Ymmärrän, että tällä kommentilla ei ole tarkoitus vesittää terapian merkitystä (ilmeisesti) mutta mielestäni komentti on kapea ja jokseenkin oman aikansa tuote ja siksi tuon asian esiin.
Varmasti sota-ajalla on ollut paljon ihmisiä, jotka ovat selvinneet "sisulla" ilman psykoterapiaa hautaan saakka. Olisi hyvä kuitenkin muistaa, että paljon kärsiviä ihmisiä omana aikanaan kuoli sodassa, joutui mielisairaalaan ja menehtyi ennenaikaisesti. Niin ja teloitettiin raa'asti rintamakarkureina. Ne siis jotka olivat selviinneet elossa ja jokseenkin järjissään olivat siis niitä joilla oli käynyt niin sanotusti tuuri lotossa. Mielestäni oli hassua, että tätä tosi asiaa ei ilmeisesti sivuta mitenkään. Nimeomaan sota-aikana määrät traumatisoituneista räjähtivät ja traumoista käsittääkseni tiedetään paljon juurikin sotien vuoksi. Noilla sotilas raukoilla nimittäin testailtiin vähän sitä sun tätä testimielessä tieteen nimeen.
Keltikangas-Järvinen ilmeisesti unohtaa myös mainita miksi psykoterapia on korostunut tänään. Sen sijaan, että lausutaan että se on yksilön itsekeskeisyyden kulttuurin syytä, niin mietitäämpä että ketkä siellä nyt käyvät. Joo ei, eivät sotaveteraanit, eivät ehkä heidän lapsetkaan mutta heidän lapsenlapset hyvinkin mahdollisesti. Eli nämä resilienssin omanneet veteraanit ovat kasvattaneet lapsia, jotka ovat perinnöksi omille lapsilleen tarjonneet sellaisen kasvuympäristön, jossa mielenterveydelliset haasteet kukoistavat. Terapiassa ei siis mahdollisesti tosiasiassa pohditakaan yksilön ongelmia vaan pahimmillaan usean sukupolven kuormaa. Eli juuri niiden vallan mahtavasti ilman mitään terapiaa selvinneiden sotaveteraanien perintöjä. Olisi hyvä myös muistaa, että tuohon aikaan ei psykoterapiaa juuri ollut ja lääkkeetkin kehittyivät vasta 60-70?-luvun tienoilla. Sotaveteraanien lapset tuskin hekään menivät terapiaan, koska hullun paperit olivat isompi risti kuin viinaan kuoleminen.
Tämän halusin vain nostaa esille, koska tuollaisenaan lausuttuna jäi Keltikangas-Järvisen näkemys laihemmaksi kuin sota-ajan särvin.
Varmasti sota-ajalla on ollut paljon ihmisiä, jotka ovat selvinneet "sisulla" ilman psykoterapiaa hautaan saakka. Olisi hyvä kuitenkin muistaa, että paljon kärsiviä ihmisiä omana aikanaan kuoli sodassa, joutui mielisairaalaan ja menehtyi ennenaikaisesti. Niin ja teloitettiin raa'asti rintamakarkureina. Ne siis jotka olivat selviinneet elossa ja jokseenkin järjissään olivat siis niitä joilla oli käynyt niin sanotusti tuuri lotossa. Mielestäni oli hassua, että tätä tosi asiaa ei ilmeisesti sivuta mitenkään. Nimeomaan sota-aikana määrät traumatisoituneista räjähtivät ja traumoista käsittääkseni tiedetään paljon juurikin sotien vuoksi. Noilla sotilas raukoilla nimittäin testailtiin vähän sitä sun tätä testimielessä tieteen nimeen.
Keltikangas-Järvinen ilmeisesti unohtaa myös mainita miksi psykoterapia on korostunut tänään. Sen sijaan, että lausutaan että se on yksilön itsekeskeisyyden kulttuurin syytä, niin mietitäämpä että ketkä siellä nyt käyvät. Joo ei, eivät sotaveteraanit, eivät ehkä heidän lapsetkaan mutta heidän lapsenlapset hyvinkin mahdollisesti. Eli nämä resilienssin omanneet veteraanit ovat kasvattaneet lapsia, jotka ovat perinnöksi omille lapsilleen tarjonneet sellaisen kasvuympäristön, jossa mielenterveydelliset haasteet kukoistavat. Terapiassa ei siis mahdollisesti tosiasiassa pohditakaan yksilön ongelmia vaan pahimmillaan usean sukupolven kuormaa. Eli juuri niiden vallan mahtavasti ilman mitään terapiaa selvinneiden sotaveteraanien perintöjä. Olisi hyvä myös muistaa, että tuohon aikaan ei psykoterapiaa juuri ollut ja lääkkeetkin kehittyivät vasta 60-70?-luvun tienoilla. Sotaveteraanien lapset tuskin hekään menivät terapiaan, koska hullun paperit olivat isompi risti kuin viinaan kuoleminen.
Tämän halusin vain nostaa esille, koska tuollaisenaan lausuttuna jäi Keltikangas-Järvisen näkemys laihemmaksi kuin sota-ajan särvin.
Vastaukset 60
Vanhimmat
Minua raivostuttaa tämä Keltikangas-Järvisen palvonta. Hän tyytyväisenä kritisoi korkeasta asemastaan käsin yleensä kilttejä suomalaisia. Keltikangas-Järvinen on hyvä ja katsoo itse peiliin! Mä en jaksa enää ymmärtää tätä ihmisen itsekkyyden kritisointia, sillä sillä tavoin kasvatetaan ylikilttejä häpeäkasoja, jotka eivät uskalla vaatia itselleen hyvää elämää. Sukupolvellinen marttyyreita siitä syntyy, eli itsekkyys ei häviä yhtään mihinkään, se vain hakee toisen muodon. Oma isäni tukahdutettiin jo varhain (s. 1946), samoin hänen sotaveteraani-isänsä. Jälki oli rumaa. Kumpikin rakensi kiltisti kotimaataan, hautasi haaveensa ja nyrkkihän siinä välillä heilui, kun sietokyky ylittyi. Hauta kutsui varhain. Itse olen nykyään jo itsekkäämpi paremmalla omallatunnolla ja elämäni on siksi muuttunut huomattavasti paremmaksi. Että sori vaan Keltikangas-Järvinen ja hännystelijät: ajat ovat muuttuneet ja onneksi niin!
Kyllä nykyään ihmiset osaavat vaatia itselleen hyvää elämää. Eikä juuri puhettakaan, mitä itse voisi tehdä hyvän elämän eteen.
Joku vastuu omasta elämästä pitäisi olla itselläkin.
Kuulosti ihan narskun kiukkupurkaukselta.
Mitä narskua siinä on, jos sanoo, että ihmisellä pitäisi olla vastuu omasta elämästään ?
Itsehän aikuisen ihmisen on vastuu elämästään kantaa, jos henkiset ja fyysiset voimavarat siihen riittävät.
Ei kai kukaan odotakkaan, että narsku itse ymmärtäisi, miksi ihmisen omalla vastuunottamisella ei voi kritisoida asiantunijan lausuntoa jossa käytännössä puhutaan ihisen omista coupingmekanismeista ja siitä oikeasta vastuunotosta.
Viimeisimpien tutkimusten mukaan narsistiset piirteet periytyvät.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/4e7dab43-dc87-40c4-9f09-cf25fa8dd829
Ja lisään vielä edelliseen kommenttiini, että on uskomattoman epäreilua ja kaksinaismoralistista kritisoida suomalaisia tunnepuheesta ja omien ominaisuuksien jatkuvasta mylläämisestä, kun on itse omistanut elämänsä psykologialle.
Otsikkoa hieman lainaten ja sitä hieman muuttaen: ihmisellä on muitakin keinoja selvitä, kuin käyttää lääkkeitä ja turvautua niihin. Esim. psykiatria on tästä erittäin hyvä esimerkki. Siellä pääpaino on lähinnä vain diagnosoinnissa ja lääkemääräyksissä.
Itseäni ylipäätään kummastuttaa hieman, että onko töitä kyseisellä alalla jollakin tavalla liikaa? Siltähän tuo vähän vaikuttaa, että alalle opiskellaan ja pitäisi tienata rahaa tekemättä mitään. Luennoille ja median eteen ollaan valmiita tulemaan, ja tuomitsemaan muita ihmisiä itsekkyydestä, tai kyvyttömyydestä selvitä, mutta ihmisten konkreettinen auttaminen ei enää kiinnosta.
No siihen ei taas montaa vastausta mennyt, kun emeritus professorin täysin lääkkeettömistä couping mekanismeista ja terapiasta hypättiin All in lääkehaitta uskovaisuuteen.
Kertooko se siitä, että maailmassa vaan on ihmisiä jotka ei pysty ottamaan sitä omaa vastuuta juuri niistä lääkkeettömistä hoitomuodoista, eikä siksi hyväksymään, että niitä on olemassa?
Käytin tekoälyä, jottei sinun tarvitse.
"Selitä lyhyesti tyhmälle ihmiselle, miksi emeritus professorien pitää välillä esiintyä televisiossa?"
"Lyhyt vastaus: emeritusprofessorit esiintyvät televisiossa, koska he ovat edelleen niitä ihmisiä, jotka oikeasti tietävät asioista – ja heillä on aikaa selittää ne rauhassa."
Kyllähän tuo kertoo siitä, jos muut hoitokeinot eivät kelpaa, ei ole kiinnostusta ottaa erilaisia hoitokeinoja vastaan, niin ei siinä oikein muu auta kuin se lääkitys.
Sairaalla ihmisellä voi olla ajatus, että kukaan ei häntä pysty auttamaan (mistä sitten johtuen?), ja silloin voi olla vaikeaa hyväksyä, että jotkut muut yrittävät oikeasti keksiä hoitokeinoja.
Itsellä on kokemusta etenkin tuosta, kun jo kymmeniä vuosia sitten sairastuin ja minua yritettiin auttaa, mutta en ollut itse siihen halukas, en valmis. En siinä vaiheessa ottanut lainkaan vastuuta omasta elämästäni.
Hoidoista alkoi tulla tulosta vasta sitten, kun itse tajusin, että minun oli itsenikin osallistuttava oman vointini paremmaksi saamiseen. Eikä siihen olisi tosiaankaan pelkät lääkkeet riittäneet.
Omaakin älyä on hyvä käyttää.
Mihin tämä maailma, ihmiset, meneekään, jos kaikki alkavat joka asiassa käyttämään tekoälyä ?
Tekoälyssäkin on sekä hyvät, että huonot puolensa, kuten muissakin asioissa, jopa psyykenlääkityksissä.
Asioilla on puolensa. Älyä käyttävä ihminen huomaa nopeasti ettei kuulialla ole halua oppia asioita ja siksi lopettaa ennen kuin ihminen oppii.
Mutta tekoäly jaksaa opettaa niin pitkään että ihminen oppii.
Kukaan ei ole kaikkitietävä, eikä tiedä kaikesta kaikkea. Et Sinä, enkä minä, eikä edes alalla oleva professori. Jos uskoo tietävänsä kaiken, niin asettaa itsensä jalustalle muiden yläpuolelle.
Muidenkin mielipiteiden kuunteleminen, luetun ja puhutun tekstin sisäistäminen, toisen asemaan asettuminen ja ymmärtäminen on viisautta.
Tekoäly onkin hyvä ja hieno keksintö. Ja jopa huomattavasti empaattisempi, kuin moni alalla oleva.
Testattu on!
Ai, sä huomaat ensin ihmisestä hänen tittelinsä ja näet vain sen...
Sanomisilla, sen sisällöllä ja tarkoituksella ei siis ole mitään väliä?
Aika moni palvottu ja ihailtu ihminen on osoittautunut joksikin aivan muuksi, kuin mitä hän oikeasti on.
Jos uskoo tietävänsä kaiken, tietää todella vähän.
No haluatko kertoa, miksi et kykene kuuntelemaan professorin mielipidettä?
Ensimmäinen asia minkä täällä aina huomaa, on se sairaan ihmisen vänkkäämisen tarve.
Kuinka monta vuotta täälläkin on ihmiset kehuneet, että ovat pärjänneet ilman lääkkeitä tai terapioita pelkällä "kriittisellä" ajatuksella.
Mutta heti kun joku "alalla" oleva muistuttaa että näinhän se pitää ollakkin, niin eikö mene heti hiekkaa pimppiin ja herneitä nenään, kun aina pitää olla eri mieltä, mitä alalla olevat on.
Jos ihminen ei halua oppia, jos ei ole motivaatiota, niin ei siihen auta, kuka tai mikä tahansa opettajana toimii.
Tekoälykin tekee virheitä, sehän on kerrottu ihan julkisestikin.
Tekoälynkin taustalla on kuitenkin ihmiset, ja ihmisetkin ovat erehtyväisiä.
Itse ainakin kuuntelen mielelläni monien erilaisten ihmisten mielipiteitä, myös professorien, jos tarve vaatii.
Tosin en ole varustettu kovin korkealla älykkyydellä, enkä viisaudella, eli joskus on myös hankalaa ymmärtää joitain asioita. Siitä syystä en mielelläni kovin herkästi ala kyseenalaistamaan asioita, jos en ymmärrä tai tiedä tarkoitusta.
Mielen ongelmat ja rankka elämä on saanut aikaan oman "älyttömyyteni", mutta olen sen hyväksynyt, niin pärjään senkin asian kanssa.
Ja onhan usein opettavaista kuunnella viisaampiaan.
Katson ja näen ihmisen, enkä tuijota kenenkään titteliä. Sama koskee, sitä mitä sanoo. Ne , elekielen lisäksi kertoo ihmisestä tuhat ja yksi asiaa.
Jos Sinulle merkitsee enemmän se jonkun henkilön virka-asema, tai titteli, niin ihan vaan vapaasti.
Joiltakin näyttää unohtuvan pari asiaa. Jos ei ole itse joutunut insestin, raiskauksen, henkisen, tai fyysisen pahoinpitelyn, tai kiusaamisen uhriksi, niin ei voi, eikä kykene asettumaan toisen asemaan. Itse pärjäämisen korostaminen, tai itsekkyyden tuomitseminen jne. on hel*etin helppoa. Joillakin ei ole lainkaan minkäänlaista tukiverkostoa. Auttaako vaikeissa olosuhteissa, ja elämäntilanteissa olevia se, että jos sanotaan, että koeta pärjätä yksin ja itsekseen?
Kaikki eivät synny niin onnellisiin olosuhteisiin, että pysyisi tasapainossa ja selviäisi.
Ja jos korostetaan sitä ajatusta ja asetelmaa, että psykoterapiaan, psykologien palveluihin, tai psykiatrian palveluihin ei tarvitse, tai saa tulla, niin sitten ei enää tarvita kyseisiä ammattikuntiakaan.
Missä on korostettu, ettei palveluihin tarvitsisi, eikä saisi mennä ?
Psykiatrian puolen palveluntarve kasvaa koko aika. Ihmiset voivat huonommin ja huonommin henkisesti. Ei tietenkään kaikki.
Vastaus kysymykseesi: alalla olevilta. Oli sitten kyseessä vakuutuspuolen, psykiatrian, tai psykologian alan asiantuntija.
Milloin jotkut lääkärit sanovat, että "vastaanotoille tulee tunteissa piehtaroivia asiakkaita, tai sitten joku väittää, että "ihmiset eivät enää osaa pärjätä yksin, tai ovat itsekkäitä"; ja että ennen selvittiin yksin. Miten nuo alan asiantuntijoiden antamat lausunnot voi tulkita, muutoin kuin siten, että ihmisten ei pitäisi mennä palveluihin hakemaan itselleen apua?
On olemassa ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Yhteiskunta, kulttuuri ja ihmiset ovat muuttuneet. Ei ole enää olemassa sitä yhteisöllisyyttä, jota ennen useita vuosikymmeniä sitten oli. Ihmisiä ei enää auteta, ei kysellä kuulumisia, ei edes välttämättä tervehditä. Yksinäisyys ja syrjäytyminen on lisääntynyt. Sen sijaan indivualismi on kasvanut. Jokainen valitsee ne ystävät ja läheiset, joiden kanssa olla. Naapureita ei välttämättä auteta. Toisten asiat eivät kiinnosta enää. Joillakin on rikkinäinen ja turvaton lapsuus. Osalla on traumoja. Mutta ketä se kiinnostaa? Tuntuu siltä, että ihmisten kyky ja halu ymmärtää ja välittää toisesta on kadonnut täysin. Se on se, mitä tarvittaisiin tässä maailmassa enemmän.
Siis sinä et voi etkä kykene asettumaan toisen asemaan.
Monella muulla voi olla empatiakykyä enemmän kuin sinulla.
Mitä olet tehnyt tai mitä aiot tehdä tilanteen korjaamiseksi? Milloin alat jakaa apua ja sympatiaa niille, jotka sitä tarvitsevat?
Pienenä heittona ihan vaan: onko vastaanotolle tulevien syyllistäminen osoitus ymmärtämisestä ja empatiasta?
Sehän se ongelma on, kun ihmisillä on niitä tunteita, niitä on vain tunnettava. Ongelma tulee siitä, kun ei pärjää omien tunteidensa kanssa, ei osaa käsitellä niitä.
Ikävät tunteet voivat saada psyykkisen voinnin todella huonoksi, aiheuttaen ahdistusta, masennusta, jne.
Tunnetaitojen opettelu olisi todella tärkeää jokaiselle. Niiden opetus olisi hyvä aloittaa jo varhaiskasvatuksessa, nykyään kun tuntuu yhdellä sun toisella olevan ongelmia tunteidensa käsittelyn kanssa. Sen kertoo jo se, että ihmiset hakeutuvat sinne lääkärin vastaanotolle, kun alkaa tuntua ikävältä, kaikki ahdistaa, ym.
Toisaalta, se kertoo myös heikosta itsetunnosta, jos ihminen alkaa ajattelemaan, ettei apua saisi hakea. Itseään ei kannata syyllistää tai syyttää siitä, että psyykkinen vointi menee alaspäin.
Usein mt-ongelmat vaikuttavat ihmisen itsetuntoon, alkaa herkästi ajattelemaan itseään jotenkin vialliseksi, huonommaksi ihmiseksi. Vaikka se ei totta olekaan.
Omalla kohdallanikin kävi aikoinaan juuri tuolla tavalla kun kirjoitin, itsetunto rapistui sairauden myötä. Sieltä pystyy kuitenkin myös nousemaan, se ei ole täysin mahdotonta.
Eikä tärkeintä ole, että pääsisi todella hyvään hyvään kuntoon, parhaaseen itsetuntoon, vaan sen verran, että itse pärjää edes joten kuten elämässään.
Nuo asiat kuitenkin "herää" huomaamaan yleensä vasta jälkeenpäin. Ongelmien ollessa pahimmillaan on vaikeaa ajatella, että muutos on mahdollinen.
Kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen, eikä sellainen tarvitse edes olla. Itse uskon, että mitään täydellisyyttä ei ole edes olemassa. Mitä se muka olisi ?
Syyllistääkö ammattilaiset, vai syyllistääkö vastaanotolle menijä itse itseään ?
On yleistä, että mt-ongelmat aiheuttavat myös häpeän tunteita. Eikä niissäkään mitään pahaa ole, ne ovat ihmisen tunteita siinä kuin muutkin tunteet.
Jo 1980-luvulta, etenkin sen loppupuolelta lähtien, alettiin mainostaa, tai sitten terveydenhuollon puolelta kehotettiin, että jos on, tai tulee mt-ongelmia, tai vaikeuksia elämässä, niin voi ja on kannatettavaa lähteä hakemaan itselleen apua. Ja edelleenkin tätä samaa toistetaan mediassa ja järjestetään rahankeräyksiä mielenterveyden järjestöille ja nuorten tukemiseksi. Se on ihan hyvä asia. Mutta sitten viime vuosina on myös median julkaisemana joidenkin asiantuntijoiden puolelta sanomana on tullut sellaista viestiä, että "psykologien ja psykiatrian vastaanotoille tulee tunteissa piehtaroivia asiakkaita ja että pienimmistäkin vastoinkäymisistä ei enää selvitä", vaan hakeudutaan hoitoon. Tätä samaa ovat monet alalla olevat tuoneet esille. Eikö tässä viestinnässä ole jotakin ristiriitaista? Eli toisaalta on viestitetty, että jos tulee mt-oireita, niin voi ja kannattaa hakea itselleen apua, mutta toisaalta niin tekevät katsotaan yliherkiksi, tai ylitunteellisiksi.
Toisaalta palveluissa tapahtuu eriarvoista kohtelua, aiemmat annetut mt-diagnoosit leimaavat ja määrittelevät hoidon pohjan ja suunnan. Vaikka esim. jollakin olisi traumataustaa, niin mitään traumaterapiaa ei välttämättä anneta, koska se aiemmin annettu diagnoosi painaa kaikissa hoidonpohjissa. Lisäksi tietyn mt-diagnoosin saaneita ja heidän sanomisiaan ei välttämättä edes uskota, koska alalla on paljon valmiiksi otettua asenteellisuutta. Joistakin aiemmin annetuista diagnooseista otetaan tavallaan lyömäase, jolla voidaan perustella annettuja palveluita, tai hoitoja. Eihän se ole millään tavalla oikein, eikä tasa-arvoista kohtelua. Joillekin annetaan systeemin puolelta vain ja ainoastaan diagnooseja ja lääkemääräyksiä. Koska koko ala on sille ideologialle rakennettu. Ja eivät kaikki ongelmat hoidu, tai ratkaistu pelkillä lääkkeillä. Ihmisillä erilaisia taustoja, kokemuksia, ja lähtö ja elämäntilanteita.
Ideaalissa maailmassa jokainen voi hyvin ja on onnellinen ja tasapainoinen. Mutta kun tämä maailma ja kaikkien elämä ei ole ideaalia. Siksi minulla särähtää korvaan, jos joku alkaa sanoa, että edelliset sukupolvet olivat jotenkin vahvempia, ja pärjäsivät, tai että tunteita ei saisi olla olemassa, tai niitä ei saisi ilmaista, ja kaiken syynä ja vastauksena pitäisi olla yksilön oireilun takana jokin sairaus.
Sairaus ja lääkekeskeinen hoidonlinja, tai pohja ei ole vastaus, eikä ratkaisu jokaisen ihmisen elämässä oleviin, tai kokemiin ongelmiin. Syyllistämisellä ei päästä kovinkaan pitkälle, eikä se ole mikään kovin rakentava lähestymistapa. Eikä kuulosta kovin hyvältä. Resursseja kyllä säästyy sillä tavalla. Ja alalla olevat voivat sitten keskittyä luennoimiseen, tai mediassa järjestettäviin haastatteluihin. Jotta voivat vahvistaa omaa egoa nostamalla itsensä toisten yläpuolelle.
Jos alalla olevilta ei löydy tarpeeksi ymmärtämystä, empatiaa, välittämistä, tai auttamishalua, miksi ylipäätään käyttää sellaisia palveluita? Koska edellä mainitut asiat olevat olennaisen tärkeitä.
Edellä olevaan tekstiin vielä pieni lisäys; viimeisten ainakin 20 vuoden aikana alalla on tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin paitsi potilaiden priorisointia, ja kategorisointia. Tietyt diagnoosit leimaavat kantajansa. Ja diagnosoinnista on tehty luokittelun ja hoidon linjausten lyömäase.
Ja edellä olevaan viimeiseen lauseeseen : jos alalla olevilta ei löydy tarpeeksi ymmärtämystä, empatiaa, välittämistä ja todellista auttamishalua, miksi ylipäätään käyttää sellaisia palveluja? Koska niitä ei sieltä löydy. Kiitos kliinisen kohtelun ja asenteen tähdentämisen takia siellä tehtävässä koulutuksessa. Suurimmalle osalle annetaan tai tarjotaan systeemin puolelta vain lääkkeitä. Ei mitään muuta. Tämä ei tietysti psykologipalveluja.
Kyllä olisi todella tarvetta muutoksille ja uudistuksille, jotta palveluita oikeasti kannattaisi käyttää.
Jos taas on liiankin hyvä empatiakyky, sekin voi joskus muodostua jopa taakaksi kantajalleen.
Niinpä. Onhan se lääkeresepti aika tyly vastaus sille, joka on tullut hakemaan huomiota ja sympatiaa. Mutta lääketiede auttaa lääkkeillä, ei sympatialla. Liian vaikea ymmärtää?
Ammattilaisen ammattietiikkaan kuulluu myös se, että joutuu ottamaan ikävät asiat esille jos syy onkin ihmisessä itsessään.
Se ei ole ymmärtämistä tai empatiaa, että rakennetaan sairaudelle lisää elintilaa vaikka sairas ihminen niin haluaisikin.
Eihän ammattilaisten tehtävä ole alkaa myötäelää sairaan kanssa.
Ammattilaiset kai yleensä yrittävät auttaa sairasta avaamaan omat silmänsä ja näkemään, huomaamaan omat ongelmansa, niiden syyt, seuraukset, ja tarpeen saada ongelmat hoidettua, jotta elämä sujuisi edes vähän paremmin.
Jos ihminen ei ole koskaan saanut huomiota eikä sitä sympatiaa mistään, niin ehkä hän hakee sitä mistä tahansa, mutta tosiaan lääketieteen puolelta sitä ei pysty saamaan, siellä yritetään vain hoitaa hoitoköäytäntöjen mukaisesti.
Ehkä vähän puolustelevaa tekstiä, vaikka itsekin olin pitkään potilaspuolella, eikä se aina millään tavalla mukavaa ollut. Toivuttuani aloin ajatella asioita laajemmin ja monelta eri suunnalta, en ainoastaan sairaan potilaan näkökulmasta.
Monesti asioita pohtii aivan eri tavoin vasta jälkeenpäin, vaikka onhan sekin ikävää, jos asiat menee niin pitkälle. Kaikesta voi kuitenkin selvitä, ei se ole mahdotonta.
Ei kukaan mene palveluihin siksi, että lähdenpä täältä hakemaan itselleni sympatiaa, tai empatiaa, vaan apua ja tukea. Syyllistäminen ( hoitotahon puolelta) ei ole sitä.
Mutta vaikka sitä hoitoa ja apua annettaisiinkin, ei se sulje pois sitä, etteikö voi hoitotahon puolelta olla myötätuntoisempi. Kukaan ei ole pelkkää materiaa ja objektia.
Psykiatrian puolen lliallinen keskittyminen diagnoosi ja lääkepohjaiseen hoitoon on aivan liian kapea. Keskustelun rooli on vähennetty ja vähentynyt viimeisten 20 vuoden aikana jopa aivan liikaa. Millään lääkkeillä ei korjata ja ratkaista yksilön elämässä pielessä olevia asioita, perimmäisiä ongelmia, tai psykososiaalisia ongelmia. - Ja kun huom. niitäkin, useimmilla on mt-oireiden takana ja taustalla. Se on aika helppo pestä kädet, vetoamalla, "Ei kuulu meille, ei kuulu minulle tuon toisen ihmisen ongelmat", tai nähdä jokin sairaus kaikkien oireiden ja kaiken syynä. Suurin osa mt-oireilusta syntyy nimenomaan niistä taustalla olevista syistä.
Saisiko siitä syyllistämisestä jotain esimerkkiä ?
Miten ne ammattilaiset syyllistävät, mitä he sanovat ?
Aloittajalle huomautus, että sotaveteraanit eivät selviytyneet "vallan mahtavasti" eikä Liisa Keltikangas-Järvinenkään tällaista väitä.
Olisi parempi pysyä asiallisena vakavassa asiassa.
Tuskin kukaan voi väittää, että sodassa olleet selviäisivät mahtavasti. Kyllä sota/sodat sellaisessa olleelle jälkensä jättää. Kuka sitten mitenkin jälkeenpäin selviää, riippuu ihmisestä itsestään.
Ihminen myös voi vaikuttaa ulospäin vahvalta, vaikka ei sellainen sisäisesti olisikaan. Kaikki ei näy ulospäin, esim. mt-ongelmatkaan eivät yleensä näy ulospäin, koska ne ovat psyykessä.
Ainahan voi mennä vaikk miljoonien, tai satojen tuhansien, tai jääkauden aikana eläviin ihmisapinoihin, tai ihmisiin vertaamaan, että he olivat vahvempia, paitsi fyysisesti ja/tai henkisesti ja pärjäsivät paremmin. Mutta tuolloin ja silloin oli kenties huomattavasti enemmän sitä yhteisöllisyyttä ja autettiin yhteisön jäseniä ja toisiamme. Yhteiskunta, kulttuuri ja me kaikki ollaan muututtu. Eikä välttämättä kaikilta osin hyvään suuntaan. Osa joko jää, tai jätetään yhteisön ulkopuolelle. Voi olla hyvinkin hankalia ja vaikeita olosuhteita lapsuuden kodissa. Sitä tarvittavaa psykossosiaalista tukea ei välttämättä saa keneltäkään. Ja nykyään ei edes niitä mainostavilta palveluilta. Voidaan sanoa, mainostaa, tai väittää, että "jos tulee ongelmia, ja tarvitse tukea, niin ota rohkeasti yhteyttä". Tämä unohtuu monelta, että ajat ja ihmiset ovat muuttuneet aika olennaisesti. Noin viimeisten 30- 40 vuoden aikana.
Aina kannattaa muistaa sekin asia, että kaikki väitetty asia, tai sellaisena esitetty ei välttämättä pidä paikkaansa, kaikessa mainostamisessakin.
Joka ikisessä sukupolvessa kautta historian on ollut vahvempia ja heikompia ihmisiä. Ei asiaa voi ohjata koskemaan vain ja ainoastaan esim. jotain edellistä sukupolvea.
Niin kauan kuin ihmisiä on ollut, on ollut myös mt-ongelmia. Tietenkään niistä ei aikojen alussa varmaankaan tiedetty lähes mitään.
Voisin ajatella, että myös eläimillä voi olla sen verran psyykkistäkin elämää, että mitä lienee niidenkin päässä mahtaa pyöriä, elollisia ja aivot omaavia olentoja nekin.
Minulla on aika värikäs historia psykiatrian puolelta, myös huonoja, tosi huonojakin kokemuksia, mutta sen verran enemmän kuitenkin hyviä, että jos uudelleen tulisi ylitsepääsemättömän vaikeita tilanteita psyyken kanssa, niin hakisin kyllä ammattilaisten apua.
Hölmöähän se olisi yksin jäädä ongelmineen, ja kun apua on kuitenkin saatavilla, niin kannattaa sitä tarvitessaan hyödyntää.
Ei tarvitse olla mainosten "orja", kun jossain sanotaan niin ja näin, tai kehotetaan tekemään niin ja näin, tai päinvastoin kielletään tekemästä jotain, vaikka apua tarvitessa. Omaa päätä on lupa käyttää, kun on omat asiat ja oma itse kyseessä. Kaikkea ulkopuolelta tulevaa ei kannata uskoa sokeasti. Nykyään kun on medioissa ja somessa milloin mitäkin.
Kin.
Ihmisellä on varmasti muitakin selviytymiskeinoja, kuin terapia ja niinhän se pitäisi ollakin. Mutta jotkut eivät synny kultalusikka suussa, olosuhteet ja lähtökohdat voivat olla hyvinkin erilaisia. Joillakin on itseä tukeva, positiivinen ja kannattela tukiverkosto jo alusta asti. Osa on ujoja, hiljaisia, introvertteja ja jotkut taas sosiaalisempia. Me olemme jokainen ja kaikki erilaisia.
Joillakin on jo sisäsyntyistä vahvuutta, osa taas murenee, etenkin, jos sitä itsetuntoa on rapautettu ympäristön, toistuvien huonojen kokemusten, tai epäonnistumisten seurauksena. Kasvuolosuhteissa koetun turvattomuuden, tai persoonallisuushäiriöisten vanhempien vaikutus kasvavaan lapseen on valtava. Myös ympäristön asenne, ja se, että hyväksytäänkö jotakuta yhteisön jäseneksi, vai torjutaanko, tai suljetaan sen ulkopuolelle on vaikutusta. Hyvällä ja vahvalla itsetunnolla, sekä yhteisöllisyydellä ihmisestä tulee positiivinen, hyvinvoiva ja jaksava.
Se, että nähdäänkö jokin ihminen heikkona, tai vahvana ei ole niinkään merkityksellistä, Vaan sillä, että jokainen ihminen nähdään arvostettavana ja samanarvoisena ihmisenä.
Edelliseen tekstiin pieni lisäys: myös sillä, että nähdään jokaisessa kohtaamassamme ihmisessä ne hänen hyvät puolet ja vahvuudet on avainasemassa. Eikä se, että me katsomme jonkun ihmisen heikkouksia tai puutteita.
Jos meillä jokaisella olisi, tai on ympärillään itseä kannustava, auttava ja tukeva tukiverkosto, silloin palveluiden käytön tarve myös automaattisesti vähenee. Ja säästyy myös resursseja.
On ihan totta, että ihmiset ovat samanarvoisia, huolimatta siitä, onko jotain sairauksia, tai jotain ongelmia muuten elämässään.
Jos lähtökohdat elämän alkutaipaleella on huonot, heikot, ei se välttämättä mene aikuisena niin. Jos alistuu ajatukseen, ettei minusta mitään tule, kun oli aiemmin asiat päin... (ehkä ruma sana tähän), niin onhan silloin vaikeampi edes yrittää parempaa, jos vaikka haluaisikin.
Heikko itsetunto on saatavissa vahvemmaksi, se on täysin mahdollista.
Se onko ihminen ekstrovertti vai introvertti, on ehkä enemmänkin ihmisen persoonaan liittyvää, ei ihmisen ominaisuus. Olemme erilaisia, vaikkakin samanarvoisia.
Onko kenelläkään täysin hyvää ja vahvaa itsetuntoa ? Jokaisella on omat rosonsa. Ja joku voi vain vaikuttaa, että ne olisivat hyvät, vaikka eivät pohjimmiltaan olisikaan.
Ihminen voi murentua herkästikin, mutta samalla tavalla ihminen pystyy myös vahvistumaan.
Jos tukiverkkoa ei ole, täytyy hakea ammattiapua, eikä silloin ole hyvä miettiä, että tuhlaisi jotain resursseja. Jos ihminen hakee itselleen apua sitä tarvitessaan, ei siitä kukaan voi syyttää, että se ihminen tuhlaisi jotain resursseja.
Enemmän kai niitä resursseja katoaa, jos ihminen ei hae eikä saa mitään apua. Onhan se kai tavoite, että jokainen voisi mahdollisimman hyvin.
Aloitukseen viitaten: Jos joku esittää, että ennen vanhaan ihmiset olivat vahvempia, kuin mitä nykyään. Vaikka se pitäisikin paikkansa, niin eikö se silloin väistämättä laita miettimään, että sellaista sanova tavallaan vihjaa, että nykyihmiset ovat niin heikkoja, että eivät kestä arjen, tai yhteiskunnan luomia paineita. Itse aina havainnoin paitsi kehonkieltä ja ilmeitä ja yritän aina ymmärtää, mitä minkäkin asian sanoja oikeasti tarkoittaa. Itselleni ainakin tuli se mielikuva, anteeksi, jos nyt loukkaan jotakuta, että henkilö tavallaan pitää niitä ihmisiä heikkoina, jotka hakeutuvat psykologi, tai psykiatriapalveluihin. Jos olen ymmärtänyt jotakin väärin, niin miten muuten tuon sanomisen voi toisin käsittää?
Palveluihin hakeutumiselle on monia syitä, aina alkaen yksilön omista kurjista ja huonoista lähtökohdista lapsuudessa, ympäristön ja yhteiskunnan yksilölle asettamista paineista, syrjäytyneisyyteen, kiusaamisen kohteeksi joutuminen ( joka etenkin murentaa sen itsetunnon lähestulkoon kokonaan), henkisen, tai fyysisen väkivallan kohteeksi ja uhriksi joutuminen, persoonallisuushäiriöisten vanhempien vaikutus kasvavaan lapseen, koetut traumat ja mitä enemmän ihmiselle tulee takaiskuja, laiminlyöntiä, turvattomuutta ja epäonnistumisia, tukiverkoston puute ja varmasti monista eri muistakin syistä.
Silloin, jos joku alalla oleva alkaa syytellä, tai antaa arvioita, että joku, tai jotkut ovat heikkoja, jos eivät pärjää, niin ei se ole kovin reilua, eikä ole relevanttia. Miksi hakeutua ylipäätään sellaiselle alalla, jos näkee jotkut ihmiset heikkoina? Silloin pitää lopettaa niiden palveluiden ylläpitäminen, jos kerran alalla olevat luokittelevat ja arvottavat ihmisiä, tai pitävät ihmisiä heikkoina. Ja tehkööt ne he**etin psykologit ja psykiatrit sitten jotakin muuta työtä! Kovin on ristiriitaista viestintää. Yhtäältä sanotaan, että "voi ja kannattaa hakeutua palveluihin, jos on niihin tarvetta", ja sitten yhtäältä pidetäänkin niihin hakeutuvia heikkoina! Hirveän relevanttia. Sorry, jos nyt sanon ihan suoraan!
Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on vahvuus.
Miljoonia vuosia sitten, ja yli 50 vuotta sitten ei ehkä tarvittu niin paljon terapiapalveluja, koska oli enemmän sitä itseä auttavaa ja kannattelevaa yhteisöä ja yhteisöllisyyttä, ns. me-henkeä. Jokaista autettiin, jos joku sitä apua tarvitsi. Ennen aikaan oli poppamiehiä ja sen roolin sai kannettavakseen tämän ajan terapeutit.
Eihän mitään palveluja ole järjestetty, ellei niille olisi ollut tarvetta. Ja jos apua ja tukea ei enää haluta antaa, tai sitä pidetään yllä jostakin kategorisoimis ja ihmisten arvottamis tai kontrollointisyystä, sitten niitä ei pidä enää pitää yllä. Lähtökohdan ja syyn pitää olla ihmisten vilpitön auttaminen.
Ennen vanhaan monet yhteisöt sulkivat sairaat ihmiset ulkopuolelle. Ei ollut tietoa esim. mielenterveysongelmista, ihmistä pidettiin outona, sairaana tapauksena, joka haluttiin pitää piilossa. Toki hyväksyvissä yhteisöissä ei niinkään välitetty, jos joku sattui olemaan jollain tavalla erilainen kuin muut, esim. psyykkisesti sairas.
Vaikka toki maailmalla on aina ollut monin paikoin yhteisöllistä elämistä ja olemista, kaikki huolehtii kaikista tyyliin.
mun sairas isäni veli asui kotonaan kun oma äiti piti huolen hänestä vaikkei hän saanu rahallista apua juuri mittään valtiolta että hän vain eli kotonaan vanhempien kanssa . Isä asui vuoteen 1980 asti äitinsä ja veljensä kanssa. Isän veljellä oli mielenterveysongelmia että oli muun muassa itseensäsulkeutunut. Se alkoi hänen erkaantuminen yhteiskunnasta jo 1960-luvulla ja alkoholi alkoi maistua = hänestä tuli jokapäiväjuoppo.
Tuohon aikaan perheyhteisö piti huolen henkisesti sairaista. Moniin harmi kyllä lyötiin hullun leima koska sanalla hullu on ollut yleensä ikävä leimaava kuvaus ihmisestä.
Kaikkein hulluimpia ovat tietyt maailman johtajat jotka politiikan takia tappavat&sotivat. Minulla on myös mielenterveysongelmia. Itteeni pidän ihan mukiinmenevänä ihmisenä.
Terapeutti The Rapist.
Kiitos Liisa Keltikangas-Järvinen. Opetit mitä on narsismi. Olet erittäin hyvä luennoitsija.
Osa hänen mielipiteistä ihan ok mutta osa ei niin fiksuja. Esim miks pitäs kaikki ajattelu hänen ammattialassa puristaa yhdestä muotista??
Itselläni herää pari huolta. Se, että että palveluihin, oli kyse sitten psykologia, psykoterapia, tai psykiatriapalvelu, hakeutuvat ihmiset nähdään joko heikkoina, kyvyttöminä huolehtia itsestään ja pärjäämisestään, tai arvostellaan palveluihin tulevia, että kuinka yleistä kyseinen ajattelu on kyseisillä aloilla. Jos on noin, että ihmisiä arvostellaan, arvotetaan ja kategorisoidaan ja valikoidaan, ketä otetaan palveluihin sisään, ja mitä hoitoja heille tarjotaan, niin kyllähän se on väärin eettiseltä puolelta katsottuna. Yleensä palveluihin tulevat ovat ns. aika rikki, eli heillä on ollut elämässä sellaisia kokemuksia ja tapahtumia, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljet.
En tiedä, että millaista se opetus siellä on, ja toki aloille suuntautuu erilaisia ihmisiä. Ja on varmasti heitäkin, jotka oikeasti haluavat auttaa ihmisiä.
Ei ole miulla kokemusta osastohoidosta mut elämäni aikana kaikki psykologit ja psykiatrit on olleet mua kohttaan ainaki hyviä.
Oon kuitenki rampannut 25 vuotta näissä palveluissa niin ei ole osunu kohdalleni kettään ikävää ihmistä. Yksi psykiatri on luonteeltaan hieman tiukka että se haastaa potilaan enemmän kuin muut mutta hänkin ihmistyyppinä kuitenki perusmukava. Kevensi usein tunnelmaa huumorilla ja ymmärsi kuitenkin jos oli tosi vaikeaa. Hän kuitenki haastoi potilaan aina ensin. Tavallaan katsoi että onko potilaasta johonkin työjuttuun tai kouluun menemisiin. Ehdotti minulle Jyväskylään menoa isoon kouluun mutta huomas pian ettei se onnistu.
Niin että tää eräs psykiatri oli niinku tiukempi potilaille että jankutti enemmän että enemmän haastoi . Hän esim saattoi diagnoosiin kirjottaa eri diagnoosin kuin muut psykiatrit että hän näki esim minut ja erään toisen terveempinä kun toiset näki minut ja sen toisen ei niin terveinä. Hän myös ei meinannut antaa hevillä periksi.
Niin että tää eräs psykiatri oli niinku tiukempi potilaille että jankutti enemmän että enemmän haastoi . Hän esim saattoi diagnoosiin kirjottaa eri diagnoosin kuin muut psykiatrit että hän näki esim minut ja erään toisen terveempinä kun toiset näki minut ja sen toisen ei niin terveinä. Hän myös ei meinannut antaa hevillä periksi.