenkin, ettet sinäkaan ole turhaan tullut tähän maailmaan.
Jumala näet toivoo, että kaikki pelastuisivat, mutta monet tuottavat pettymyksen.
Toisaalta jokainen katuva sielu tuo suuren ilon taivaaseen.
Jumala näkee ihmisen elämän suunnan, ja Hän varoittaa meitä menemästä harhaan. Hän ei kuitenkaan näe sinun lopullista valintaasi edeltäpäin.
Hes.33:11" Sano heille: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja minkätähden te kuolisitte, Israelin heimo!
12Ja sinä, ihmislapsi! Sano kansasi lapsille: Vanhurskasta ei pelasta hänen vanhurskautensa sinä päivänä, jona hän rikkoo, ja jumalaton pääsee suistumasta turmioon jumalattomuutensa tähden sinä päivänä, jona hän kääntyy pois jumalattomuudestaan, ja vanhurskas ei voi elää vanhurskautensa turvin sinä päivänä, jona hän syntiä tekee. 13Jos minä sanon vanhurskaalle, että hän totisesti saa elää, mutta hän sitten luottaa vanhurskauteensa ja tekee vääryyttä, niin hänen vanhurskauttansa ei ensinkään muisteta, vaan hän kuolee vääryydessään, jota on tehnyt. 14Ja jos minä sanon jumalattomalle, että hänen totisesti on kuoltava, mutta hän kääntyy pois synnistänsä ja tekee oikeuden ja vanhurskauden 15— antaa takaisin, tuo jumalaton, pantin, korvaa riistämänsä ja vaeltaaelämän käskyjen mukaan, niin ettei vääryyttä tee — niin totisesti hän saa elää; ei hänen ole kuoltava. "
Jumala osasi pysäyttää auringon!
Jos auringon pyöriminen pysähtyy, ei sitä huomaa kun on tulipallo ja joka puolelta samanlainen.
Meidän ympäri se ei taasen pyöri kuin keskiaikaisissa kuvauksissa.
Eikös siinä pitänyt pysäyttää maapallon pyöriminen?
Mahtoiko siinä mennä kansalta samalla puurot ja vellit väärään kurkkuun, kun n. 1650 km tunnissa Lähi-idän alueella pyörivä pallo yhtäkkiä pysähtyi?
Minä pysäytin auringon.
Adventtikirkon lastenluokan esityksessä seurakunnan edessä nostin pahvisen kultamaalilla värjätyn auringon pääni ylle, ja koko universumi pysähtyi hetkeksi katsomaan. Aurinko jäi siihen kuin olisi tajunnut, että nyt ei sovi liikkua, esiintyjä on lavalla.
Siksi väitän täysin vakavasti: aurinko voidaan pysäyttää, ja minä olen siitä elävä todiste.
Jumalalla oli silloin taito hallussa. Hän saattoi"pikaliimata" kaiken äkkiä paikoilleen.Vesikään ei värähtänyt, aurinko porotti päivän piiruakaan siirtymättä.
En ymmärrä miksi Kuukin piti pysäyttää. Sen antama valo päivällä on olematon.
Tutkimattomat ovat Herramme tiet!