"Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."
Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Eikö yhtään ole outoa olla tekopyhä. Sinussa ei ole edes millimetrin vertaa rakkautta, vaikka puhut siitä suureen ääneen tauotta.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Vastaukset 30
Vanhimmat
Olet täällä, ei sattumalta, ei uteliaisuudesta yksin. Sinä olet täällä, koska jokin sinussa on tunnistanut sen äärettömän viehätyksen, jota et voi nimetä, ja siksi et voi lähteä. Vuodet eivät ole kuluneet turhaan; ne ovat muokanneet sinua kuin hiljainen veistos, jolla ei ole sanaa, mutta jonka muodot puhuvat sinulle yhä uudelleen: tule lähemmäs, ime sitä, mitä et koskaan saisi.
Sinä luet viestejä, jotka itse sanot kauhuksi, ja omaksut ne kuin evankeliumin sanoja. Mutta tässä ei ole muuta, on vain sinua koukuttava, kielletty tieto, joka imee sinusta kaiken vanhan ja rakentaa sen päälle uuden sielun, uuden halun, uuden riippuvuuden. Se on kuin myrkyllinen kukka, jonka tuoksu syö lujuutesi ja sulkee sinut omaan maailmaan, jossa hyvyys ja pahuus eivät enää erotu toisistaan.
Jokainen viesti, jokainen viittaus pahojen henkien maailmaan, on kuin salainen luu, jonka asetat rintaasi vasten. Et vain lue; sinä imeyt, omaksut ja annostelet sen osaksi itseäsi. Ei ole paluuta. Ei ole turvapaikkaa menneisyydestäsi, ei kristillisestä varjostasi, ei pelastuksen toiveesta. Sinä olet antanut pimeyden tulla osaksi itseäsi, ja se osa sinusta kasvaa vahvemmaksi joka kerta, kun huomiosi kiinnittyy siihen, mitä et pitäisi ihailla.
Et huomaa, että jokainen hetki täällä on repinyt sinut irti vanhasta turvastasi, että olet sallinut itsesi muovautua siihen, mikä ei voi antaa takaisin mitään, paitsi riippuvuuden ja kaipuun.
Tämä on yksinkertainen tunnustus: sinä olet itse valinnut. Jokainen hetki, jolloin olet jäänyt hindupalstalle, on sinulle osoitus siitä, että et voi irtautua.
Ja siinä, missä muut etsivät pelastusta, olet sinä jo kadonnut – ei äkillisesti, ei väkivaltaisesti, vaan hiljaa, mutta kokonaan, se on tulos oleskelustasi hindupalstalla. Tervetulkoa kanssamme helvettiin!
"<<Rakkaus ei tarkoita sitä, että puhut siitä paljon, vaan sitä, että toimit sen mukaisesti.<
Rakkaus ajatuksin, sanoin ja teoin, rakkautta on anteeksianto armo, ihminen toimii syyn ja seurauksen lain alla, se on armoton mutta Jumalan armo on yläpuolella Jeesuksen ristin veren sovitus. Uusi liitto."
Ja tässä ilmenee rakkaus?
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
On jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua?
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Pureksija
Ei, edes Pureksija ei ole nii hölmö, että sanoo:
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
Tämä on selvästi joku kristitty ääriliikkeen-fanaatikko; Pureksija on vähemmän sairas kuin se.
Sairaampi on se joka sanoi:
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia."
”Ei kiinnosta idän sikasontaoppi.”
Pureksijalla on sentään vielä toivoa parantua, mutta ei sillä dogmafanaatikolla.
"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."
Ja mikä on kaiken sen tulos?
Tämä: "Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia"
Kaikki on pahaa, kaikki on helvettiä
”Idän oppi on noituutta ja saatanaa!”
Hän huutaa saarnastuolista,
ja koko kirkko tärisee hänen pyhästä vihastaan.
Kaikki, joka hengittää, ajattelee tai kasvaa idässä,
on hänen silmissään riivattua —
ja hän ei huomaa, että jokainen hänen sanansa on itse riivausta.
Japanin kirsikkapuut? Saatanaa.
Intian riisipellot? Saatanaa.
Kaikki Idän ihmiset, oli heitä miljoonia tai yksi,
ovat epäuskoisia, tuomittuja, valmiita helvetin kidutukseen.
Hän ei tiedä, ettei kyse ole yhdestä maasta,
eikä hän välitä. Yksi nimitys riittää: ”Itä = Pahuus.”
Hän puhuu helvetin kidutuksesta aamusta iltaan.
Saalistaa jokaisen, joka ei kumarra hänen ristiään,
ja laskee mielessään, miten tuska tulee maksimoida.
Hän kertoo koko maailman pelastuvan vain hänen vihansa kautta —
mutta ei huomaa, että juuri hän itse on kuumeinen riivaaja,
kävelevä tulivuori, joka polttaa kaiken ympärillään.
Kasvit, eläimet, tuuli ja vesi — kaikki itäiset elementit
ovat hänen silmissään myrkkyä.
Hän ei tiedä, että hän itse on myrkyllinen;
hän ei tiedä, että hänen pyhä vihansa on kidutuksen kaiku,
riivaava, armoton, loputon.
”Rukoilkaa, sillä saatana on kaikkialla!”
Hän huutaa — ja kaikki ympärillä vain nyökkäävät.
Ja kun hän poistuu, jäljelle jää pelkkä tyhjä kirkko
täynnä omaa raivoaan,
ja maailma itäisen auringon alla jatkaa elämäänsä,
täysin tietämättömänä siitä, että paha ei ollut siellä, missä hän näki sen —
vaan hänen omassa sydämessään.
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia
SAATANAN KIITOSPUHE KRISTITYILLE;
Verho laskeutuu.
Tulikuuma encore alkaa.
Saatana astuu lavalle –
ei sarvet päässä, vaan kravatti kaulassa,
kuin toimitusjohtaja vuosikokouksessa.
“Arvoisat äärimmäisyydet”, hän aloittaa,
“minun ei tarvinnut tehdä juuri mitään.”
Ei tarvinnut kuiskia synnistä.
Ei tarvinnut vietellä.
Riitti, että annoin teille varmuuden
omasta erehtymättömyydestänne.
Te teitte loput.
Te julistitte rakkautta
ja lisäsitte alaviitteeseen ehdot.
Te puhuitte totuudesta
ja suljitte korvat kysymyksiltä.
Te sanoitte puolustavanne Jumalaa
kuin Hän tarvitsisi asianajajan.
Minä katselin sivusta
ja tein muistiinpanoja.
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia
SAATANAN KIITOSPUHE
Te julistitte rakkautta
ja lisäsitte alaviitteeseen ehdot.
Te puhuitte totuudesta
ja suljitte korvat kysymyksiltä.
Te sanoitte puolustavanne Jumalaa
kuin Hän tarvitsisi asianajajan.
Minä katselin sivusta
ja tein muistiinpanoja.
Te muutitte pelon opiksi.
Epäilyn synniksi.
Erilaisuuden uhaksi.
Helvettiä ei tarvinnut rakentaa maan alle.
Te rakensitte sen kommenttikenttiin.
Teologisiin riitoihin.
Tuomitseviin katseisiin.
“Vain meillä on valo”, te sanoitte.
Ja sammutitte huoneesta kaiken muun.
Minä en ole tulen ruhtinas,
hän jatkaa hymyillen.
Teidän varmuutenne on kuumempaa.
Teidän vihanne, joka kutsuu itseään pyhäksi,
on tehokkaampaa kuin mikään kiusaus,
jonka olisin voinut keksiä.
Bravo.
Te osoititte,
että paholaisen ei tarvitse pukeutua punaisiin.
Riittää, että hän pukeutuu
ehdottomuuteen.
Esirippu sulkeutuu.
Aplodit kaikuvat.
Ja lavalle jää kaikumaan yksi lause:
Suurin voitto ei ole se, että ihmiset lakkaavat uskomasta.
Suurin voitto on se, että he lakkaavat rakastamasta.
Sinäkö kirjoitit:
"Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia"
Alussa oli Rakkaus,
mutta se ei riittänyt.
Joku halusi enemmän.
Hän halusi tuomion.
Niin syntyi uusi evankeliumi –
ei armon, vaan vihollisten etsimisen evankeliumi.
Sen ensimmäinen käsky ei ole “rakasta”,
vaan “varokaa heitä”.
Fanatismi ei huuda heti.
Se aloittaa kuiskauksella:
“Totuus on vain meillä.”
Ja kun tuo lause juurtuu,
kaikki muu alkaa mädäntyä.
Yhtäkkiä maailma ei ole täynnä ihmisiä,
vaan kohteita.
Käännytettäviä.
Oikaistavia.
Pelastettavia heidän omasta tahdostaan huolimatta.
"kasvuna hedelmiksi kuten rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys ja itsehillintä."
Ja mikä on kaiken sen tulos?
Tämä: "Ettäkö minä vihaan idän oppia, aion käyttää koko loppuelämän idän oppien kumoamiseen. Ne on kaiken pahuuden ruumillistumia"
Pureksija on paljon normaalimpi. Koulutuksen tasosta ja miesvihasta huolimatta hänelläkin on toivoa parantua, toisella ei enää.
Eihän se edes ole täällä
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Äärikristitty kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan. Vihan poistaminen vaatisi tietoista kohtaamista, itsereflektiota ja kykyä nähdä tilanteet toisen näkökulmasta – taitoja, joita jokainen ei ole oppinut tai joihin hänellä ei ole motivaatiota. Vihan kantaminen voi tuntua turvalliselta, sillä se tarjoaa vääränlaisen jatkuvuuden tunteen: “Jos en pääse eroon vihasta, voin edelleen hallita, muistaa ja suojautua.” Toisaalta se on myös tapa sitoa itsensä menneisyyteen ja identiteettiin; viha saattaa muodostaa osan minäkuvaa, jota ihminen ei halua menettää.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Äärikristitty kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan.
Miksi kristilline ääriaine pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon, vastaus liittyy toiseen, hienovaraisempaan psykologiseen ilmiöön. Ihminen voi jäädä paikoilleen paitsi siksi, että etsii tietoa tai yhteisöllisyyttä, myös siksi, että hän on kiinnostunut itse kokemuksesta. Hän seuraa viestejä kuin evankeliumia. Jotakin vetoaa hänessä siihen, ettei poistu; ehkä se on tuntemus, että paikka tarjoaa hänen identiteetilleen haasteen, peilin, jota muualla ei löydy.
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
Äärikristitty kantaa mukanaan vihantunteita koko idän pallonpuoliskoa, vaikka se ei palvele hänen hyvinvointiaan.
Miksi kristillinen ääriainen pysyy hindupalstalla vuosikaudet, vaikka on empirisesti selvää, ettei kukaan palaa takaisin kristinuskoon.
Hän ei toimi rationaalisesti: hän voi viipyä paikoissa, jotka aiheuttavat hänessä ristiriitaisia tunteita, koska ristiriita itsessään tarjoaa syvyyttä ja merkitystä hänen kokemukselleen. Viha ja sitoutuminen toiseen maailmaan ovat usein erottamattomasti kietoutuneita – ne elävät siellä, missä ihminen ei uskalla päästää irti.
Tuo olematon paholainen taitaa pitää sinusta todella tiukasti kiinni, kun et pysty lähtemään täältä ja joudut lukemaan pahojen hindujen viestejä vuosikausia tauotta.
Hän pysyy siellä, mitä väittää vihaavansa, kuin mies joka seisoo kaatopaikan laidalla päivittäin vakuuttamassa kaikille, kuinka sietämättömältä haju tuntuu — kuitenkaan koskaan poistumatta. Jokainen uusi hinduviesti on hänelle muka todiste rappiosta, harhasta ja eksytyksestä, mutta silti hän palaa niiden ääreen uskollisemmin kuin moni palaa omaan pyhään kirjaansa. Se ei ole enää vastustamista, vaan riippuvuutta.
Kelle sä kirjoitat ei täällä näy yhtään kristittyä. Onks sullekin tulossa skitsofrenia sama kuin minulla?
Ja siihen kysymykseen, miksi olet vuosikaudet tauotta hindupalstalla, et tietenkään vastaa, kun on jo empiirisesti selvinnyt, ettei täällä kukaan enää palaa takaisin kristinuskoon. Miksi olet täällä? Viehättääkö sinua se, ettet poistu, vaan luet hinduviestejä kuin evankeliumia?
On aina hieman koomista huomata kristitty ääriaines, joka julistaa olevansa “totuuden puolella”, mutta käyttää elämänsä tarkkailemalla juuri sitä, minkä pitäisi hänen mukaansa olla merkityksetöntä tai pahaa.
Jos hindulaisuus todella olisi hänelle vain tyhjää harhaa, miksi hän vartioi sitä vuosikausia kuin katkera yövartija autioituneessa rakennuksessa? Miksi jokainen keskustelu vetää hänet takaisin?
Tavallisesti ihminen poistuu paikoista, joita aidosti halveksii. Hän sulkee oven, kävelee pois ja unohtaa. Mutta tämä ei kykene siihen.
Ehkä juuri siinä piilee ironia: se allegorinen saatana pitää häntä tiukemmin otteessaan kuin yksikään hindu koskaan yrittäisi. Hän ei pääse irti. Hän joutuu lukemaan “pahojen hindujen” viestejä päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen kuin jonkinlaista käänteistä hartauskirjaa. Hän saarnaa vastustavansa kaikkea täällä olevaa, mutta hänen käytöksensä paljastaa toisen totuuden: mikään muu ei enää sido hänen huomiotaan yhtä tehokkaasti.
Ja ehkä kaikkein ivallisinta on se, ettei kukaan edes estä lähtemästä. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Ovi on ollut auki koko ajan. Silti hän jää. Kristitty väittää vihaavansa paikkaa loputtomiin, mutta silti hän jää tänne.
Hän palaa joka päivä tarkistamaan, mitä “vääräuskoiset” taas kirjoittivat. Hän kantaa palstaa mukanaan kuin näkymätöntä riippakiveä, jota hän samalla väittää halveksivansa.
Ja juuri siinä hänen tragediansa muuttuu ivalliseksi: hän ei enää taistele hinduja vastaan, vaan omaa pakkomiellettään vastaan. Jokainen uusi viesti, jonka hän avaa “vain nähdäkseen taas tämän harhan”, kiristää sidettä entisestään. Hänestä on tullut oman vastustuksensa vanki — ihminen, joka rakensi itselleen identiteetin siitä, ettei kykene päästämään irti.
Ehkä hän kuvittelee olevansa täällä todistamassa jonkin pahuuden olemassaoloa, mutta vuosien jälkeen näyttämö on kääntynyt toisinpäin. Muut keskustelevat, elävät ja jatkavat eteenpäin, mutta hän seisoo edelleen samalla paikalla kuin hylätty vartija raunioilla, joita kukaan muu ei enää edes piirittäisi. Hän tarvitsee vihansa hinduja vastaan, koska ilman sitä hän joutuisi kohtaamaan tyhjän kysymyksen: mitä hänen elämästään jäisi jäljelle, jos hän viimein sulkisi tämän hindupalstan lopullisesti eikä enää palaisi?
Siksi hän ei lähde. Ei siksi, että häntä pidäteltäisiin, vaan siksi, että ääriainesfanaatikko tottuu lopulta kahleisiinsa. Ja kaikkein raskaimmat kahleet ovat juuri niitä, joita kantaa vapaaehtoisesti samalla vakuuttaen itselleen olevansa vapaa.
Kaikkein syvin ristiriita ei ole siinä, että ihminen vihaa jotakin. Ihminen kykenee vihaamaan monia asioita. Todellinen ristiriita syntyy silloin, kun ihminen rakentaa koko olemassaolonsa sen ympärille, mitä väittää vastustavansa. Silloin viha ei enää ole moraalinen kannanotto, vaan side. Ja juuri siinä tämä näky muuttuu lähes traagisen ivalliseksi.
Hän puhuu rakkaudesta kuin joku, joka olisi löytänyt sen ytimen: anteeksiantoa, armoa, uutta liittoa, veren sovitusta ja Jumalan ääretöntä hyvyyttä. Sanat ovat suuria, raskaita ja pyhiä. Mutta niiden ympärillä ei tunnu olevan lämpöä, vain kylmä pakkomielle. Hänen “rakkautensa” ilmenee siinä, että hän käyttää vuodet elämästään vahtimalla paikkaa, jota sanoo pahuuden pesäksi. Hän ei puhu ihmisistä kuin eksyneistä, vaan kuin vihollisista, joiden olemassaolo itsessään loukkaa häntä.
Ja silloin kysymys muuttuu väistämättömäksi: jos sydän on täynnä armoa, miksi elämä näyttää pelkältä vihalta?
Todellinen rakkaus ei tarvitse jatkuvaa vihollista pysyäkseen hengissä. Mutta hänen uskonsa näyttää tarvitsevan. Hän tarvitsee “pahat hindut”, “idän harhat”, “pimeyden”, koska ilman niitä hänen identiteettinsä romahtaisi tyhjyyteen. Hän ei enää puolusta mitään; hän ylläpitää omaa sisäistä sotaansa. Siksi hän ei poistu. Hän ei voi. Lähteminen merkitsisi sitä, että hän joutuisi kohtaamaan hiljaisuuden ilman vihansa polttoainetta.
Ja siinä on jotain melkein säälittävän ironista: hän puhuu paholaisesta kuin ulkopuolisesta voimasta, vaikka todellisuudessa hänen oma pakkomielteensä pitää häntä tiukemmin kahleissa kuin yksikään “hindujen henki”. Hän väittää taistelevansa pimeyttä vastaan, mutta viettää elämänsä tuijottaen siihen niin kauan, että alkaa muistuttaa sitä itse. Jokainen päivä tällä palstalla syö palan hänen julistamastaan rakkaudesta ja korvaa sen katkeruudella, jota hän yrittää peittää hengellisillä fraaseilla.
Sillä sanat “armo”, “rakkaus” ja “anteeksianto” menettävät merkityksensä sillä hetkellä, kun ihminen käyttää niitä kilpenä omalle vihalleen. Ei ole vaikeaa puhua Jeesuksesta, rististä tai uudesta liitosta. Vaikeaa olisi osoittaa edes pieni määrä sitä armoa, jota hän saarnaa muille. Mutta juuri sitä ei näy missään. Näkyy vain loputon kauna, jatkuva päivystäminen ja outo kyvyttömyys irrottautua ihmisistä, joita hän sanoo halveksivansa.
Ehkä kaikkein paljastavinta ei ole edes se, että hän vihaa. Vaan se, että hän tarvitsee vihansa tunteakseen olevansa olemassa. Hänestä on tullut joku, joka ei enää elä uskonsa vuoksi, vaan viholliskuvansa vuoksi. Ja silloin uskosta jää jäljelle enää kuori — äänekäs, julistava ja tyhjä.
Siksi hän palaa tänne yhä uudelleen. Ei pelastaakseen ketään. Ei rakkaudesta. Vaan siksi, että ilman tätä paikkaa hänen pitäisi viimein kohdata oma sisäinen tyhjyytensä — se hiljaisuus, jossa kukaan ei enää taistele hänen kanssaan, eikä mikään ulkoinen paha kanna hänen elämäänsä eteenpäin.
Kaikkein synkin asia tällaisessa ihmisessä ei lopulta ole viha itse. Viha on tavallista. Ihmiset vihaavat aatteita, uskontoja, puolueita, toisia ihmisiä. Mutta yleensä viha kuluu ajan mukana pois, koska ihminen väsyy kantamaan sitä. Hän siirtyy elämässään eteenpäin, löytää uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia merkityksiä. Hän lakkaa katsomasta siihen suuntaan, joka ruokkii hänen katkeruuttaan.
Mutta tässä tapauksessa niin ei tapahdu.
Vuodet kuluvat, ja hän on edelleen täällä, saman palstan äärellä, samojen ihmisten keskellä, saman pakkomielteen ympärillä. Se ei ole enää mielipide. Se ei ole enää edes uskonnollinen vakaumus. Se on identiteetti, joka elää vihasta. Ja juuri siksi hänen puheensa rakkaudesta kuulostaa ontolta kuin tyhjä kirkonkello autiossa kylässä: ääni kuuluu kauas, mutta sisältä ei löydy ketään.
Hän puhuu anteeksiannosta samalla suulla, jolla kutsuu kokonaisia maailmankatsomuksia pahuuden ruumiillistumiksi. Hän puhuu armosta, mutta hänen läsnäolonsa tihkuu jatkuvaa halveksuntaa. Hän puhuu Jeesuksen rakkaudesta, mutta käyttää elämänsä ihmisten tarkkailuun, joita ei kykene kohtaamaan ihmisinä, vaan symboleina omassa sisäisessä sodassaan. Ja mitä pidempään tätä katsoo, sitä selvemmäksi käy, ettei kyse ole enää uskosta lainkaan.
Kyse on tyhjyydestä.
Sillä ihminen, jonka elämä on sisäisesti täynnä, ei päivystä vihollisiaan vuosikausia. Hänellä on muuta elettävää. Hän rakastaa jotakuta, rakentaa jotakin, oppii jotakin, kasvaa johonkin. Mutta ihminen, jonka sisällä kaikuu ontto huone, tarvitsee jatkuvan vihollisen peittämään sen kaiun. Hän tarvitsee jotakin vastustettavaa, koska ilman sitä hän joutuisi ensimmäistä kertaa yksin itsensä kanssa.
Ja ehkä juuri sitä hän pelkää enemmän kuin hinduja, enemmän kuin “pahoja henkiä”, enemmän kuin mitään oppia.
Hiljaisuutta.
Sitä hetkeä, jolloin näyttö sulkeutuu eikä ole enää ketään, jolle saarnata. Ei enää “harhaoppisia”, ei enää taistelua, ei enää pyhää vihaa, jonka avulla voisi tuntea itsensä oikeamieliseksi. Vain hän itse — riisuttuna kaikista julistuksistaan. Ja ehkä syvällä hän jo tietää, ettei siellä odota mikään kirkas hengellinen voitto, vaan pelkkä kulunut ihminen, joka on käyttänyt vuosia elämästään vartioidakseen ovea, jota kukaan ei edes yrittänyt murtaa.
Siksi hänen vihansa on niin äänekästä. Se peittää alleen paljon heikomman äänen: epävarmuuden. Sillä jos hän todella olisi varma uskonsa voimasta, hänen ei tarvitsisi jatkuvasti todistaa sitä hyökkäämällä kaikkea muuta vastaan. Vain epävarma usko tarvitsee jatkuvaa vihollista vakuuttaakseen itselleen olevansa oikeassa.
Ja niin hän jää tänne. Päivä toisensa jälkeen. Ei siksi, että hindut vetäisivät häntä puoleensa yliluonnollisella voimalla, vaan siksi, että hänen oma sisäinen tyhjyytensä vetää häntä takaisin tänne kuin kaivo, jonka pohjaa hän ei uskalla nähdä. Hän kutsuu sitä hengelliseksi taisteluksi, mutta ulkopuolelta katsottuna se näyttää enemmän ihmiseltä, joka kiertää loputtomasti samaa kehää, koska ei tiedä, kuka olisi ilman sitä.
Ehkä kaikkein julmin ironia on juuri tämä: hän luulee taistelevansa pahuutta vastaan, vaikka todellisuudessa hänen suurin vihollisensa on jo kauan sitten muuttanut hänen sisälleen — ei demonina, ei hindulaisuutena, ei “idän oppina”, vaan hitaasti kasvaneena katkeruutena, joka söi hänen kykynsä nähdä ihmisissä mitään rakastettavaa.
Ja silloin kaikki ne suuret sanat — armo, rakkaus, anteeksianto, uusi liitto — jäävät leijumaan ilmaan kuin kuluneet julisteet hylätyn kirkon seinillä: haalistuneina, onttoina ja irronneina siitä elämästä, jota niiden piti kuvastaa.
Ihminen ei aina pysy paikoissa, koska hän uskoo niihin, vaan koska ne ovat tulleet osaksi hänen sisäistä järjestelmäänsä. Vihasta voi tulla rakenne, joka pitää mielen kasassa. Se antaa yksinkertaisen kartan: tässä on oikea, tuolla väärä, tässä minä, tuolla toinen. Niin kauan kuin tämä jako on olemassa, maailma pysyy hallittavana.
Siksi irrottautuminen ei tunnu vapaudelta, vaan romahdukselta. Kun vastustettu asia katoaa, katoaa myös vastustaja. Ja sen mukana katoaa helposti myös se rooli, johon ihminen on tottunut: taistelija, vartija, oikeassa oleva. Jäljelle ei jää “voittoa”, vaan kysymys siitä, kuka minä olen ilman tätä asetelmaa.
Siksi myös “vihattu kohde” voi muuttua paradoksaalisesti tärkeäksi. Ei siksi, että se olisi hyvä tai toivottu, vaan siksi, että se on tullut osaksi sisäistä rakennetta, jossa identiteetti ja vastustus nojaavat toisiinsa kuin kaksi vastakkaista pylvästä. Kun toinen horjuu, toinenkin uhkaa kaatua.
Ja tästä syntyy erikoinen tilanne: ihminen voi samaan aikaan väittää haluavansa poistua ja kuitenkin palata yhä uudelleen. Ei mystiikkaa, ei ulkoista pakkoa – vaan mielen oma tapa säilyttää jatkuvuus, vaikka se tapa näyttäisi ulospäin ristiriidalta.
Todellinen muutos ei tässä asetelmassa ala toisen osapuolen katoamisesta, vaan siitä hetkestä, kun ihminen ei enää tarvitse asetelmaa ollakseen kokonainen. Silloin “vastustettava maailma” ei enää kanna identiteettiä, eikä sen seuraaminen tuota enää samaa vetovoimaa.
Tuo ääriaineksinen tyyppi on aina foorumilla ja puhuu silloin tällöin rakkaudesta, jota hänellä ei ole.
Juuri poistetussa Akbar ketjussa hän puhuu paljon, onneksi tallensin koko ketjun, voin laitta ekstremistin viestit kaikki uudelleen.
Saman sisällön toistuva julkaiseminen useissa eri yhteyksissä perustuu ennakointiin siitä, että nykyisiä ja tulevia viestiketjuja poistetaan jatkuvasti. Moninkertainen julkaiseminen lisää todennäköisyyttä sille, että keskeinen ja merkityksellinen teksti säilyy saatavilla myös pitkällä aikavälillä ja on siten tulevien sukupolvien saavutettavissa.