Mitkä eksaktit syyt johtivat suomalaisten säveltäjänerojen ohjelmistokatoon?

Anonyymi-ap kirjoitti:

Eräs orkesteriohjelmistofilosofinen dilemma sisältyy siihen askarruttavaan kysymykseen, joka ei ole oikeastaan missään yhteydessä tullut käsitellyksi ja perustelluksi riittävien, tyhjentävästi ja kattavasti esiteltyjen uskottavien perustelujen kera, että mitkä auktoriteetteina itseään pitävät tahot ja instanssit ovat, vai ovatko sittenkään juuri ne olleet vastuussa, niiden kaikkien ohjelmistosta kadonneiden suomalaissäveltäjien kohtalosta joutua lähes täydelliseen unohdukseen suomalaisten orkestereiden ohjelmistossa, miten ja millä perustein tämä ratkaisu on syntynyt ja mitkä ovat siihen johtaneet syyt ja tekijät ja onko päätös monilukuisen säveltäjäjoukon syrjäyttämisestä ohjelmistosta ollut harkitun ja perinpohjaisen pohdinnan oikeamielinen tulos ja keillä on ollut valta päättää kyseisestä ohjelmistokadosta jonka myötä valtaisat määrät suomalaista laadukastakin orkesterimusiikkia on joutunut unohduksiin ja korvattu uuden säveltäjäsukupolven tekijöiden teoksilla ja miten tällaista voi yleensä musiikkimaailmassa päästä tapahtumaan, että suurta romanttista hehkua ja lämpöä edustava säveltaide joutuu luopumaan ohjelmistoedustuksestaan tyhjänpäiväisen, steriilin ja absoluuttista sointiväriefektiä korostavan epämelodisen musiikin hyväksi, ja jota nykyäänkin paljon sävelletään jossain määrin raitiolaisessa ja epigonisessa hengessä, vaikka ei tarvitse olla pätevä musiikintutkija ymmärtääkseen ketkä ovat ansainneet klassikon statuksen ja ketkä on amatöörejä säveltäjinä, sillä sen sijaan että musiikin alamäki olisi alkanut jo Beethovenista jatkuen yhä vieläkin on suomen säveltaidetta ajatellen sikäli pätemätön että varsinainen vakavasti otettava musiikin historiamme vasta syntyi ja sai alkunsa viime vuosisadalla laajemmassa merkityksessä ja musiikin taso alkoi vähitellen modernisoitumisen myötä laskea ja nyt ollaan saavutettu musiikkimme pohjakosketus mitäänsanomattoman spektrimusiikin myötä, ja voi sanoa kielivän jonkinasteisesta kuuroudesta musiikille ettei näitä usein mainitsemiani suomalaissäveltäjiä ole jonkinlaisina musiikillisina neroina pidetty ja heidän musiikkiaan ahkerammin tallennettu ja levytetty, sillä sellaista melodista keksintää nämä ovat osoittaneet laajassa tuotannossaan hämmästyttävän rikkaassa sävelkielessään nerokkaine melodisine oivalluksineen ettei nykymusiikista löydy mitään mikä vetäisi vertoja näiden säveltäjien taidokkuudelle, alkuperäisyydelle ja melodiselle kauneudelle, jota voi verrata vain musiikin suurimpiin mestareihin ja tätä taustaa vasten ajateltuna heidän unohduksensa tuntuu sitäkin oudommalta, sillä suurin osa repertoaarista ja musiikin kaanonin sisältävästä säveltaiteesta perustuu kuitenkin vahvaan melodiikkaan ja siksi herää epäilys siitä ymmärretäänkö täällä musiikkia ylimalkaan perinteisessä mielessä sillä ei heitä liiasta radikaaliudestakaan oikein voinut syyttää, vai onko juuri konstruktiivinen nykymusiikki etääntynyt perinteisistä musiikillisista hyveistä yhtäkkiä niin paljon, ettei yleisö enää osaa erottaa aitoa ja alkuperäistä musiikillista ilmaisua tekotaiteellisesta pseudo-ja kvasimusiikista kuten jyviä akanoista ja tajuta todellista musiikillista mestaruutta sinällään tuijottamatta pelkästään vain säveltäjän nimeä vetämällä nimikuuluudesta yhtäläisyysmerkit, ekvivalentit säveltäjän suuruudelle ja päinvastoin mikäli tätä nimen kuuluisuutta ei ilmene, mutta käsittämättä ja tajuamatta pelkän musiikin perusteella säveltäjän merkitystä luovana nerona erotuksena tunnetusta ja lapsuudessa mieleen iskostetusta säveltäjänimestä, ja joka on tuttuudellaan herättänyt kiinnostuksen tiettyjen säveltäjien musiikkiin ja josta ei voi vielä tehdä viime vuosisadan säveltaiteen osalta liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja kuvitella nimen olevan joku laatuleima-ja takuu säveltäjän merkittävyyden takeena ja kuten mm. mekaaniseksi posetiiviksi kutsutusta Stravinskysta tiedämme ettei näin suinkaan ole, sillä tämän musiikki on laadullisesti paitsi melkoista sekundaa, niin myös sävelkieleltään varsin persoonatonta musiikkia etenkin venäläisen kauden jälkeen uusklassisella kaudellaan ja josta puuttuu emotionaalinen voima ja aito melodinen keksintä restauroidessaan Bachin Brandenburgilaisten konserttojen sävelmaailmaa ja rytmikuvioita uusklassismin ihanteita vastaavaksi muotokieleksi mutta ilman emotionaalista hehkua ja sisäistä panosta joka tuntuu siksi tyhjältä ja hampaattomalta renkutukselta vailla sielua ja tunnetta,

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä