-105 000 kaatuneina, haavoittuneita, kadonneina ja sairastuneena. Kun otetaan vertaikukelpoiset tappiot kaatuneina, haavoittuneina ja kadonneina on lukema 97 000. Suomalaisten vastaavat 40 000 mutta niissä kaatuneiden ja kadonneiden osuus suurempi prosentuaalisesti kuin suomalaisilla. Korvaamattomissa tappioista suhdelukema oli lopulta vain 2:2,1. Neuvostoliiton miestappiot olivat vain 1,6% Neuvostoliiton vuoden 1944 miestappioista.
-panssaritappiot 294 tuhoutuneina tai poiskirjattuna. Tappiot huomattavasti pienemmät kuin Suomen Pääesikunta esitti (750). Panssaritappiot olivat vain 1,25% Neuvostoliiton koko vuoden 1944 tappioista. Suomalaiset (ja saksalaiset) eivät tuhonneet 294 hyökkäysvaunua sillä poiskirjattaviin kuului myös teknisistä tms syistä menetetyt vaunut.
-lentokonetappiot (taistelutappiot) 264-268. Niistä noin 170 aiheutti Suomen ilmatorjunta, lentäjät tai syy saattoi myös olla lento-onnettomuus. Luftwaffe aiheutti tappioista lähes 100. Neuvostoliiton lentokonetappiot olivat noin 2,7% koko sen vuoden 1944 tappioista ja suomalaisten osuus oli alle 1,7%.
Leningradin Rintaman hyökkäys on menestys sillä se sai 2 viikossa tavoitteensa varmistettua Suomen suunnalla ajaen Suomen pyytämään aselepoa ja Neuvostoliitto käännätti suomalaisten aseet saksalaisia vastaan. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot Suomelle ja Suomen oli noihin ehtoihin alistuttava.
Kesä 1944 osoitti että Suomi oli aivan liian heiveröinen Neuvostoliittoa vastaan joka käytti kesä-heinäkuussa vain 4,5% sotavoimastaan lyhyeksi aikaa. Suomalaisten puolustuslinjat luhistuivat nopeasti.
Mannerheim Paasikivelle lokakuussa 1944: "Välirauha merkitsee käytännössä antautumista. Emme voi puolustaa itseämme".
-panssaritappiot 294 tuhoutuneina tai poiskirjattuna. Tappiot huomattavasti pienemmät kuin Suomen Pääesikunta esitti (750). Panssaritappiot olivat vain 1,25% Neuvostoliiton koko vuoden 1944 tappioista. Suomalaiset (ja saksalaiset) eivät tuhonneet 294 hyökkäysvaunua sillä poiskirjattaviin kuului myös teknisistä tms syistä menetetyt vaunut.
-lentokonetappiot (taistelutappiot) 264-268. Niistä noin 170 aiheutti Suomen ilmatorjunta, lentäjät tai syy saattoi myös olla lento-onnettomuus. Luftwaffe aiheutti tappioista lähes 100. Neuvostoliiton lentokonetappiot olivat noin 2,7% koko sen vuoden 1944 tappioista ja suomalaisten osuus oli alle 1,7%.
Leningradin Rintaman hyökkäys on menestys sillä se sai 2 viikossa tavoitteensa varmistettua Suomen suunnalla ajaen Suomen pyytämään aselepoa ja Neuvostoliitto käännätti suomalaisten aseet saksalaisia vastaan. Neuvostoliitto saneli rauhanehdot Suomelle ja Suomen oli noihin ehtoihin alistuttava.
Kesä 1944 osoitti että Suomi oli aivan liian heiveröinen Neuvostoliittoa vastaan joka käytti kesä-heinäkuussa vain 4,5% sotavoimastaan lyhyeksi aikaa. Suomalaisten puolustuslinjat luhistuivat nopeasti.
Mannerheim Paasikivelle lokakuussa 1944: "Välirauha merkitsee käytännössä antautumista. Emme voi puolustaa itseämme".
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kaikkein kevyempiä panssareita lukuunottamatta yksikään panssari (T-34/85 tai JS) ei tuhoutunut miinasta. Telapyörä tai pari vaihtoon ja uusi telaketju ja vaunu lähipäiviä toimintavalmiina. Osasto Kuhlmeyn Stuka-ja Jabo-lentäjien väitteet 200 tuhotuista vihollispanssarista täyttä humpuukia. Onnistuivat kokkaamaan korkeintaan puolentusinaa vaunua. Jo näistä koostuu ainakin 1/3 Päämajan uskomuksesta että 750 olisi "tuhottu". Lopuista vajaasta 500:sta 40% oli liioittelua.
Luftwaffe onnistui Kurskin suurtaistelussa 500-600 Stukalla, Jabolla, Henschelillä ja 700 pommikoneella tuhoamaan vain noin 50 neuvostopanssaria. Millä lihaksikkaat 30 Stukaa ja toistakymmentä Jaboa olisivat muka tuhonneet 200 panssaria Kannaksella? Suomalaisia on vedetty nenästä viimeiset 80 vuotta näillä satujutuilla.
*****Penna Tervo*****
Kesällä 1944 noin 2000 suomalaista sotilasta jäi sotavangiksi. Heistä selvä enemmistö Kannaksella. Sen sijaan suomalainen sota kirjallisuus vaikenee melko totaalisesti saamiensa sotavankien määrän koska se oli varsin vähäinen. Tämä vaikutti merkittävästi siihen että korvaamattomissa tappioista suhdelukema Kannaksella oli selvästi vähäisempi kuin 1:2,5.
Mitä väliä? Pääasia kuitenkin, että ryssaa oikeni niin paljon, että joutuivat välittömästi hyväksymään erillisrauhan ja itsenäisen Suomen ja välillisesti satsaamaan järjestelmänsä militarisointiin niin paljon, että se lopulta romahti 1991.
10.6-20.6.44 Leningradin Rintaman ylijohdon joukot sekä ne yksiköt jotka olivat Kannaksen suunnalla sekä 13.ilma-armeija koki tappiot jotka koostuivat
31574 kaatunutta. haavoittunutta, sairastunutta, kadonnutta ja muita tapauksia (69).
Näistä sairaustapauksia oli 2646 eli 8,4% ja taisteluihin muita liittymättömiä tapauksia 0,2%.
Mm Narvan suunnalla olleet yksiköt kirjasivat 795 miehen tappiot joista sairaustapauksia oli 671. Osa ylijohdon tappioista ei myöskään liittynyt Kannaksen taisteluihin
59.Armeijan osuus taisteluihin 10.6-20.6.44 oli hyvin vähäinen sillä sen tappiot tuolla jaksolla olivat vain
-12 kaatunutta
-37 haavoittunutta
-0 kadonnutta
-170 sairastunutta
Sairastumistapauksia oli 21.Armeijalla 581 ja 23.Armeijalla 426. Sairaustapausten perusteella 59. Armeija olisi ollut kooltaan vain 1/3 muista armeijoita. Leningradin Rintaman alaisten (ylijohdon) joukkojen sairaustapauksia oli 1419. Mutta sen sotilaita kaatui 111.
Leningradin Rintamalla oli 10 päivän ajalta 3300 sairaustapausten joten koko Kannaksen taistelujen ajalta sairaustapauksia olisi ollut 12 000. Tuon verran pitää vähentää neuvostotappioista ennenkuin ne ovat vertailukelpoiset suomalaistappioiden kanssa.
Siis suomalaisilla 40 000 ja neuvostojoukoilla 93 000m
"Leningradin Rintamalla oli 10 päivän ajalta 3300 sairaustapausten joten koko Kannaksen taistelujen ajalta sairaustapauksia olisi ollut 12 000. Tuon verran pitää vähentää neuvostotappioista ennenkuin ne ovat vertailukelpoiset suomalaistappioiden kanssa."
3317 sairaustapauksista ainakin 671 liittyy Narvan suunnan joukkoihin. Kannaksen suunnan sairaustapauksia oli noin 2600 tuon 10 päivän jaksolla. 40 päivän jaksolla tapauksia olisi siten 10400.
Näin ollen vertailukelpoiset tappiolukemat 40 000 vs 95 000.
Poiskirjaukset eivät vieläkään = panssaritappiot.
Jatkosodan tappiot
”Venäläisten tappiot Jatkosodassa Suomen rintamalla?”
Neuvostoliiton (Puna-armeijan) henkilötappiot Jatkosodassa (1941–1944) Suomen rintamalla olivat huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten. Tarkkojen lukujen määrittäminen on ollut historioitsijoille haastavaa, mutta yleisesti hyväksytyt luvut perustuvat sekä suomalaisiin sotahistoriallisiin arvioihin että venäläisen kenraali Grigori Krivosheevin johtaman tutkimusryhmän virallisiin arkistotietoihin.
Tappiot jaetaan yleensä kahteen pääluokkaan: lopullisiin tappioihin (kaatuneet, kadonneet ja vangitut) sekä lääkinnällisiin tappioihin (haavoittuneet ja sairastuneet).
Kokonaistappiot Puna-armeijan mukaan
Venäjän puolustusministeriön ja historioitsija Krivosheevin tilastojen mukaan Neuvostoliiton kokonaistappiot Suomen vastaisella rintamalla olivat noin 825 000 miestä.
Suhteutus: Suomalaisten vastaavat lopulliset tappiot jatkosodassa olivat noin 65 000 kaatunutta tai kadonnutta ja noin 158 000 haavoittunutta. Neuvostoliiton kaatuneiden määrä oli siis noin 4–5-kertainen Suomeen verrattuna.
Tappioiden jakautuminen sodan eri vaiheisiin
Puna-armeijan henkilötappiot painottuivat erityisesti kahteen rajuun vaiheeseen: sodan alkuun ja loppunäytökseen.
1. Suomen hyökkäysvaihe (kesä–joulukuu 1941)
Kun Suomi valtasi takaisin Talvisodassa menetetyt alueet ja eteni Itä-Karjalaan, Neuvostoliitto kärsi raskaita miehistötappioita. Erityisesti motitustaisteluissa (kuten Porlammen motti) Puna-armeija menetti kymmeniä tuhansia miehiä paitsi kaatuneina, myös sotavankeina. Koko jatkosodan aikana Suomi otti noin 64 000 neuvostosotilaan sotavangiksi, joista valtaosa jäi vangiksi vuoden 1941 aikana.
2. Asemasotavaihe (1942–kevät 1944)
Rintamalinjojen vakiinnuttua tappioita tuli tasaisesti partisaanitoiminnan, kaukopartioiden, tykistökeskitysten ja paikallisten kulutustaistelujen seurauksena. Tappiotahti oli kuitenkin huomattavasti matalampi kuin sodan alussa tai lopussa.
3. Neuvostoliiton suurhyökkäys (kesä–elokuu 1944)
Sodan verisimmät viikot koettiin kesällä 1944, kun Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen puolustuksen Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Vaikka Puna-armeija pakotti Suomen perääntymään, suomalaiset onnistuivat tekemään torjuntavoitot muun muassa Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Äyräpäässä ja Ilomantsissa.
Pelkästään tämän noin kahden kuukauden suurhyökkäyksen aikana Neuvostoliiton arvioidaan menettäneen Suomen suunnalla yli 75 000 miestä kuolleina ja kadonneina ja yli 200 000 haavoittuneina.
Miksi luvut vaihtelevat?
Neuvostoliiton rintamatappioiden tarkka laskeminen on vaikeaa, koska osa Suomen rintamalla taistelleista joukoista (kuten Leningradin rintaman osat) taisteli samanaikaisesti tai vuorotellen myös saksalaisia vastaan Leningradin saarron muilla sektoreilla. Tästä syystä eri historioitsijoiden rajaukset siitä, mitkä luvut lasketaan nimenomaan "Suomen rintaman" tappioiksi, eroavat hieman toisistaan.
Nytteminhän tällä puna-armeijalla ei ole lainkaan uusia tappioita kun se Neuvostoliittokin teki itsemurhan.
Puna-armeija nimettiin uudelleen neuvostoarmeijaksi vuonna 1946, ilmeisesti saavuttamansa rikollisen raiskaajaporukan maineen takia.
Jatkosodan tappiot
”Venäläisten tappiot Jatkosodassa Suomen rintamalla?”
Neuvostoliiton (Puna-armeijan) henkilötappiot Jatkosodassa (1941–1944) Suomen rintamalla olivat huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten. Tarkkojen lukujen määrittäminen on ollut historioitsijoille haastavaa, mutta yleisesti hyväksytyt luvut perustuvat sekä suomalaisiin sotahistoriallisiin arvioihin että venäläisen kenraali Grigori Krivosheevin johtaman tutkimusryhmän virallisiin arkistotietoihin.
Tappiot jaetaan yleensä kahteen pääluokkaan: lopullisiin tappioihin (kaatuneet, kadonneet ja vangitut) sekä lääkinnällisiin tappioihin (haavoittuneet ja sairastuneet).
Kokonaistappiot Puna-armeijan mukaan
Venäjän puolustusministeriön ja historioitsija Krivosheevin tilastojen mukaan Neuvostoliiton kokonaistappiot Suomen vastaisella rintamalla olivat noin 825 000 miestä.
Suhteutus: Suomalaisten vastaavat lopulliset tappiot jatkosodassa olivat noin 65 000 kaatunutta tai kadonnutta ja noin 158 000 haavoittunutta. Neuvostoliiton kaatuneiden määrä oli siis noin 4–5-kertainen Suomeen verrattuna.
Tappioiden jakautuminen sodan eri vaiheisiin
Puna-armeijan henkilötappiot painottuivat erityisesti kahteen rajuun vaiheeseen: sodan alkuun ja loppunäytökseen.
1. Suomen hyökkäysvaihe (kesä–joulukuu 1941)
Kun Suomi valtasi takaisin Talvisodassa menetetyt alueet ja eteni Itä-Karjalaan, Neuvostoliitto kärsi raskaita miehistötappioita. Erityisesti motitustaisteluissa (kuten Porlammen motti) Puna-armeija menetti kymmeniä tuhansia miehiä paitsi kaatuneina, myös sotavankeina. Koko jatkosodan aikana Suomi otti noin 64 000 neuvostosotilaan sotavangiksi, joista valtaosa jäi vangiksi vuoden 1941 aikana.
2. Asemasotavaihe (1942–kevät 1944)
Rintamalinjojen vakiinnuttua tappioita tuli tasaisesti partisaanitoiminnan, kaukopartioiden, tykistökeskitysten ja paikallisten kulutustaistelujen seurauksena. Tappiotahti oli kuitenkin huomattavasti matalampi kuin sodan alussa tai lopussa.
3. Neuvostoliiton suurhyökkäys (kesä–elokuu 1944)
Sodan verisimmät viikot koettiin kesällä 1944, kun Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen puolustuksen Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Vaikka Puna-armeija pakotti Suomen perääntymään, suomalaiset onnistuivat tekemään torjuntavoitot muun muassa Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Äyräpäässä ja Ilomantsissa.
Pelkästään tämän noin kahden kuukauden suurhyökkäyksen aikana Neuvostoliiton arvioidaan menettäneen Suomen suunnalla yli 75 000 miestä kuolleina ja kadonneina ja yli 200 000 haavoittuneina.
Miksi luvut vaihtelevat?
Neuvostoliiton rintamatappioiden tarkka laskeminen on vaikeaa, koska osa Suomen rintamalla taistelleista joukoista (kuten Leningradin rintaman osat) taisteli samanaikaisesti tai vuorotellen myös saksalaisia vastaan Leningradin saarron muilla sektoreilla. Tästä syystä eri historioitsijoiden rajaukset siitä, mitkä luvut lasketaan nimenomaan "Suomen rintaman" tappioiksi, eroavat hieman toisistaan.
Tapio Tiihosen tutkimukset olivat hölynpölyä ja seurasivat Suomen Päämajan ylioptimistisia väitteitä neuvostotappioista. Kun Tiihonen käyttää myös lähteinään Mart Laaria on hänen uskottavuus tutkijapiireissä heikko. Tiihonsesta ei ole lähes 20 vuoteen kuulunut mitään ja hän jääkin uusisämaallisen hörheilöaikakauden tähdenlennoksi.
Tiihosen Kannas 1944 tutkimus ei edes ehtinyt juuri käyttää neuvostoarkistoja sillä ne aukenivat vuosi ennen kuin lopetti tiedon keruun. Ohto Manniseen verrattuna Tiihonen on hyvin köykäinen kaveri.
Kesä-heinäkuussa 1944 Neuvostoliitto menetti Kannaksen, Viipurinlahden ja Suomenlahden suunnalla (Suursaari-Kotka ym) kaikkiaan 266 lentokonetta sotatoimitappiona. Niistä 93-95 aiheuttivat saksalaiset. Karjalan Rintaman tappiot olivat
-Kesäkuussa 1944 kaikkiaan 62 lentokonetta
-heinäkuussa 1944 kaikkiaan 75 lentokonetta
Yhteensä Neuvostoliiton tappiot Suomen suunnalla kesä-heinäkuussa 1944: 403 lentokonetta. Saksalaisten osuus näistä lähes 100 konetta koska Karjalan Rintama menetti ainakin 2, mahdollisesti 4 konetta pohjoisessa olleita saksalaisia vastaan.
Näin ollen suomalaiset lentäjät ja ilmatorjunta pudottivat yhteensä hieman yli 300 konetta. Suomalainen ilmatorjunta väitti pudottaneensa 550 lentokonetta ja lentäjät 512 konetta. Yhteensä 1062. Näistä väitteistä siten noin 28,5% oli todellisia pudotuksia.
Mikäli sama prosenttiosuus (28,5%) pätisi koko jatkosodan osalta olisi suomalaisten 2700 pudotusväitteistä todellisia neuvostokoneiden pudotuksia noin 770.
Jatkosodan tappiot
”Venäläisten tappiot Jatkosodassa Suomen rintamalla?”
Neuvostoliiton (Puna-armeijan) henkilötappiot Jatkosodassa (1941–1944) Suomen rintamalla olivat huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten. Tarkkojen lukujen määrittäminen on ollut historioitsijoille haastavaa, mutta yleisesti hyväksytyt luvut perustuvat sekä suomalaisiin sotahistoriallisiin arvioihin että venäläisen kenraali Grigori Krivosheevin johtaman tutkimusryhmän virallisiin arkistotietoihin.
Tappiot jaetaan yleensä kahteen pääluokkaan: lopullisiin tappioihin (kaatuneet, kadonneet ja vangitut) sekä lääkinnällisiin tappioihin (haavoittuneet ja sairastuneet).
Kokonaistappiot Puna-armeijan mukaan
Venäjän puolustusministeriön ja historioitsija Krivosheevin tilastojen mukaan Neuvostoliiton kokonaistappiot Suomen vastaisella rintamalla olivat noin 825 000 miestä.
Suhteutus: Suomalaisten vastaavat lopulliset tappiot jatkosodassa olivat noin 65 000 kaatunutta tai kadonnutta ja noin 158 000 haavoittunutta. Neuvostoliiton kaatuneiden määrä oli siis noin 4–5-kertainen Suomeen verrattuna.
Tappioiden jakautuminen sodan eri vaiheisiin
Puna-armeijan henkilötappiot painottuivat erityisesti kahteen rajuun vaiheeseen: sodan alkuun ja loppunäytökseen.
1. Suomen hyökkäysvaihe (kesä–joulukuu 1941)
Kun Suomi valtasi takaisin Talvisodassa menetetyt alueet ja eteni Itä-Karjalaan, Neuvostoliitto kärsi raskaita miehistötappioita. Erityisesti motitustaisteluissa (kuten Porlammen motti) Puna-armeija menetti kymmeniä tuhansia miehiä paitsi kaatuneina, myös sotavankeina. Koko jatkosodan aikana Suomi otti noin 64 000 neuvostosotilaan sotavangiksi, joista valtaosa jäi vangiksi vuoden 1941 aikana.
2. Asemasotavaihe (1942–kevät 1944)
Rintamalinjojen vakiinnuttua tappioita tuli tasaisesti partisaanitoiminnan, kaukopartioiden, tykistökeskitysten ja paikallisten kulutustaistelujen seurauksena. Tappiotahti oli kuitenkin huomattavasti matalampi kuin sodan alussa tai lopussa.
3. Neuvostoliiton suurhyökkäys (kesä–elokuu 1944)
Sodan verisimmät viikot koettiin kesällä 1944, kun Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen puolustuksen Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Vaikka Puna-armeija pakotti Suomen perääntymään, suomalaiset onnistuivat tekemään torjuntavoitot muun muassa Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Äyräpäässä ja Ilomantsissa.
Pelkästään tämän noin kahden kuukauden suurhyökkäyksen aikana Neuvostoliiton arvioidaan menettäneen Suomen suunnalla yli 75 000 miestä kuolleina ja kadonneina ja yli 200 000 haavoittuneina.
Miksi luvut vaihtelevat?
Neuvostoliiton rintamatappioiden tarkka laskeminen on vaikeaa, koska osa Suomen rintamalla taistelleista joukoista (kuten Leningradin rintaman osat) taisteli samanaikaisesti tai vuorotellen myös saksalaisia vastaan Leningradin saarron muilla sektoreilla. Tästä syystä eri historioitsijoiden rajaukset siitä, mitkä luvut lasketaan nimenomaan "Suomen rintaman" tappioiksi, eroavat hieman toisistaan.
Ilomantsin taistelu loppukesällä 1944 on Suomessa esitetty eräänlaisena maagisena suurena voittona mutta todellisuudessa Suomen yrittämä 2 divisioonan motitus ja tuhoaminen ei onnistunut. Ei saatu edes "useita tuhansia sotavankeja" vaan lopulta vain 210. Konetuliaseita ja käsiaseita saatiin sotasaaliiksi 557.
Kun vertaa suomalaisten tappioita Ilomantsissa 31.7-10.8.44 niin Ratsuväkiprikaati, sitä tukeneet joukot ja 21.prikaati menettivät yli 2000 miestä ja hyökänneet neuvostojoukot 1.8-10.8.44 noin 4200. Vaikka aikajanaa venyttää parilla päivällä heinäkuun loppupäiville ei puna-armeija menettänyt kuin n. 5000 miestä ja suomalaisten tappiot nousivat myös n. 2300 mieheen.
Joten venäläisten tappio oli varsin perinpohjainen!
Ilomantsin taistelu (31. heinäkuuta – 10. elokuuta 1944) oli Suomen viimeinen suuri torjuntavoitto jatkosodassa. Siellä kenraalimajuri Erkki Raappanan johtamat suomalaisjoukot (Ryhmä Raappana) motittivat kaksi Neuvostoliiton divisioonaa (176. ja 289. jalkaväkidivisioonan).
Taistelun tappiot olivat erittäin raskaat molemmin puolin, mutta neuvosto-osapuoli kärsi moninkertaiset menetykset suomalaisiin verrattuna. Tappioluvut vaihtelevat hieman riippuen siitä, lasketaanko mukaan heinäkuun lopun alkutaistelut, mutta viralliset ja yleisesti käytetyt arviot ovat seuraavat:
Suomalaisten tappiot
Suomalaisten kokonaistappiot olivat kaikkiaan noin 1 700 – 2 500 miestä (riippuen laskentajaksosta heinäkuun lopulta elokuun puoleenväliin). Varsinaisen mottitaistelun kiivaimman vaiheen aikana luvut olivat:
Kaatuneita ja kadonneita: n. 277 – 400 miestä (taistelukuolemat noin 540 koko operaation ajalta)
Haavoittuneita: n. 1 300 – 1 400 miestä
Neuvostoliiton (Puna-armeijan) tappiot
Puna-armeijan kahden divisioonan ja niitä pelastamaan tulleiden merijalkaväen prikaatien kokonaistappiot olivat massiiviset. Suomalaisten arvioiden ja Neuvostoliiton arkistotietojen pohjalta kokonaistappiot olivat yli 5 000 miestä (jotkut arviot kokonaismenetysmääristä nousevat jopa 7 500 – 13 000 mieheen, jos kaikki haavoittuneet ja heinäkuun lopun vetäytymisvaihe lasketaan mukaan):
Kaatuneita: n. 1 500 – 3 200 miestä (taistelukentälle jäi suomalaisten laskelmien mukaan yli 3 200 vainajaa)
Haavoittuneita: n. 3 400 – 3 500 miestä
Kadonneita: n. 1 400 miestä
Sotavangeiksi jäi: Vain runsaat 200–300 miestä, sillä motitetut neuvostojoukot jättivät raskaan kalustonsa ja onnistuivat pääosin murtautumaan pieninä ryhminä takaisin itään korpien läpi.
Sotasaalis: Suomalaiset saivat taistelusta poikkeuksellisen suuren sotasaaliin Puna-armeijan hylättyä kalustonsa metsään. Saaliiksi jäi muun muassa yli 100 tykkiä, lähes 100 kranaatinheitintä, kymmeniä autoja sekä suuria määriä käsiaseita ja ammuksia.
Suomalaisilla on hävittyjen sotien vuoksi pakottava tarve yrittää esittää Neuvostoliiton tappiot maalla, merellä ja ilmassa suurempina kuin ne todellisuudessa edes olivat.
TÄSSÄ ON TEKOÄLYN NÄKEMYS! SE KUNEI OLE ”SUOMALAINEN”!
Jatkosodan tappiot
”Venäläisten tappiot Jatkosodassa Suomen rintamalla?”
Neuvostoliiton (Puna-armeijan) henkilötappiot Jatkosodassa (1941–1944) Suomen rintamalla olivat huomattavasti suuremmat kuin suomalaisten. Tarkkojen lukujen määrittäminen on ollut historioitsijoille haastavaa, mutta yleisesti hyväksytyt luvut perustuvat sekä suomalaisiin sotahistoriallisiin arvioihin että venäläisen kenraali Grigori Krivosheevin johtaman tutkimusryhmän virallisiin arkistotietoihin.
Tappiot jaetaan yleensä kahteen pääluokkaan: lopullisiin tappioihin (kaatuneet, kadonneet ja vangitut) sekä lääkinnällisiin tappioihin (haavoittuneet ja sairastuneet).
Kokonaistappiot Puna-armeijan mukaan
Venäjän puolustusministeriön ja historioitsija Krivosheevin tilastojen mukaan Neuvostoliiton kokonaistappiot Suomen vastaisella rintamalla olivat noin 825 000 miestä.
Suhteutus: Suomalaisten vastaavat lopulliset tappiot jatkosodassa olivat noin 65 000 kaatunutta tai kadonnutta ja noin 158 000 haavoittunutta. Neuvostoliiton kaatuneiden määrä oli siis noin 4–5-kertainen Suomeen verrattuna.
Tappioiden jakautuminen sodan eri vaiheisiin
Puna-armeijan henkilötappiot painottuivat erityisesti kahteen rajuun vaiheeseen: sodan alkuun ja loppunäytökseen.
1. Suomen hyökkäysvaihe (kesä–joulukuu 1941)
Kun Suomi valtasi takaisin Talvisodassa menetetyt alueet ja eteni Itä-Karjalaan, Neuvostoliitto kärsi raskaita miehistötappioita. Erityisesti motitustaisteluissa (kuten Porlammen motti) Puna-armeija menetti kymmeniä tuhansia miehiä paitsi kaatuneina, myös sotavankeina. Koko jatkosodan aikana Suomi otti noin 64 000 neuvostosotilaan sotavangiksi, joista valtaosa jäi vangiksi vuoden 1941 aikana.
2. Asemasotavaihe (1942–kevät 1944)
Rintamalinjojen vakiinnuttua tappioita tuli tasaisesti partisaanitoiminnan, kaukopartioiden, tykistökeskitysten ja paikallisten kulutustaistelujen seurauksena. Tappiotahti oli kuitenkin huomattavasti matalampi kuin sodan alussa tai lopussa.
3. Neuvostoliiton suurhyökkäys (kesä–elokuu 1944)
Sodan verisimmät viikot koettiin kesällä 1944, kun Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen puolustuksen Kannaksella ja Laatokan Karjalassa. Vaikka Puna-armeija pakotti Suomen perääntymään, suomalaiset onnistuivat tekemään torjuntavoitot muun muassa Tali-Ihantalassa, Vuosalmella, Äyräpäässä ja Ilomantsissa.
Pelkästään tämän noin kahden kuukauden suurhyökkäyksen aikana Neuvostoliiton arvioidaan menettäneen Suomen suunnalla yli 75 000 miestä kuolleina ja kadonneina ja yli 200 000 haavoittuneina.
Miksi luvut vaihtelevat?
Neuvostoliiton rintamatappioiden tarkka laskeminen on vaikeaa, koska osa Suomen rintamalla taistelleista joukoista (kuten Leningradin rintaman osat) taisteli samanaikaisesti tai vuorotellen myös saksalaisia vastaan Leningradin saarron muilla sektoreilla. Tästä syystä eri historioitsijoiden rajaukset siitä, mitkä luvut lasketaan nimenomaan "Suomen rintaman" tappioiksi, eroavat hieman toisistaan.
Mistähän mahtaa olla kotoisin väite 105.000 kaatuneesta neukusta?
Tekstin ymmärtämisessä sinulla on hieman vaikeuksia. 105 000 on tappiolukemat joka sisältää kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet ja sairastumistapaukset. Kaatuneitten ja haavoihinsa menehtyneiden määrä oli hieman yli 24 000 ja sotavankeja suomalaiset saivat vain muutamia satoja. Määrät olivat niin pieniä että niistä ei ole viitsitty edes kirjoittaa historian opuksissa. Samoja äijiä kuvattiin sitten eri kulmista eri etäisyyksillä jotta jälkipolville jäi käsitys että "no saatiinhan niitä sotavankeja paljon".
Suurin määrä sotavankeja kesällä 1944 saatiin Ilomantsissa, hieman yli 200.