Sanoin joskus psykiatrille, etten pysty ajattelemaan lääkkeissä ja hän sanoi että eikö se ole hyvä.
Tuolla logiikalla aivovammakin olisi hyvä. Psyykenlääkkeet ovatkin neurotoksisia ja etenkin runsaina määrinä ja pitkään aiheuttavat neurologisia häiriöitä aivoihin. Koen, että kun purin psyykenlääkkeitä selvisin eräänlaisesta vauriosta aivoille joka tuli homeostaasin muuttamisesta erilaiseksi ja sen palautumisesta, jossa miljardit neuronit eivät toimineet miten piti tuon insultin seurauksena mikä se oli aivoille. En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta tiedän että se oli toksista aivoille - tunsin sen joka solullani. Psyykenlääkkeet muuttuivat jossain vaiheessa toksiseksi, milloin en pystynyt ajattelemaan kunnolla ja olin täysin anhedoninen.
Toisen kerran sanoin psykiatrian työntekijälle, etten tunne oikein mitään niin hän sanoi että haittaako se.
Lopputulema etenkin runsaista psyykenlääkkeistä on vähemmän tunteva, kognitioltaan rapautunut ihminen. Hänellä ei ole seksuaalisuutta eikä rikasta sisäistä elämää. Tämä vaikuttaa olevan ok monille psykiatrian työntekijöille.
Kun purin lääkkeitä aivotoiminta alkoi palautua sellaiseksi millainen sen pitäisi olla kun se ei ole kemiallisesti alennetussa ja sotketussa tilassa. Huomasin, että tunnen taas musiikin, pystyn olemaan luova ja liikuntakin tuntuu joltain. Tuntuu kuin mieleni ja kehoni olisi ollut puudutettu noissa aineissa.
Ainoa oikea tapa tässä elämässä voida hyvin on tuntea tunteensa. Muuten elää elämäänsä vain siten, että tuntee siitä vain osn. Pahimmillaan psykiatrian aineissa tunsin kuinka rikas sisäinen maailmani ja luovuuteni olisi varastettu ja kognitiota vaurioitettu - se oli pahin varkaus mitä ihmiselle voi tehdä. Muut varkaudet yleensä keskittyvät materiaan, tuo keskittyy koko ihmisen maailmaan.
Tuolla logiikalla aivovammakin olisi hyvä. Psyykenlääkkeet ovatkin neurotoksisia ja etenkin runsaina määrinä ja pitkään aiheuttavat neurologisia häiriöitä aivoihin. Koen, että kun purin psyykenlääkkeitä selvisin eräänlaisesta vauriosta aivoille joka tuli homeostaasin muuttamisesta erilaiseksi ja sen palautumisesta, jossa miljardit neuronit eivät toimineet miten piti tuon insultin seurauksena mikä se oli aivoille. En tiedä mitä siinä tapahtui, mutta tiedän että se oli toksista aivoille - tunsin sen joka solullani. Psyykenlääkkeet muuttuivat jossain vaiheessa toksiseksi, milloin en pystynyt ajattelemaan kunnolla ja olin täysin anhedoninen.
Toisen kerran sanoin psykiatrian työntekijälle, etten tunne oikein mitään niin hän sanoi että haittaako se.
Lopputulema etenkin runsaista psyykenlääkkeistä on vähemmän tunteva, kognitioltaan rapautunut ihminen. Hänellä ei ole seksuaalisuutta eikä rikasta sisäistä elämää. Tämä vaikuttaa olevan ok monille psykiatrian työntekijöille.
Kun purin lääkkeitä aivotoiminta alkoi palautua sellaiseksi millainen sen pitäisi olla kun se ei ole kemiallisesti alennetussa ja sotketussa tilassa. Huomasin, että tunnen taas musiikin, pystyn olemaan luova ja liikuntakin tuntuu joltain. Tuntuu kuin mieleni ja kehoni olisi ollut puudutettu noissa aineissa.
Ainoa oikea tapa tässä elämässä voida hyvin on tuntea tunteensa. Muuten elää elämäänsä vain siten, että tuntee siitä vain osn. Pahimmillaan psykiatrian aineissa tunsin kuinka rikas sisäinen maailmani ja luovuuteni olisi varastettu ja kognitiota vaurioitettu - se oli pahin varkaus mitä ihmiselle voi tehdä. Muut varkaudet yleensä keskittyvät materiaan, tuo keskittyy koko ihmisen maailmaan.
Vastaukset 88
Vanhimmat
Toiset kohtaamiset mitkä kertoivat kaiken psykiatriasta:
- eräs psykiatri sanoi että hän "normaalina ihmisenä" ei koe noin
- eräs hoitaja sanoi kuinka käytännössä lääkkeiden käyttö psykiatriassa on vain toinen toisensa jälkeen kokeilemista.
Siis tuossa ollaan psykiatrian oikein ytimessä -käytännössä edes mitään metabolisointia tai mitään ei tutkita - vain tungetaan kamaa toisensa jälkeen ja toivotaan parasta - ja otetaan riski että ihminen reagoi huonosti kamaan ja sitten vähätellään sen merkitystä voinnissa
Törmäsin vahingossa ikävästi kerran psykiatrisen hoitajan somekommenttiin haluamattani joka oli ollut hoidossa mukana - tuo hoitaja oli oikein lääkeuskovainen tunkemassa aineita . Hänelle kuulemma on ok että hänet vanhana lääkitään kunnolla jos on esim dementia. Tiedoksi että silloinkin kun ihminen on lääkitty "kunnolla" siellä on joku kokemassa haitat. Silloinkin kun olin lääkitty "kunnolla" oli ihminen joka koki hirveitä haittavaikutuksia, osasi verrata aikaan ennen aineita miten olo tuntui silloin paremmalta , huomasi ettei voi ajatella ja on ahdistunut olo lääkkeiden vaikutuksista. Tietää todellakin että kaikki ei ole kunnossa. Ei ihminen vain dissosioidu muualle ja katoa kun häntä lääkitään kunnolla ja ole kuin vain autuaassa tilassa jossa huolet poistuu kun lääkitään. Ei, ei ei. Se voi puhkaista aivan hirveän tilan jos haitat puhkeaa. Dementiassa ihmisen kyky ilmaista tätä ja yleensä se että ihminen otetaan vakavasti voi heikentyä ja hänen puheitaan ei samalla tavalla oteta vakavasti. Että onnea vaan sinne dementiakotiin. Toivottavasti saat samanlaisia haittoja mitä itse koin.
Mielen sairaus ei parane jollain mukavalla keskustelulla
Usein tarvitaan riittävä määrä lääkkeitä koko loppuelämäksi
Terveydenhuolto on joskus rankkaa mutta vaihtoehto olisi vielä pahempi
Kyllähän se osaalla paranee, mutta se osa ei olte täällä valittamassa siitä, että kuinka hyvin heillä menee ilman lääkkeitä.
Keitä ovat nämä pelkällä jutustelulla parantuneet? taidat nyt keksiä omia juttujasi
On mielenkiintoista lukea näitä valituksia, vaikkakin itse voi jo paremmin.
Kyllä usein tulee mieleen, millaista oli omalla kohdalla sairastamisen alkutaipaleella, ja kuinka kaikki on muuttunut vuosien ja hoitojen aikana.
Itse koen, että hoito oli loppujen lopuksi hyödyllistä, koska enhän olisi muuten päässyt siitä koskaan eroon. Nyt mennyt jo vuosia paremmin ilman hoitokontaktia.
Mitä tautia sairastat?
Diagnosoituina on ollut persoonallisuushäiriö ja eräs psykoosisairaus (ei skitsofrenia). En ala tarkemmin avaamaan.
Suomessa on neljännesmiljoona mt palveluiden käyttäjää. Siihen mahtuu molemmat ääripäät.
Sekä ne jotka paranee puhumalla ja ne sairaudentunnottomat jotka väittää, etteivät tarvitse lääkkeitä.
Olen ollut ilman lääkkeitä jo vuosia selvittyäni ylilääkinnästä jonka lähtöpiste oli huonot lääketeaktiot enkä koskaan ole sen jälkeen ollut niin huonossa kunnossa. Oma pohjakosketukseni johtui huonoista reaktioista lääkkeisiin.
Lähdenpä tästä taas tänään töihin haavealalleni jossa viihdyn. Kiitos psyykelääkkeistä luopumisen voin taas ajatella ja olen voinut toimia haaveideni eteen. Ei hitto,pitäisiköhän käydä psykiatrin kautta hakemassa aineita kun kävin valittamassa foorumilla ja vetää elinikä aineita. Sitten kun saan niistä haittaa ne voidaan taas diagnosoida psyykenonglemana ja saan lisää aineita psyykenongelmiin.
Aikanaan lobotomiakin oli ihan käypä hoitoa. Kauas ei ole edetty sinänsä kun lääkkeilläkin voidaan etenkin runsaina määrinä haitata aivojen toimintaa niin raskaasti
Jos työ on lääkettä, niin pitäisikö sen annoskokoa nostaa jos se ei tehoa riittävän hyvin valitukseen?
Ylipäätään selitä minulle se konsepti, että miksi ihminen tulee valittamaan siitä, että miten hyvää elämä on ilman lääkkeitä? Eihän siinä ole mitään järkeä. Siitä näkökulmasta se on suorastaan sairasta, vaikka lääkkeellä sitä ei pystyisikään paranatamaan.
Miksi siitä valittaisi, että elämä on hyvää ilman lääkkeitä ?
Itse nautin nykyään elämästäni, kun voin olla ilman lääkkeitä.
En minäkään ymmärrä, että miksi valittaisi, ja silti foorumi on väärällään niitä jotka tekevät näin.
Ehkä silloin ei voi riittävän hyvin, jos koko ajan on valitettava ?
Tietääkseni täällä kirjoittaminen ei tarkoita suoraan valittamista ja tänne saa kirjoittaa eikä se tarkoita mitään diagnoosia. Sen verran paljon psykiatriassa väitettiin, että tarvin lääkkeitä ja niitä tungettiin kuvainnollisesti tai vähemmän kuvainnollisesti jopa väkisin kurkusta alas, että nautin joka päivästä, kun olen todistanut psykiatrian väitteet bullshitiksi ettei ihminen voi ilman aineita elämässään toimia.
Eivät psykiatrian lääkkeet monessa tapauksessa mitään paranna.
Miten tuo voi muuten triggeröidä jotakuta niin paljon, että kun on luopunut lääkkeistään niin sekin on sairasta kun sanoo sen ääneen. Sanon sen mielelläni ääneen kun olen todistanut jo vuosia psykiatrian työntekijöiden käsitykset vääräksi siitä että aivoni tarvii lääkkeitä eli siis psykoaktiivisia aineita toipuakseen.
Entä jos internet on niin iso paikka, että siellä on ihmisiä jotka on parantuneet niin hyvin, ettei niiden tarvitse haukkua psykiatriaa, vaikka ovat luopuneet lääkkeistä?
Tämä on hyvä kommentti.
Omalla kohdallani en voi kieltää, etteikö haukkumiseen olisi koskaan ollut aihetta, mutta näen täysin tarpeettomaksi koko haukkumisen, edes ajatuksen siitä.
Loppujen lopuksi on isolta osin myös psykiatrian ansiota, että pärjään, olen pärjännyt ilman lääkkeitä ja ilman hoitokontaktia jo monta vuotta.
Mitä voittaisin haukkumisella ? En saisi siitä ainakaan hyvää oloa, tai mielialan erityistä nousemista itselleni.
Positiivisella mielellä ei tosin edes ole tilaa isommalle negatiivisuudelle.
Hyvä pointti
Menee ehkä vähän asian ohi, mutta menkööt. Aika on ihmiselämän tärkein resurssi.
Vaikka uhriutumista voikin ajatella jonkinlaisena mielen puolustusmekanismina, niin valitettavasti pitkässä juoksussa se syö ihmisen tärkeimmän resurssin ajan.
Olen kuullut myös että jonkun psykiatri on sanonut että "kuka lääkkeitä käyttäisi jos kaikki haitat niistä kerrottaisiin"
Minulle psykiatri myönsi suoraan, että lääkkeet latistavat tunteita. Keskustelimme silloin lääkkeiden vaikutuksesta tunteisiin ja tunne-elämään.
Maailmassa on myös ihmisiä, jotka eivät kykene toimimaan järkevästi, koska heidän tunteet ohjaavat liikaa väärään suuntaan.
Melko rehellistä. En ole rehellisin psykiatreihin juuri törmännytkään, jotka kertoo harmit psyykenlääkkeistä. Kerran jutustelun yleislääkärin kanssa joka ei ollut kauaa ollut töissä ihan vain niitä näitä tavattuani hänet muissa merkeissä ja hän sanoi että tietäisivätpä kuinka vähän he tietävät valmistuttuaan aloitettuaan työt. Että tuntuu että ihmiset luulee muuta. Ja nämä lääkärit eli yleislääkärin muutenkin määrää psyykenlääkkeitä isoina määrinä,ja yleislääkärin pitää hallita hirmuinen määrä lääkkeitä. Ei se ole siis ihme että en saanut sieltä päin juuri mitään tukea vieroitusongelmissa psyykenlääkkeisiin
Kyllä siellä on suurin osa rehellisiä lääkäreitä. Muistan itse hyvin keskustelun erään kuuluisan lääkärin kanssa, jonka kuuluisin lausahdus "Kuin insuliinia diabetikolle" on jäänyt elämään tämänkin foorumin hoidonvastustajien mieliin.
Vaikka se hoito prosessina, tai sen hoidon lopputulos, ei aina miellyttäisi, niin se on yhtä paljon siitä potilaasta itsestään kiinni, kuin lääkäristä, että miten se keskustelu siellä vastaanotolla sujuu.
Olin psykiatrian puolella yli kaksikymmentä vuotta, osastoilla sekä avohoidossa, en muista että minulle olisi sanottu kertaakaan jotain insuliinista diabeetikolle, kun oli keskustelua lääkkeistä.
En ymmärrä mistä tuollainen vertaus on edes lähtenyt "elämään". Kaipa jollekin on sitten sanottu niin.
Se on ollut tämän kyseisen lääkärin haastatteluiden otsikossa.
Eräs "lempipsykiatrini" lainausmerkeissä oli henkilö jolle kerroin kokemistani haitoista ja erittäin huonoista reaktioistani lääkkeisiin ja hän vain kylmänviileästi kaivoi kirjan jonka kannessa oli lääkemainoksia ja ehdotti diagnoosiini uutta pilleriä reagoimatta ollenkaan kokemiini haittoihin. En ole muuten tuon ajankohdan jälkeen ottanut enää yhtään uutta psyykenlääkettä käyttöön, koska uskon, että monenlaiset mielipahatkin tai jopa traumatkin kestää paremmin kuin aineiden haitat mitä koin. Voin meinaan esim istua paikallani joka ei koskaan enää ole minulle itsestäänselvyys. Koen meinaan mielummin elämää kuin koen jotain henkistä ja fyysistä kemiallista lobotomiaa miltä se tuntui. Ja jos edes olisi haitat loppuneet siihen.
Väitän että hoitaja on silloin oikeassa jos ihminen vain yrittää väenvänkää vääristellä asioita.
Eiköhän hoitaja ole luonnollisesti tarkoittanut että on hyvä ettei ajattele pas&@!4 asioita. Eikä suinkaan kaikkia ajatuksia.
Ja mitä esimerkkitapaus tekee. Vääntelee ja kääntelee ja pas&@@ alleen.
Sellainen klassinen esimerkki. Ansa tyhmille ilmiöstä.
Ihan vinkeä näkökulma. Maailmassa tapahtuu paljon ikäviä asioita, sen takia että ihmiset vain ymmärtävät asian väärin.
Sehän on tutkittu että MT-sairauksiin kuuluu paljon tunnetaitojen puutteita. Se varmasti omalta osaltaan aiheuttaa kitkaa asiakkaan ja muiden välille.
Puhumatta nyt yksittäis tapauksesta niin miten paljon kyse on aidosta väärin ymmärtämisestä, ja miten paljon kyse on ihmisen luonteesta tai suorastaan sairaudesta kiinni?
Teoriassa ihminen pystyisi jälkikäteen kysymään tarkentavan kysymyksen, että "mitä tarkoitit sillä, että se ettei pysyt ajattelemaan on hyvä asia? Mutta sitten jos se luonne, (tai mahdollisesti sairaus) on sellainen että pitää tulla jälkikäteen haastamaan riitaa vaikkapa foorumeille, niin eipä sitä paljoa silloin jälkikäteen kysellä, eikä järkeä käytetä.
Riippumatta oikeastaan siitä, että onko kyse puhtaasta vahingosta, vai sairaan ihmisen tarpeesta haastaa riitaa, niin molemmissa tapauksissa nämä on juuri niitä arjen tilanteita mitkä tekee MT tapaukset hyvin raskaiksi ympäristölleen ja levittävät vain toxista ilmapiiriä.
Niin. Tässähän on oikeastaan kyse siitä, että kumpi ajattelee "väärin". Hoitaja vai potilas. Yleinen olettama on, että potilas on lähtökohtaisesti väärässä. Mikä varmaan monesti pitää paikkansa, mutta teoriassa olisi mahdollista, että se "väärin" ajatetlija olisikin hoitaja.
Se on sitten tietysti ihan oma kysymyksensä, että mikä on "väärin" tai suorastaan "sairasta" ajattelua, mutta jos tahallaan ajattelee toisen ajattelevan väärin, niin se on "sairasta".
Ei kysymys ole mistään vääryydestä. Hoitotahon ja potilaiden välissä on vain kuilu, jonka läpi avun hakeminen ja tarjottu hoito eivät kohtaa.
Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä ei ole sellaista hoitokäytäntöä jossa esimerkiksi potilaan hoitoa voisi suunnitella yhdessä. Henkilöstö on koulutettu toimimaan järjestelmän käytäntöjen mukaan. Siellä potilaita aletaan kuljettamaan järjestelmän sääntöjen ja käytäntöjen mukaan.
Potilailta odotetaan hoitomyöntyvyyttä, mikä tarkoittaa että potilas myöntyy jonkun toisen tekemään hoitosuunnitelmaan ja alistuu siihen. Potilas on alempiarvoisessa asemassa, tietämätön ja kyvytön tekemään arvioita itsestään eli kertomaan omasta itsestään. Siksi psykiatriassa on potilaan holhoaminen ja kontrollointi noussut ylitse muiden.
Mistä luulet tietäväsi, miten henkilöstöä koulutetaan?
Ei minulla ole koskaan ollut ongelma suunnitella hoitoa yhdessä hoitotahon kanssa. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että hoito olisi aina voinut täyttää ne kaikki minun sille asettamat toiveet, mutta se on kokonaan esi rasia, mihin hoito pystyy ja mihin se ei pysty. Mutta sen hoidon viitekehyksen sisällä on aina pystytty neuvottelemaan yhdessä siitä, mitä se hoito voisi olla.
Sitä taustaa vasten kuulostaa enempi sellaisilta tekaistuilta syytöksiltä, kun hoitoa ei voikkaan pompotella ihan oman mielensä mukaan.
Sinä olet ymmärtänyt hoidon tarkoituksen, ja olet hyväksynyt mahdollisen sairautesi, sekä itsesi, ja osaat ottaa hoidosta tarvitsemasi hyödyn.
Haluat mahdollisuuden pystyäksesi parempaan elämään, parempaan henkiseen hyvinvointiin. Se on itsestä välittämistä, ja itsensä hyväksymistä sellaisena kuin on.
En näe mitään syytä miksi se ettei pysty ajattelemaan lääkkeissä on hyvä asia. Se kertoo kognitiivisen toiminnan häiriöistä ja kognitiota tarvii selvitellä kuseen ongelmia. Olen selvinnyt raskaistakin jutuista jopa traumaattisista asioista lääkkeiden jälkeen kiitos sen että pystyn ajattelemaan. Pahinta oli se etten pystynyt lääkkeissä. En ole koskaan sen jälkeen kokenut moista
Selvitelläkseen. Ennakoiva tekstinsyöttö
Muistan että sanoin että en pysty ajattelemaan ja kuvasin kognitiivisia vaikeuksia. Hän sanoi tasan tarkalleen että eikö se ole hyvä. Viitaten ilmeisesti siihen että breikki ajattelusta on hyvä. Tuo kuvaa logiikan tasoa psykiatriassa ja eiköhän tuo ole yleisesti ollut osa psykiatrian historiaakin esim lobotomian aikana hoitaa potilasta samalla logiikalla. Häiritsemällä kapasiteettia esim päättelyyn ja ajatteluun. En ole oikeastaan koskaan kärsinyt niin paljon kuin psykiatrian lääkkeiden seurauksena koska kun olen kokenut traumojakin tai surua lääkkeiden jälkeen olen pystynyt ajattelemaan ja en ole kokenut niitä hirveitä haittavaikutuksia. Vaikka olisin joskus nukkunut huonosti useamman päivän ei koskaan kognitioni ole ollut noin heikolla tasolla. Tuolloin menetin sisimmästäni paljon. Se oli tahdo vastainen varkaus
Jos hoitajalla ja potilaalla on sama päämäärä, eli parantuminen, niin miten heidän välillä voi olla kuilu?
Kumpi näistä ei halua parantua? Eikä siksi voi suunnitella hoitoa yhdessä?
Miksi yksinkertaiseen kysymykseen ei voi vastata yksinkertaisesti, vaikka kyllä tai ei. Miksi pitää lähteä vatuloimaan ja vuosien päästä yrittää projisoida omia ajatuksia sinne hoitajan koppaan.
Miksi ne ei ole ne hoitajat jotka tulee tänne valittamaan, siitä, että mitähän hullua ne heidän asiakkaat mahtoi silloin ajatella, kun he kysyivät hoidosta, että onkohan se hyvä vai huono asia?
Itselläni oli kuilu hoitajien ja minun välissä siinä, että hoitajat eivät ymmärrä juuri minkään vertaa miten pahoja haittoja lääkkeisiin sisältyy. Kuilu kasvoi kuin kanjonin kokoiseksi siinä vaiheessa kun aloin reagoida lääkkeisiin huonosti lääkehistorian jälkeen yhden vieroituksen jälkeen. Yksi oli ottanut jotain mirtaa yöksi joskus pikku annoksena ja tämän turvin näki kaikki psyykenlääkkeet todella myönteisellä tavalla. Ei voinut yhtään ymmärtää sitä, minkä tason haittoja koin.
Koska en usko enää biologiseen psykiatriaan monelta osin koska en ymmärrä miksi minun pitäisi veivata aivokemiani biologisella tasolla uusiksi lyhyen aikaa tutkituilla aineilla jonka toimintamekanismilla spekuloidaan edelleen niin johan siinä kuilua riittää.
Toki asiat ei ole mustavalkoisia ja olen tavannut ymmärtäväisempääkin sakkia, mutta myös hyvin vähän ymmärtävää sakkia, etenkin kun kyseessä on lääkehaitat ja biologisen psykiatrian malli.
Siis ymmärsin täysin, että psykiatrin ajatusketju meni jokseensakin näin. "En voi ajatella" > no eikö se ole hyvä asia että saat breikin ajattelusta (esim huolet). Siis tuossa vaiheessa olin aivan kauhistunut haittavaikutuksista mitä koin ja lääkkeet oli muuttuneet toksisiksi ja reagoin niihin huonosti ja huomasin sen joka solullani.
Olin täysin yksin haittavaikutusten kanssa idioottien armoilla jotka ajattelivat että on täysin hyvä asia ettei voi ajatella. Kyllä minä sen verran huomasin että tiesin että joku on pielessä.
En kyllä ajattele sitä myönteisenä tilana ettei ihminen voi ajatella mutta ilmeisesti se psykiatrian logiikalla on hyvä asia. Kertoohan sen varmaan jo se että lobotomiakin voitti Nobelin palkinnon. Eiköhän sekin kuvaa jo melko hyvin ainakin psykiatrian logiikkaa historiassa, mutta ehkä psykiatrian ajattelussa on edelleen jotain samaa. Vaikka sitä ei sanota, kuinka kognitiivisesti rapauttavia psykiatrian etenkin koktailit ovat. Käytännössä olo psykiatrian hoidossa osastolla oli että he näkivät minun lamauttamiseni ja ajatusteni lamauttamisen hyvänä asiana. He jotenkin luulee logiikassaan että ihminen on kuin lomalla itsestään, tunteistaan ja ilmeisesti kapasiteetistaan ajatellakin lääkkeissä
Oikeasti koen että toivuin kun kohtasin yksin kämpilläni traumani silmästä silmään mitä psykiatrian hoito aiheutti ja kärsin vieroitusoireet. Yksi traumaa on että he riisti sisäisen maailmani ja väitti sitä hoidoksi.
Onhan siitä tutkimusnäyttöäkin ja ihan varmaan monen kokemusnäyttöäkin, kun vaikkapa vanhuksia ylilääkitään jossain laitoksissa eivätkä enää ole omia itsejänsä.
Itseasiassa olen ihan kohtalaisen hyvinkin toipunut traumoistani miettien millaiset jäljet henkisesti nuo huonot psykiatrian kokemukset aiheuttivat. Jos siitä on jäljellä enää satunnainen "valitus" foorumilla. Siinäkin olen traumojen prosessoinnissa jo sillä tasolla että puhun niistä ilman että ne nostattaa kamalia takaumia.. Miettien sitä millaisen hirveän kokemuksen kävin läpi kaikkinensa jossa menetin esim luottamukseni ihmisiin, lääketieteeseen, siihen miten turvallisina pidän lääkkeitä enää, ja yleisesti koin sen tason haittoja että osa on haudassa kun eivät kestäneet niitä henkisesti sinä aikana kun hain vertaistukea haittoihin.
Sanon idiooteiksi heitä siksi että he kokevat että he ratkaisevat ihmisten kokemat haitat tunkemalla lisää aineita unohtamalla haitat.
Hoitajalla ja potilaalla on sama päämäärä, parantuminen. Miksi ei voida suunnitellla hoitoa yhdessä?
Kommentoija 10 kyllä sanoi sen selvästi.
- Hoitojärjestelmässä ei ole sellaista hoitokäytäntöä yhdessä suunnitteluun.
- Henkilöstö on koulutettu toimimaan järjestelmän sääntöjen mukaan.
- Järjestelmässä potilas alistetaan ja häntä aletaan kuljettamaan järjestelmän sääntöjen ja käytäntöjen mukaan.
- Potilaan tehtävä on alistua siihen hoitosuunnitelmaan joka järjestelmässä on käytäntönä, koska hän ei ole kykenevä ymmärtämään omaa tilaansa.
- Potilaan holhoaminen ja kontrollointi on viitekehys jossa toimitaan.
Tämä lienee valtavirtaa psykiatriassa ja se näillä keskustelupalstoillakin tulee yhtenään esille tavalla tai toisella.
Toki on myös paljon poikkeuksia, eihän tämä järjestelmä muuten pysyisi elossa vuodesta toiseen.
Näen kuitenkin tärkeänä että pidetään esillä hoidon valtavirta käytäntöjä, jotka vaurioittavat ihmisiä, sehän ei missään tapauksessa ole minkään sairaanhoidon tarkoitus.
Poikkeukset ovat onnellisessa asemassa, mistä saa olla kiitollinen. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin.
Jos huonot hoitokokemukset ovat jo takanapäin, niin miksi niistä pitäisi suoltaa jatkuvasti negatiivista tekstiä ? Päässähän pyörii koko ajan ne vanhat kokemukset ja negatiiviset ajatukset, jos niitä yhtenään kirjoittaa keskustelupalstoille.
Jos oikeasti menee nykyään paremmin, niin ehkä olisi parempi keksittyä tähän parempaan aikaan, niin on mahdollista päästä myös elämässään eteenpäin.
Pysyviä haittoja lääkkeistä itse saaneena ajattelen, että en voi haitoille mitään, ne on tulleet ja niiden kanssa on elettävä. En ole katkeroitunut, en jäänyt kiinni ajatukseen, mistä ne on tullut ja miksi. En olisi pystynyt ikinä voimaan henkisesti paremmin, jos olisin jäänyt elämään menneisyyteen, vaipunut voivottelemaan itseäni ja kokemuksiani. Muistissa ne toki ovat, ja joskus tulee muisteltuakin, mutta se ei ole, eikä se aiheuta mitään ongelmaa.
Oma asioiden käsittelytapa vaikuttaa paljon omaan vointiin. Negatiivisella ajattelutavalla ei pysty voimaan kovin hyvin, kun taas positiivisempi suhtautuminen elämään auttaa voimaan henkisesti paremmin.
Nämä siis vain minun ajatuksiani, en pyydä enkä vaadi muilta samaa, muut saavat itse tehdä aivan kuten itse haluavat.
"Ainoa oikea tapa tässä elämässä voida hyvin on
tuntea tunteensa." -
Aamen tuolle lauseelle. 🙏🏻📿🙏🏻
Mutta kummalla pitää mennä tunteella vai järjellä?
Mä meen aina eka tunteella, 🧡💙🧡
täysillä päin, 💯 lasissa: --->
sitte mä pikkuhiljaa rupeen miettii, ennakoimaan, laskelmoimaan,
asennoituu ja hyväksyy,
myös todellisuuden :) ja järjen äänen :)
Mutt koville se ottaa, usein, ja lähes melkein aina-
Psykiatrian vastaisten ip osoitteet voidaan selvittää
silloin loppuu tämä hoitojen perusteeton vastustaminen
Psykelääkkeiden ja hoidon tuottamien haittojen kertominen hoitotaholle ei ole hoitokielteisyyttä eikä vastustamista. Ihmiset eivät kerro mitään perusteettomia juttujaan vaan aitoja kokemuksiaan ja sitä tilannettaan jossa sillä hetkellä elävät.
Ketä varten ip osoitteita pitäisi selvittää ja mitä se muuttaisi nettikeskusteluissa. Eivät psykiatrit ainakaan ole kiinnostuneita potilaidensa nettityöskentelystä, hoitajista en tiedä.
Ihan samalla tavalla myös psykiatria myönteisten ip osoitteita voidaan selvittää. En siis näe mitään syytä, miksi sairaita ihmisiä pitäisi peloitella moisella.
Menee vähän asian ohi, mutta myös psykiatrian vastaisten, tai jopa "sairaiden" ihmisten pitää päästä ääneen meidän yhteiskunnassa. Psykiatriassa on aikojen saatossa ollut epäkohtia, tai jopa suoranaisia väärinkäytöksiä, ja varmaan tulee aina olemaankin. Se on ihan itsensä huijaamista jos kuvittelee että joku asia olisi täydellinen.
Mutta sitten tulee se mutta. Valitettavasti on ihmisiä jotka käyttävät tätä itsestäänselvyyttä väärin. Miksi näin tapahtuu, niin sitä en osaa sanoa. Tekeekö ne sen tahallaan, vai onko se vain osa sairautta?
Mutta saisiko potilas nopeammin ja tarkemman diagnoosin, jos hoitotaho voisi lukea nettikeskustelut?
Ei ip osoitteita varmaan selvitetä hoitovastaisuuden takia.Siihen ei varmaan resurssit riitä.
Ei varmaan ei, mutta pandoran lipas on jo avattu. Viestisalaisuus lakia on euroopassakin murrettu lasten suojelun ja ikärajojen nimissä.
psykiatrit ovat hyvin kiinnostuneita nettikeskusteluista kuten muistakin keskusteluista
Kirjoittelisivatko ihmiset vapaasti netissä, jos hoitotaho lukisi kaiken ? Epäilen.
Täällä on hyvä kirjoittaa asioista, joita ei välttämättä uskalla ääneen hoitotaholle sanoa. Sitä en tosin ainakaan itse ymmärrä, miksei hoitotaholle voisi sanoa omia mielipiteitään ja tuntemuksiaan. Eivät he ole mitään ylijumalia, työtään tekevät.
Se nyt on niin että varmaan moni joutuu tarkkaan harkitsemaan sanojaan psykiatriassa.
Minä puhuin lääkehaitoista niin annosta vaan nostettiin.Siis olin osastolla silloin.
Osastolta kun pääsin niin purin samantien lääkitykset.En ole takaisin joutunut vaikka niin tein.
Tästä on jo vuosia aikaa.
Ihan hyvä pointti. Onko pelko perusteltu, vai onko se osa sairautta?
Kymmenien vuosien aikaisten omien kokemusteni kautta voin sanoa, että se on ehkä jopa osin vähän kumpaakin.
Osaksi omaa sairautta, omaa heikkouden ja huonommuuden tunnetta, heikkoa itsetuntoa, häpeää, ym.
Toisaalta, tuli koettua kyllä myös lähes kiristyksen tai uhkailun tapaista toimintaa osastoilla ollessa, ja sellainen voi hyvinkin luoda potilaaseen pelkoa, ettei uskalla sanoa mitään. Ajatuksena taustalla, että jos nyt sanon tai teen niin ja näin, niin siitä rangaistaan, siitä tulee seurauksia.
Tämän perusteella sitä voisi sanoa perustelluksi peloksi, kun/jos potilas kokee uhkaavana henkilökunnan käytöksen.
Jos yrittäisikin tuoda julki joskus isompiakin epäkohtia, niin mieleenhän hyvin äkkiä juolahtaisi, uskotaanko minua, olenhan vain potilas, heikommassa asemassa, ja psyykkisesti sairas.
Itselläni on kokemusta siitä, että on minua uskottukin aikoinaan, kun otin kantaa huonoon kohteluun, tai muuhun ikävään hoidossa tapahtuneeseen sattumukseen.
Palautetta voi aina antaa, ei kannata välittää uskotaanko sitä vai ei, koska sitähän ei useimmiten itse voi tietää. Ja pakko sanoa, että hyvältähän se tuntuu, silloin kun uskotaan. Kun tietää saaneensa viestin perille ja jopa vastauksenkin siihen.
Väärän diagnoosin aikoinaani saanena perusteltua joskus. Niin paljon riippuu lääkäristä ja hoitajasta. Osa ei kuuntele yhtään ja on jtn narsisteja
Minä suorastaan vittuilin lääkärille ja se heitti minut pellolle koko osastolta. Enkä edes päässyt takaisin sisään vaikka omasta mielestä olisi ollut tarvetta.
Olen edelleen vakuuttunut etten olisi koskaan ollut niin sekava jos psykiatri ei olisi tunkenut kamaa toisensa jälkeen kun reagoin niihin jo lähtökohtaisesti huonosti. Olen vuosia ollut lääkkeettä eikä koskaan ole ollut samanlaista sekavuutta. Tämähän on tabu että hoidolla sotketaan päätä
Minäkin olin monen vuoden ajan aika sekava runsaiden lääkitysten seurauksena.
Tulipahan sekin koettua, toki nyt parempi, kun en enää vuosiin ole tarvinnut lääkkeitä.
Aloittaja osaa kuvata hyvin itseään. Voiko noin henkisesti älykäs ja itsenäinen olla oikeasti psyykkisesti sairas joka tarvitsee huumelääkkeitä parantuakseen jostain.
Kun pystyy tiedostamaan että lääkkeet aiheuttavat neurologisia häiriöitä aivoille, kognitio rapautuu, sisäinen henkinen elämä tyhjenee ja menettää tunne-elämänsä, herää kysymys että mitä ihmettä nykyisen kaltainen psykiatria oikein on olemassa.
Sehän se koko outous mt sairauksissa on, että miten ns älykkäällä ihmisellä voi olla piuhat niin sekaisin päässä, että hommat menee vatuilleen.
Sinulla ja minulla taitaa olla aika iso ero siinä, mitä pidämme älykkäänä. Jos ihminen joko vahingossa tai tahallaan ymmärtää hoitajan sanat väärin, ja yrittää hässiä pilkkua vielä vuosia jälkikäteen foorumeilla??!?? Vai itsekkö yrität kehua itseäsi?
Ethän sinä voi tietää, ymmärsikö hän mitään väärin.
Siinä vaiheessa kun vuosien jälkeen on tarve projisoida omaa asennevammaa sinne hoitajan päänuppiin niin lienee todennäköisempää, että vastassa on ollut hemnetin taitava hoitaja joka on arvannut että tämä mussutus jatkuu vielä vuosia...
On tullut kanssa luettua näitä ketjuja, koska ihmismieli on hyvin mielenkiintoinen.
Itsellänikin pitkä kokemus potilaspuolelta.
Muutamien kymmenien vuosien aikana olen varmaan itse eniten muuttunut, kun mietin vuosia hoitojen alusta alkaen loppuun asti. Onhan siihen mahtunut vaikka mitä.
On hyvää, on huonoa, ja kaikkea siltä väliltä.
Parhaiten huomasin kuitenkin oman ajatusmaailmani ja asenteideni muuttuneen, positiivisemmiksi.
Tuli käytyä läpi hoidon vastustaminen, hoidon hyväksyminen, sairastaminen ja toipuminen.
Tavallaan ne vuodet oli hyvää elämänkokemustakin. En olisi nyt tällainen kuin olen, jos ei elämässäni olisi mennyt niin kuin meni.
Vuosia tulee joskus muisteltua, hyviä ja huonojakin aikoja, hoitajia, psykiatreja, potilastovereita, osastoja, sairaaloita, mutta muisteluni tapahtuu hyvällä tavalla, en ole kokenut, että olisi pitänyt millään tavalla katkeroitua, enkä halua tätä päivää, enkä huomista pilata menneillä. Elämä on mennyt miten on, pääasia on nyt, hengissä edelleen ja psyykkinen vointikin parempi kuin koskaan aikuisiällä on ollut.
Usein ihmisten kirjoituksista huomaa, että he eivät pysty päästämään irti menneistä, menneistä ajoista, menneistä kokemuksista. Onko sitä niin hyvin toipunut tai parantunut, jos menneisyyttä ajattelee jatkuvasti kovin negatiivisesti ?
Nämä toki vain omia ajatuksiani, olemme erilaisia, yksilöitä.
Jos ei tunne menneisyyttä,Ei voi oppia niistä menneisyyden virheistä.
Taitaa olla toipumisen tai paranemisen tarkoitus, että siinä vaiheessa pystyisi näkemään menneisyyden, ja mahdolliset virheet. Ja sitten oppia, mikä meni mahdollisesti pieleen ja miten sen voisi tulevaisuudessa välttää.
Valitettavasti ihan jokainen ei opi virheistään, osa taas oppii.
Olemme käyneet varmaan samanlaista keskustelua, mutta mielestäni on jo aikamoisen toipumisen merkki henkisesti pystyä kirjoittamaan kokemuksistaan jotka tuntuvat kipeiltä. Aika paljon ihmiset miettivät menneisyyttään muutenkin, osa enemmän, osa vähemmän. Jotkut kirjoittavat elämänkertojakin ja harrastavat jotain historiaa jossa tutkivat esim sukuhistoriaa jossa voi olla kipeitäkin asioita. Pitäisikö minun miettiä vain happy days kun aurinko paistoi?
Ymmärrykseeni ei vieläkään täysin mene biologisen psykiatrian mallin logiikka joka esiintyy muka jonain ylimpänä auktoriteettina ihmisen psyykessä. Itse en anna sille enää sille sijaa sille omassa elämässäni monelta osin.
Lisäksi se jos tänne kirjoittelee ei tarkoita ettei elämänsä kanssa tee paljon monenlaista muutakin, ja elämässä ole paljoa positiivisuutta.
Nimenomaan. Itse olen yhä enemmän sinut menneisyyteni kanssa ja tiedän mitä välttää elämällä kytköksissä menneen kanssa.
Miksi edes kysyt "pitäisikö minun miettiä vain happy days....?"
Ajatteletko, että joku muka vaatisi sinulta sellaista ?
Eräs neurotieteen, neurologian ja psykiatrian professori toi esille tämän psykiatrialle ilmeisen ominaisen erikoisen ajattelutavan JAMA Psyciatry -lehdessä vuonna 2022 ilmestyneessä artikkelissaan Structural Magnetic Resonance Imaging All Over Again, jossa hän kritisoi tutkijoiden harhaanjohtavia ylitulkintoja aivokuvatamistutkimusten tuloksista psykiatrisissa häiriöissä. Hän siteerasi erästä psykoottisia masennuspotilaita käsittelevää tutkimuskatsausta, joka käsitteli neuroleptien vaikutusta aivojen volyymiin ja ihmetteli hyvin korrektein sanankääntein, että harvemmin tutkijat tulkitsevat Alzheimerin tasoisen aivojen surkastuman hyväksi asiaksi vain siksi, että se heikentää ajattelua eli tuottaa toivotun vasteen kliinikoiden tulkintoja mittaavilla kyselykaavakkeilla:
"Esimerkkinä voidaan mainita Voineskosin ym. äskettäinen JAMA Psychiatry -lehdessä julkaistu raportti, jossa kuvattiin psykoottista masennusta sairastavien potilaiden rakenteellisissa MRI-mittauksissa tapahtuneita muutoksia ennen antipsykoottista lääkehoitoa ja sen jälkeen. Tutkijat päättelivät, että nämä lääkkeet aiheuttavat mahdollisesti haitallista aivokudoksen vähenemistä. Hieman yllättäen he esittivät myös, että joissakin tapauksissa kudoksen väheneminen saattaisi itse asiassa olla myönteinen vaikutus, koska monien potilaiden oireet lievittyivät. Riippumatta siitä, onko tämä jälkimmäinen tulkinta perusteltu, voidaan kysyä: onko olemassa mitään muuta hoitointerventiota kuin neurokirurgia tai syövän lääkehoidot, joka tuhoaisi varsinaista aivokudosta terveyden edistämiseksi. Samassa raportissa oletetun kudosmenetyksen suuruus kuuden kuukauden hoitojakson aikana oli keskimäärin 1 %. Tämä muutos on suuruusluokaltaan verrattavissa varhaisvaiheen Alzheimerin tautiin ja suurempi kuin multippeliskleroosissa havaittu muutos."
Toisessa kontekstissa tämä sama muutos, kun se tulkittiin osaksi skitsofrenian patofysiologiaa, on tulkittu hyvin epätoivottavaksi nimenomaan siksi, koska se on yhteydessä kognitiivisten toimintojen heikkenemiseen. Jopa tutkimuksissa joissa tutkitaan sekoittavien tekijöiden vaikutusta aivojen rakenteeseen, lähdetään tästä aksiomaattisesta oletuksesta:
"Jopa katsaukset, joissa käsitellään nimenomaisesti skitsofrenian MRI-löydöksiin liittyviä sekoittavia tekijöitä, kuten antipsykoottista lääkitystä, kannabiksen käyttöä ja tupakointia, lähtevät usein aksiomaattisesta väitteestä, jonka mukaan skitsofreniaan liittyy ”huomattavaa liiallista kudoskatoa”, ja tämä väite perustuu suurelta osin MRI-aineistoihin (23). MRI-tutkijoiden taipumus liittää havaintoihinsa patobiologista merkitystä on ymmärrettävä, ja olemme itsekin sortuneet tähän houkutukseen. Itse asiassa osa omista aiemmista havainnoistamme, joiden ajattelimme aikanaan tarjoavan mahdollisesti tärkeää tietoa skitsofrenian perustavanlaatuisesta neurobiologiasta, näyttää nykyisessä valossa ongelmalliselta.---Tällaiset muutokset ovat kuitenkin rakenteellisia epifenomeeneja, eivät ensisijaista patobiologiaa, eivätkä ne ole spesifisiä psykiatrisille potilaille. Korostamme, ettei mahdollisten sekoittavien tekijöiden olemassaolo oikeuta oletusarvoisesti tulkitsemaan tällaisia muutoksia skitsofrenian tai muiden psykiatristen häiriöiden varsinaisiksi ensisijaisiksi neuropatologisiksi piirteiksi. On myös huomionarvoista, että jos MRI-tutkimuksissa kuvattu oletettu ”huomattava liiallinen kudoskato” skitsofreniassa olisi todellinen, sen pitäisi näkyä selvästi myös klassisissa neuropatologisissa tutkimuksissa. Yli sadan vuoden ajan tehdyt kuolemanjälkeiset aivotutkimukset, aina Alzheimerin ensimmäisestä skitsofreniapotilaan neuropatologisesta tutkimuksesta lähtien, eivät kuitenkaan ole vahvistaneet tällaista löydöstä."
Toisin sanoen jos tutkijat ja tieteellinen tutkimus on jo lähdöhodiltaan noin vinoutunut ja tutkijoiden tapa tulkita potilaiden hyvinvointia noin häiriintynyt, niin voiko myöskään maallikkona luottaa siihen, miten tieteellistä näyttöä tuotetaan ja tulkitaan? Tuollaisen "näytön" pohjalta voidaan sitten tulkita näitä kliinikoiden tulkintavääristymiä mittaavia kyselykaavakkeita jonain heijasteena potilaan aivojen toiminnasta, vaikka oikeasti mitä neurolepteillä hoidetaan ja mikä on tutkimuksissa käytetty vastemuuttuja on kliinikon näkemys toisen ihmisen käyttäytymisestä, ajattelusta ja tunne-elämästä. Jopa yhteistyökyvyttömyys voidaan tässä tulkintakehyksessä nähdä jonkun mystisen "aivosairauden" oireena. Voisiko olla, että se miten psykiatreja koulutetaan tulkitsemaan todellisuutta ja toisia ihmisiä on itesssään hieman häiriintynyt?
Käytin aikoinaan vuosikausia erilaisia lääkkeitä, myös neuroleptejä parikymmentä vuotta. Sittemmin on aivokuvauksessa näkynyt jotain valkean aineen muutoksia.
Sen mitä olen lääkkeistä ja niiden mahdollisista haitoista lukenut, saattaa ne olla yksi tekijä noihin muutoksiin.
Minua hoidettiin juuri psykoottisen masennuksen diagnoosilla, jonka sain kärsiessäni vieroitusoireista lääkkeistä jonka jälkeen tunnuin reagoivan huonosti lääkkeisiin. Käytännössä tuohon diagnoosiin tungettiin ainetta toisen perään. Koin koktailin lääkkeitä toksisena, kognitiivisesti rapauttavana. Psykiatri saattoi tehdä äkillisiä lääkemuutoksia ja muuttaa jopa useita lääkkeitä kerralla koska en voinut hyvin aineissa. Toksisuus ilmeni esimerkiksi siten että sain ekstrapyramidaalioireita. Olin todella huolissani siitä miten yhtäkkiä kognitioni meni sille tasolle. Minulla on yleensä hyvin rikas sisäinen maailma ja mielestäni ihan hyvä kognition taso, mutta se katosi lääkkeissä.. En koe sitä hoitona. Hoitoa oli se, kun lopetin aineet johon reagoin huonosti ja käsittelin traumoja mitä hoitokokemus puhkaisi. Menin niin syvälle sisimpääni kuin pystyin ja annoin itseni kokea kaiken, en turruttaa mitään koska en koe mitään niin pahaa kuin se että menetän sisäisen maailmani. Vain sen ansiosta olen tässä pisteessä missä olen - en paennut vaan kohtasin. Olisi sama olla kuollut kuin olla lääkkeissä kuin kuollut monelta osin . En ole ennen lääkkeitä enkä niiden jälkeen koskaan mennyt tilaan mitä koin lääkkeissä.
Itse uskon että eläinkokeissa on myös osviittaa siitä, mitä harmia lääkkeet tekee aivoille. Ja siis ei yllätä tippaakaan nuo tutkimustulokset surkastumista. Koettuani sen tiedän miten toksisia nuo on aivoille. Oli oikeastaan Luojan lykky, että tajusin nopeaa lähteä tuolta (lue neurolepti)polulta pois kun tajusin kuinka toksiseksi lääkkeet muuttui. Jos tuo olisi tapahtunut hiljalleen (mitä tavallaan tapahtuikin koska käytin vuosia masennuslääkkeitä ymmärtämättä täysin niiden haittoja ja nekin selkiytyi tavallaan vasta lopetuksen jälkeen) niin en ehkä olisi tajunnut niin nopeaa lopettaa neuroleptejä. Tiesin että minun pitää lopettaa ne koska asiat tuntui olevan niissä niin väärin. Toista mieltä oli psykiatri. Olisipa mielenkiintoista käydä keskustelua osastolla hoitaneen psykiatrin kanssa ja kertoa tarinani siitä miten aineiden purku oli parempi ratkaisu.
En usko että psykiatrilla oli myöskään tiede takanaan, kun hän nosteli neuroleptiannostani kun en alkanut toipua vaan olin yhä sekavampi ja huonovointisempi.. Tässä on taas asia, mikä kertoo kaiken psykiatriasta. Se tuntuu melkein tabulta sanoa että alkoi toipua kun purki aineita. Kuten se että vuosia tungetaan lääkkeitä, mitä tutkitaan lyhyen aikaa.
Toipuminen = kyky ajatella, kyky seksuaalisuuteen, kyky ihmissuhteisiin, kyky tuntea iloa, kyky nauttia musiikista, merkityksellisyys. Jne jne. Tällä palstalla varmaan kukaan ei toivu ikinä mistään.
Tällä palstalla taas, kuten myös psykiatriassa, tuntuu että ongelma on vain lääkkeiden puute. :D
Toipuminen mahdollistuu, kun pystyy päästämään menneestä irti.
Psykiatri on laillistettu diileri.
Oma rikastuminen on tärkein.
https://www.youtube.com/watch?v=XK7sjbI8RNw
Ei voi sanoa että masennuslääkkeet on paha asia koska toisille se on hyvä . Näen avauspostauksen mustavalkoisena.
Se on juurikin näin, että jotkut hyötyvät lääkityksistään. Ja mitäpä siihen muut voi mitään sanoa.
Hyötyy siihen asti kun puhkeaa pysyvät haitat.
Pysyvät haita kyllä valitettavasti kumoaa ne hyödyt.
Sanottaisiinko JOS puhkeaa pysyvät haitat ? Ei niitä jokaiselle lääkkeitä käyttävälle tule.
Mutta valitettavasti liian monta on lääkitty työkyvyttömäksi.
Minun yksi ystäväni hyötyy energiahoidoista. Yksi sanoi hyötyvänsä rentoutumisessa alkoholiannoksista pitkän työviikon jälkeen.