Riippuuko musiikin tekemä vaikutus kuulijaan säveltäjän nimen tunnettuudesta?

Anonyymi-ap kirjoitti:

Se, että jos joku klassinen sävelteos ja aivan millä tavalla tahansa koskettaa, lumoaa, mykistää, imee mukaansa, saa haltioitumaan, "järkyttää sielua" ( Hildesheimer Mozartista), ja vaikuttavuuden arvoasteikon kaikkein korkeimmalla vaikutustasolla "nostaa kuulijan pois tavanomaisesta minästään" (Mörike Mozartista), tai Schopenhauerin mukaan neron luomien taiteen "ideoiden käsittämisen edellytyksenä tunkee tahtomisen ulos tajunnasta", jolloin "tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti", ei edellytä välttämättä nimikuulua säveltäjää, jolla on kunnia makutuomareiden mukaan, keitä nämä "arbiter spectaculorum"(?) nimellä Hildesheimerin mukaan kutsutut tahot sitten milloinkin ovat olleet, kuulua kaanoniin ja repertoaariin, ja jolle nimikuululle säveltäjälle on annettu ikään kuin jonkinlainen yksinoikeus tehdä kuulijaan muita vähäpätöisemmiksi luokiteltuja säveltäjiä suurempi vaikutus, ja jonka vuoksi juuri heidän musiikkiaan konserteissa soitetaan ja levytetään, mutta tästä huolimatta sain ällistyksekseni todeta poikkeuksena tästä säännöstä eräänä iltana peräti kaikkien aikojen parhaaksi klassisen musiikin levytykseksi luokiteltua Brahmsin d molli pianokonserton sinänsä upeaa taltiointia George Szellin ja Leon Fleisherin tulkitsemana ensin 46 minuuttia viilipyttynä kuunneltuani ilman, että juuri mikään olisi liikahtanut sielussani tai olisi aivan fyysisestikään saanut katseen kohoamaan kuin aivan lopussa ja aivan hiukan finalessa, jossa on tuo fugato, kontrapunktinen taidonnäyte, mutta luullessani, että olin kokenut säveltaiteen pyhän alttarin äärelle hiljentyneenä mukamas jotain ainutlaatuista ja tullut todistaneeksi suuren saksalaisen neron luovan hengen koskettavan sisimpääni, vaikka mitään en juurikaan ollut tuntenut musiikista, ja tämän jälkeen otin vielä tuon säveltäjän 4. sinfonian KIeiberin legendaarisena tulkintana kuunteluun ja samoin laihoin tuloksin levytysten loistokuuteen ja nimen korskeuteen nähden, ja eikä tässä vielä kaikki, nyt ei edes sen jälkeen alusta vähän aikaa johdannon ja allegron alun osalta kuunneltu suuren Beethoveninkaan tanssin apoteoosiksi kutsutun finalen mukaan ristitty sinfoniakaan tuntunut oikein nappaavan imuunsa, joten koko touhuun kyllästyneenä päätin rohkeasti tarttua härkää sarvista ja pistää kuunteluun kunnioittamani ja näin suomalaisena ja suomea kannattavana ja sen säveltaiteen puolesta puhuvana diletanttina, itse arvostamani ja pitämäni säveltäjän, kunniatohtori Bengt von Törnen, luultavasti monoäänityksenä taltioitu ja Brahmsia paljon lyhyempi ja vähemmän mahtipontinen mutta niinikään d molliin sävelletty vaikutteiltaan moninainen konsertto, jota tarkoituksenani oli mahdollisen emotionaalisen vaikutuksen osalta tavallaan ikään kuin verrata suureen saksalaiseen neroon, ja vaikkakaan en päässyt välittömästi ikään kuin sisään teokseen, niin konserton avausosan keskivaiheilla alkoi tapahtumaan jotain mystistä ja musiikki tempasi minut mukaansa mielikuvituksellisella innovatiivisuudellaan, ja tunsin miltei kuin joku itseäni suurempi "voima" olisi imaissut minut mukaansa ja katseeni, päinvastoin kuin Brahmsin teosta kuunnellessa, kohosi täysin spontaanisti aivan kohti-tai pystysuoraan ylös kattoon ja olin jotenkin psyykkisesti haltioituneessa ja kiihottuneessa tilassa ja musiikin emotionaalisesta voimasta vaikutettu, kuten joinakin muinakin kertoina, hurraa suomi voitti jälleen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä