Nyt puhutaan yksinkertaisesti antipsykiatriasta.
Ei siis tarvitse selittää miksi se on olemassa, tai miten se vertautuu nykypsykiatriaan. Se me jo tiedetään.
Kysymis siis koskee, miten antipsykiatria itse on kehittynyt näiden vuosien aikana?
Ei siis tarvitse selittää miksi se on olemassa, tai miten se vertautuu nykypsykiatriaan. Se me jo tiedetään.
Kysymis siis koskee, miten antipsykiatria itse on kehittynyt näiden vuosien aikana?
Vastaukset 435
Vanhimmat
Samaa räpätystä ja valitusta aina ja edelleen. Ei siis ole kehittynyt eikä kehity.
Anti-psykiatria on aina ollut ensisijaisesti ihmisoikeuksia puolustava liike
tässä mielessä anti- psykiatria ei muutu tai lakkaa
Erittäin hyvä pointti. Näillähän tuntuisi heti olevan joku selkeä syy-yhteys.
Mutta sitten tulee se mutta. Ihmisoikeudet ja ihmiskäsitys ylipäätään on muuttunut hyvinkin paljon viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana.
Miksi anitipsykiatria ei sitten ole kehittynyt samalla tavalla sinä aikana? Onko antipsykiatriassa itsessään joku valuvika, mikä ei perustu ihmisoikeuksiin? Vai käyttävätkö ihmiset sitä vääriin tarkoituksiin?
Nuo ovat sinun virheellisiä väitteitä
Antipsykiatrian ei tule kehittyä vaan maailman antipsykiatrian ympärillä
No nyt tuli kyllä niin mielenkiintoinen avaus, että kertoisitko miksi antipsykiatria ei ole osa sitä maailmaa tai todellisuutta mikä kehittyy?
Se onkin mielenkiintoinen kysymys
Kuten miten vesikirppu pysyy veden pinnalla
Alkaa pikkuhiljaa kuulostaa siltä, että antipsykiatria ei ihan tahdo pysyä psykiatrian kehityksen kelkassa.
Psykiatrian upea kehitys on niin nopeaa että kukaan ei voi pysyä heidän rinnallaan
Hei, jos ei ole mitään järkevää sanottavaa, niin voi vaan olla hiljaa ja näyttää tyhmältä. Ei aina tarvitse todistaa tyhmyyttään kaikille.
Sinä olet tyhmä
Kun kerran psykiatria ja sen käyttämät hoitomuodot ja keinot hoitaa ihmisiä eivät edisty, kehity ja uudistu, niin antipsykiatria tulee vääjäämättä ja väistämättä etenemään, kasvamaan ja kehittymään väestön, ja mt-palveluita käyttävien keskuudessa entisestään. Itsestäänselvää, eikö? Niin siinä tulee käymään, joka tapauksessa.
Tällä palstalla ei ole psykiatrian vastaisia niin paljon, kuin aloittaja kaikesta raflaavasta aloituksestaan huolimatta väittää. Hän ilmeisesti tulkitsee kaiken kritiikin ja kyseenalaistamisen psykiarian vastaisuudeksi, vaikka näin asia ei ole. Sitä en tiedä, johtuuko se aloittajan puutteelisesta kyvystä ajatella, erotella ja nähdä asioita ja asiayhteyksiä.
Millä tavalla tämä antipsykiatrian vääjäämätön ja väistämätön kasvu ja kehitys näkyy viimeisen viidenkymmenenvuoden ajalta?
Ja voisitko tarkentaa, psykiatrian vastaisista henkilöistä, tarkoitatko vakiokävijöiden määrää? Mitä 5-10 vai tarkoitatko prosenttiosuutta heistä? Viidestäkin viisi, on jo aika iso prosentti.
Kaikki kritiikki ei automaattisesti ole antipsykiatriaa, mutta onhan sillä hemmetin iso ero, että pyritäänkö sillä kritiikillä kehittämään asioita, vai estämään sen toiminta? Tai ylipäätään ymmärretäänkö siinä kritiikissä miksi koko psykiatria on olemassa?
Mutta kysymys kuuluu edelleenkin. Millä tavalla antipsykiatria on kehittynyt?
Hän ilmeisesti tulkitsee MIELISAIRAASSA PÄÄSSÄÄN kaiken kritiikin ja kyseenalaistamisen psykiarian vastaisuudeksi, vaikka näin asia ei ole. Sitä en tiedä, johtuuko se aloittajan puutteelisesta kyvystä ajatella, erotella ja nähdä asioita ja asiayhteyksiä.
Kaikki kritiikki ei ole antipsykiatriaa, mutta kaikki rasismikaan ei ole sananvapautta.
Siinä vaiheessa kun ruvetaan esittämään virheellisiä tai valheellisia väittämiä "kritiikin" nimissä, niin ollaan aika tukevasti siellä antipsykiatriassa.
Kerro minulle mielisairaalle, millä tavalla antipsykiatria on kehittynyt?
Kerro miksi niin yksinkertaiseen kysymykseen on niin mahdotonta vastata?
Kerro miksi sinun vastauksen puute on kiinni minun puutteellisesta kyvystä ajatella, erotella ja nähdä asiayhteyksiä?
Oletko keskustellut asiasta kenenkään kanssa?
Antipsykiatriasta sellaisenaan tulee keskusteltua vähän, mutta mielenterveydestä ja sen osa alueista tulee keskusteltua paljonkin useiden eri ihmisten kanssa.
Ehkäpä voisit purkaa ajatuksiasi psykologin kanssa
Kiitos vinkistä. Paljon ja usein, pitää sisällään myös psykologit.
Kun vertaa lääkkeitä, mitä joskus on ollut , ja hoitojakin, on tunnustettava, että lääketiede on kehittynyt
On keksitty moderneja lääkkeitä, jotka eivät huumaa ihmisiä.
Tosin minullekin joku kauan sitten yritti tuputtaa syvätehoisia lääkkeitä, mutta en ottanut. Jätin semmoisen psykiatrin. Minä näen joissakin tutuissa päälle päin, miten syvätehoinen lääke vaikuttaa.
Söin lääkkeitä -90-luvun alussa, ja söin lääkkeitä, uudempia sellaisia vielä 2010 paikkeilla, enkä huomannut, että olotila ja aivosumu olisivat olleet millään tavalla erilaisia.
Samalta se tuntui, oli lääkitys mikä tahansa ja milloin tahansa. En huomannut eroa ainakaan parinkymmenen vuoden aikana. Ja enää en edes alkaisi kokeilemaan, mitä on markkinoille tullut ja miten mahtavat vaikuttaa.
Kuinka pitkään meinasit jollain lobotomia läpällä pärjätä?
En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti, mutta näyttää siltä, että maailmassa on kourallinen asiantuntijoita joita voisi kutsua psykiatria kriitikoiksi. Jotka kritiikillään yrittää tuoda esille psykiatrian epäkohtia, tavoitteenaan parantaa psykiatriaa.
Nämä asiantuntijat varmasti pystyisivät kertomaan, että mitkä asiat on korjaantuneet vuosien saatossa, mitä epäkohtia on vielä jäljellä ja kertomaan jopa siitä, että mitä uusia epäkohtia psykiatriaan on tullut psykiatrian parantumisen myötä.
Sitten tuntuu olevan hyvä tukku ihmisiä. Kutsuttakoon heitä sairaiksi, koska en parempaakaan nimeä keksi. Heidän tarkoitus ei ole kritiikillään kehittää psykiatriaa, vaan se heidän antipsykiatria on lähinnä sen sairauden tuote. Siellä ei siis tietenkään ole mitään käsitystä siitä, että mitä varten psykiatria on olemassa, tai että mitä psykiatriassa on tapahtunut viimeisen sadan vuoden aikana. Mikä yksinkertaisesti tarkoittaa sitä, että myöskään se heidän antipsykiatria ei voi kehittyä.
Mielenkiintoinen väittämä. Tarkoitatko puhtaasti ihmisoikeusnäkökulmasra, vai väitätkö että loppumaailman pitäisi toteuttaa kaikki sairaidsn ihmisten vaatimukset?
Evoluutio psykiatria on tänään yhtä voimakas kuin ennen "väärien silmävärien kaaautusta,
Ja kun 5 tautiluokitus tuo suomeen 2 miljoonaa uutta MT sIrasta, joiden työkyky katoaa psyykke "lääkkeillä". Virkamiehet ja tohrit päättävät taas salaa murhata heidät, koska MT sairaiden eli psyykke lääkkeillä tuhottujen ihmisten määrä varmasti 20 v ylittää yhteiskunnan sietokyvyn, virkamiehet ja tohtorit uskoo evoluutio psykkatriaa ja antaa luvan koululääke tieteelle salaisiin massa murhiin.
Oikea lääke olisi kieltää evoluutio ja sen jatko valhe psykiatria.
Googlaa dobamiini
●antaa energiaa
●pitää yllä nopean liikkeen, (inc. Nopea sota ja lottakyjy)
●nopean opimisen
●nopean älykkyyden
●henkisen hyvinvoinnin
●estäã masennuksen.
Nyt evoluutio psykiatria lääketiede sulkee dobamiinin neuroleptein
Ja tekee yksilöstä
●hidas liikkeisen (kemiallisen parkinsonismin)
●hidas oppisen
●hidas älyisen
●krroonisesti massntuneen
●väsyneen, vailla dobamiinin antamaa energiaa, sota ja lotta kyvyttömän.
●henkisesti pahoinvoivan, sekä pilkatun psykiatrien kesken, jotka syyttää yksilöä itseäãn kaikesta tuhosta mitä dobamiinin sulkeminem tekee
●kaikista työkyvyttömän.
Evoluution tavoite toteutuu ja evoluutio psykiatriaan uskova maa kuten suomi pitäisi heti vetää oikeuteen evoluutio valheen levityksestä ja ihmisten työkyvyn tuhoamisesta dobamiinit sulkemalla,
Yhdelläkään psyykke ĺääkkeellä ei ole koskaan ollut ainuttakaan positiivista vaikutusta ja neurolepteillä vähiten.
Itse näen tämän rotuhygieniana, miksi muuten psykiatria saa evoluutio psykiafrian big farmalta aina erittäin tuhoavia "lääkkeitä".
Kyse ei ole sattumasta vaan tahallisesta kivun ja kärsimyksen tutotosta kemikaalein, jota myös mengele edusti.
Pyrin elämään niin ettei rotu~ hygienia vaikuta minuun, eli pysyn 100% poissa julkisterveydestä jne.
Antipsykiatria teilataan evoluutio psykiatrien toimesta, myös psykiatriaa kritisoivat textit poistuu heti,
Eli virka-koneisto julkishallinto haluaa pitää evoluutio psykiatrian puolta samoin kuten saksassa ennen "väärien silmävärien" sterilointia ja lopullista ratkaisua. Mengele oli evoluutio psykiatrian kanattaja, ja teki kaikki julmuudet evoluution edistämiseksi, kuten nyky evoluutio psykiatrit tekee valtavan tuhoisia "psyykke lääkkeitä.
Sama tahti on nyky psykiatriassa.
Miksi antipsykiatrian tekstit eivät kykene täyttämään yleisesti hyväksyttyjä normeja siitä että mikä on hyvän tavan mukaista kirjoitusta?
Siksi koska psykiatria ei ole pystynyt auttamaan mt-oireista, tai elämässään ongelmista kärsiviä, kaikista sen esittämistä väitteistä ja spefisistä tutkimuksista, ja lääkehoidosta huolimatta.
Kun aloittaja vetäisee tuon aikahaarukan 50 vuotta, niin siinä on kyllä aika paljon huttua, tai ilmaa. Alkuun ihmiset, eli potilaat ja heidän omaisensa kyllä luottivat ja uskoivat lääkäreihin, hoitotahoihin, ja virkajärjestelmiin. Etenkin vielä 1980 ja 1990 luvuilla. Jolloin kyseisiä palveluita jopa mainostettiin ja jopa terveydenhuollon piirissä toimivat saattoivat uskotella heidän puoleensa kääntyneille ihmisille, että niitä palveluita kannatta käyttää. Mutta omakohtaisesti havaitessaan, että lääkkeistä ei ollut sairauden kohdalla mitään hyötyä, tai sairaudet eivät parantuneet ja kohtelu saattoi olla tylyä. töykeää ja ihmisarvoa alentavaa, tai sellaista, että potilaita ei kuunnella, niin eihän tuo ole mikään ihme, jos tulee psykiatrian vastaiseksi. Jos ja kun jonkin aikaa lääkkeitä käytettyä, kenties jopa vuosien ajan, niistä tultua merkittäviä haitta ja sivuvaikuksia, lisäsairauksia, niin somaattisen, kuin neurolologisen terveyden puolella, niin viimeistään sitten ihminen ymmärtää, että niiden lääkkeiden käyttämistä ei olisi kannattanut koskaan aloittaakaan.
Ilmeisesti aloittajan mielestä, nk. aika monen alalla olevan mielestä, niitä lääkkeitä ja palveluita pitäisi käyttää, vaikka sen seurauksena menettäisikin kenties kaiken hyvinvointinsa, terveytensä, ja kenties jopa henkensä. Hyvä hoitovaste jollakin lääkkeellä johonkin psyykkiseksi sairaudeksi katsottuun asiaan ei ole hyvä peruste, eikä oikeutus määrätä ihmisiä peruuttamattomasti vahingoittavia lääkkeitä. Leponex on yksiä niitä surullisen kuuluisia lääkkeitä, jotka tietyn terveystaustan, eli sydänsairauden omaaville se on tappava lääke.
Meinaatko, että se tarkastelujakso pitäs olla sata vuotta, kun viidessäkymmenessä vuodessa, ei ole tapahtunut mitään kehitystä antipsykiatriassa?
Psykiatrian vastaisuus on tullut ilmi laajemmassa mittakaavassa kenties vasta viimeisten 20- 30 vuoden aikana.
Psykiatriassa ei ole tapahtunut mitään uudistuksia, muutoksia, eikä kehitystä sen manitsemasi viimeisten 50 vuoden aikana.
Antipsykiatria ei pysty koskaan "saavuttamaan" tai "ohittamaan" psykiatriaa, jos lähtökohta on se, ettei antipsykiatriaa tarvitse kehittää, koska psykiatriakaan ei kehity.
Antipsykiatrian "volyymi" on näennäisesti kasvanut netin ansiosta.
Mutta onko kyse oikeasti siitä, että suuri yleisö valveutuisi antipsykiatrian teeseistä ja kannattajamäärä olisi oikeasti kasvanut, vai onko kyse siitä, että vastarannan kiiskit joita on tietty osa väestöstä löytävät vain helpommin toisensa netin ansiosta?
Voisi olettaa, että jos antipsykiatrian joukkoon tulisi uusia ihmisiä, niin he toisivat mukanaan myös uusia ajatuksia ja kehityssuuntia, mutta jos kyse on ihmisistä jotka vastustaa vastustamisen ilosta, niin antipsykiatria tuskin kovin paljoa kehittyy.
Itse en ole niinkään hemgannut antipsykiatriaporukoissa netissä koska ei ole antipsykiatriaa hakea vertaistukea neurologisiin ja hermostillsiin lääkehaittoihin jotka vie elämänlaatua. Ne porukat on kehittyneet siksi eträ psykiatria ei niihin keskity ja osa ihmisistä ei saa rukea psykiatriasta elämäntilanteeseensa kun harmia tulee vaan heitä ei uskota. Me ollaan psykiatrian aineiden kontrolloimattoman pitkäaikaistutkimuksen tuote.
En ole antipsykiatri. Olen pro turvallinen psykiatria. Olen pro valinnanvapaus. Olen pro informed consent. Olen pro holistinen psykiatria. Olen pro ihmisoikeudet. Nykymuodossaan psykiatria ei sitä ole.
Matkallani olen törmännyt myös erittäin vastuullisiin ammattilaisiin ketkä ymmärtävät psykiatrian ongelmat. Kriittisyys, paremman psykiatrian ajaminen ja pro turvallisuus ja myös haittojen esiin nosto ei ole välttämättä antipsykiatriaa.
Erittäin hienoja arvoja, joilla kehittää psykiatriaa.
Miksi minulle kuitenkin tulee se tunne että nämä pro arvot eivät näy missään? Aivan kuin ne olisivat viher- / pinkkipesua.
Miksi ne eivät konkretisoidu edes tällä foorumilla?
Aina on ollut olemassa ihmisiä, jotka ovat psykiatriaa vastaan, sekä myös heitä, jotka ovat psykiatriasta hyötyneet.
Avun tarpeessa olevien ihmisten määrä on lisääntynyt jatkuvasti kovalla vauhdilla, niin tietysti psykiatrian vastaisuuskin voi kasvaa samassa mittakaavassa.
Mielenkiintoinen pointti. Masennus ja ahdistus on räjähdysmäisesti lisääntynyt. Kuitenkaan antipsykiatrian määrä ei ole lisääntynyt lähellekkään samoissa mittasuhteissa.
Voiko tästä vetää jotain johtopäätöksiä? Onko niin, että lähinnä sairaudentunnottomat ihmiset käyttävät antipsykiatriaa omiin tarkoituksiinsa, ja sen takia siihen liittyvien henkilöiden määrä noudattelee enemmän psykoosisairaiden määriä?
Eivät kaikki psykoosisairaatkaan ole psykiatriaa vastaan.
Psykiatrinen hoito on pysäyttänyt psykoosin aika monilta potilailta.
Ei pidä sanoa, että psykiatria ei ole kyennyt auttamaan ihmisiä, koska meitä on, joita psykiatria on kyennyt auttamaan
Eihän koko psykiatriaa olisi olemassa, jos se ei jollain tapaa auttaisi ihmisiä.
Jos ihminen ymmärtäisi enemmän omasta itsestään, psykiatriaa tarvittaisiin vähemmän.
Tunteiden käsittelyn taito, sosiaaliset kanssakäymiset, itsetunto, ym. , ne jos ovat kohdillaan, pärjää elämässä riittävän hyvin, ilman psykiatriaa, ilman pillereitä.
Niin tai perinteisessä keskustelu hoidossa potilas alkaa ymmärtämään että hänellä on erilaisia tunteita jotka olleet tukahdettuina koska niitä omassa elämässä, kotikasvatuksen tahi muiden ymmärtämättömien tahojen kohdalta ei ole ollut mahdollista olla, koska vaadittu hiljaa olemista ja kunnolla käyttäytymistä, alisteista ns kasvatusta.
Jos on ollut äitinä psyykkisesti sairas, lapsi joutuu vaikutuksen alaiseksi. On niin kuin sillä alueella, millä muut itsenäistyvät, sairaan äidin omannut kokee valtavan tyhjyyden, jonka sitten myöhempi elämä on peittänyt pelolla ja itsetuhoisuudella. Siis lapsella pitäisi ensin olla rakastava äiti-suhde. Jos sitä ei ollut, lapsi "jää kiinni äitiinsä". Hän ei itsenäisty, ja sitten alkaa ahdistus.
Siksi tunteiden käsittely on sellaiselle ihmiselle mahdotonta. Tarvitaan ammatti-auttajia ja sopivaa lääkitystä.
Sosiaaliset kanssakäymiset voivat olla vähäisiä, kun tämä henkilö kuluttaa ystävänsä loppuun. He eivät jaksa.
Yksin Jumala antaa rauhan ja levon. Hän on uskollinen, ja aina löytyy joku ystäväkin, jolla on kenties itselläänkin ongelmia.
kuka yleensä puhuu antipsykiatriasta?. Luulen, että ne jotka ovat tyytymättömiä hoitoonsa. Jos"nykyään" puhutaan antipsykiatriasta, en ole ennen edes kuullut koko sanaa.
Jos edes virallinen taho reagoisi, sieltä tulee kyllä asiallinen vastaus. Mutta ei ne vastaa muutamalle katkeralle hörhölle
Hyvä pointti. Mikä on antipsykiatriaa, ja mikä vain tavanomaista sairaudentunnottomuutta? Miten nämä asiat voisi erottaa toisistaan?
Ihmisellä voi olla erilaisia ongelmia joita ei pysty yksin käsittelemään mutta ongelmat ei tee sairaudentunnottomaksi vaan joku kemiallinen häiriötila aivoissa huono ravinto, päihteet, nukkumattomuus useita päiviä saavat pitkällisenä jatkuessaan aikaan sekavuustilan jota sanotaan psykoosiksi. Hoito on että potilas saadaan rauhoitettua ja nukkumaan ensisijaisesti ja toissijaisesti voisi mehevä voileipä kaikilla lisukkeilla maistua taivaalliselta ja sekavuuteen voi määrätä kuuriluonteisesti mielentasaajan.
Kunpa se lääkitys tapahtuisikin kuuriluontoisesti, mutta yleensä väittävät, että lääkitystä tulisi käyttää loppuelämän ajan, ettei psykoosi uusiutuisi.
Joidenkin potilaiden kohdalla oikeasti onkin niin, että lääkitys on oikea hoitokeino, mutta kenties iso osa potilaista pärjäisi myös kuurin jälkeen aivan hyvin ilman lääkitystä.
Niin, aloittaja kirjoitti antipsykiatriasta. Mutta aika harva oikeasti niistäkään, jotka eivät ole olleet tyytyväisiä saamaansa "palveluun" ovat oikeasti mitään sellaisia psykiatrian vastaisia. Sen sijaan pitänee puhua enemmän erimielisyydestä ja kriittisyydestä joitakin psykiatrian edustamia arvoja, käytössä olevia hoitokeinoja, sekä tapoja toimia potilaita kohtaan. Luulen, että aika moni heistä, jotka ovat koskaan olleet mt-palveluiden asiakkaita, tai ovat saaneet jonkin diagnoosin, toivoisivat kuitenkin vilpittömästi psykiatriaan ihmisläheisempää, humaanimpaa ja eettisempää tapaa muuttua. Ja toivoo, että hoitomuotoihin tulee uudistuksia, enemmän keskusteluterapian suuntaan meneviä, lääkepohjaisten hoitojen sijaan.
Juurikin näin, mitäpä tuohon enää lisäämään.
Itselläni oli sekä hyviä, että huonoja kokemuksia vuosien varrella psykiatrian puolelta.
Ei minulle jäänyt kuitenkaan mitään vihamielisyyttä tai katkeruutta siitä, mitä kaikkea tuli koettua.
Kaikki nuo, mitä mainitsit, että asiakkaat toivoisivat vilpittömästi, pitää paikkansa, niihin olisi hyvä tulla edelleen muutosta parempaan.
Eri asia on se, että mistä rahat?. Ei ne lähde kovasti rahaa haaskaamaan sellaiseen, josta ei terapian avulla tule mitään
Kuinka monta on aika monta? Onko se viisi? Onko se kymmenen, vai peräti kokonainen prosentti palveluiden käyttäjistä?
Kyllähän sitä, kun näitä vastauksia katselee niin tulee mieleen, että ei ihmiset edes yritä tajuta mikä on antipsykiatriaa, tai että miksi sen pitäisi kehittyä siinä missä muukin maailma.
Sitä vaan lauotan kaikki "kritiikki" mitä sylki suuhun tuo, ja antipsykiatria nyt vaan sattuu olemaan suun täydeltä sitä sylkeä.
Onko se laiskuutta? Etei haluta ajatella omaa nenää pidemmälle? Onko se tyhmyyttä? Mitä se sitten on?
Aloittajalla itsellään on kuvitelma siitä, että tällä palstalla pörrää tavallista enemmän psykiatrian vastaisia ihmisiä keskustelemassa. Todellisuudessa se perustuu hänen omiin asenteellisiin ajatuksiin, ja ennakkoluuloihin.
Eikös täällä aika moni ole yrittänyt profiloitua psykiatrian kriittiseksi asiantuntijaksi.
Eikö niitä huonosti hoidettuja ihmisiä olekkaan niin paljoa, vai eikö heidän asiantuntemus ole vaaditulla tasolla?
Jotta se voisi olla ennakkoluulo, niin alottaja ei olisi saanut lukea foorumia entuudestaan.
Oletan että hän on kuitenkin lukenut, jolloin se on enempi johdonmukainen olettamus.
Olen psykiatriakriittinen, kyllä. Syyt johtuvat siitä, että psykiatria tuhosi terveyteni ja aiheutti minulle traumoja ja psykiatriasta alkoi tulla enemmän taakka selässä ajan saatossa. Siinä on monia asioita mitkä eivät toimi. En esitä asisntuntijaa, mutta sanon kyllä mitä ajattelen. En ole kuitenkaan antipsykiatri sanan varsinaisessa merkityksessä, koska esimerkiksi kannatan holistisia oppeja psykiatriassa tai terapiaa tai avoimen dialogin mallin periaatteita.
Mikä tää anti psy.... juttu o ? 🤯
Jeesusta seuraamalla karisee epäilykset https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010463564.html
Jos kyseinen " hahmo " ilmestyisi elämääni, niin sitten vasta epäilyttäisikin.
Saattaisi karista se viimeinenkin todellisuudentaju.
Onkin jännä, kun jotkut hyötyvät psykiatriasta, kun taas jotkut sitten eivät.
Mistähän lienee johtuu ?
Johtuu siitä koska kaikki ei ole aivopestävissä.
Pitää olla kyllä tyhmä joka uskoo plasebo hoitoon.
Eikö samalla logiikalla ole silloin myös olemassa ihmisiä jotka luulee sen olevan vain plaseboa, vaikka se oikeasti toimiikin?
Psykiatrian " aivopesuun " liittyy paljon muitakin hoitomahdollisuuksia, kuin lääkkeet.
Potilas voi itsekin tehdä itsensä ja hoitonsa eteen jotain.
Mt-palveluissa on hyödyllisiä yhteisöllisiä toimintoja, on ryhmiä, on paikkoja, jossa voi nähdä vertaisiaan ( niissä paikoissa ei kamalasti psykiatriaa haukuta, koska monet hyötyvät niistä ).
Ihminen ei parane pelkillä pillereillä, jos ollenkaan. Mukana vaikuttamassa on muitakin asioita, on siitä kiinni, haluaako potilas itse osallistua vai keskittyykö vain vastustamaan kaikkea, josta voisi hänelle olla jopa hyötyäkin.
Jos psykiatria on aivopesua tai plaseboa, niin eikö antipsykiatrian olisi silloin helppoa kehittyä ja todistaa se aivopesuksi tai plaseboksi?
Miksi näin nyt ei oikein tunnu olevan?
Ei.Jos psykiatria olisi oikiaa tiedettä,Sillä olisi objektiivinen näyttö ettei se ole plaseboa.
Psykiatriassa valitettavasti kaikista eniten painotetaan pillerien tärkeyteen.
Ai sellainen klassinen käänteinen todistustaakka?
Kun en pysty todistamaan että psykiatria on plaseboa, niin psykiatrian pitää itse todistaa se että se ei ole plaseboa?
Psykiatria on ja psyyy kunnes antipsykiatria psytyy toisin todistamaan.
Tässä keskustelussa esitetyllä kehitystahdilla, ei tule tapahtumaan ihan heti.
Onko todellakin näin?
Miksi antipsykiatria yrittää tietoisesti unohtaa, että on olemassa paljon muutakin hoitoa kuin pillerit?
Mitä sitten vaikka on olemassa muuta hoitoa kuin pillerit? Psykiatrian peruskäsitykset ihmisyydestä ovat silti aika pielessä monesti ja monelle tutulle on hyvin matalalla kynnyksellä tjngettu pillereitä.
Enpä rehellisesti sanottuna usko että vaikka olisin kuinka käynyt jossain ryhmissä tilanteeni olisi parempi. On tuuri saako kunnon terapiaa kpska terapiakin on ennenkaikkea henkilökemioiden juttu
Jos psykiatriassa painotetaan pillereitä, niin millä tavalla antipsykiatria on kehittynyt tai muuttunut psykiatrian lääkkeiden käytön muutoksen myötä?
Psykiatria ilman objektivisuutta itesään todistaa asian.
No, mietihän itse sitä esittämääsi kysymystä omassa päässäsi vähän pidempään.
Itse epäilen psykiatriakriittisyyden lisääntymisen liittyvän vahvasti siihen, että heille ( eli potilaille) määrätyt lääkkeet eivät ole auttaneet heitä, vaan sairaudet ovat jääneet pysyviksi, tullut lisää somaattisia ja neurologisia ongelmia, sekä mt-palveluiden tarjonta on aivan kapea-alaista. Pääpaino psykiatriassa on ollut liikaa lääkkeissä ja niiden määräämisessä. Keskusteluterapia ja avoimen dialogin mallia ei käytetä tarpeeksi. Traumataustan omaaville ei edes tarjota terapioita, ei ainakaan julkisella puolella.
Anteeksi jos joudun nyt taas vähän kyseenalaistamaan tätä sinun kehäpäätelmääsi, mutta mihin silloin tarvitaan antipsykiatriaa, jos psykiatria on jo todistanut oman mahdottomuutensa?
Jossittelua..
Jos ei olisi psykiatriaa, ei olisi myöskään anti-psykiatriaa.
Niin, valitettavasti.
Avohoidossakin vaaditaan usein syömään pillereitä, että suostuvat hoitamaan.
Olen kuullut lauseen " ei sinua hoideta täällä, kun et käytä lääkkeitä ".
Olennaisempaa tässä on se että vaikka antipsykiatriaa ei olisi, niin silti psykiatrialle on tarve.
Hoidossa kuin hoidossa pitää olla siinä kunnossa, että pystyy ottamaan hoitoa vastaan.
Mitään pillereitä ei tarvita, jos se onnistuu ilman.
Mutta sekään tosiasia ei liity mitenkään siihen että antipsykiatria ei kykene kehittymään.
Tämä täysin totta.
Pakko sanoa, että olen saanut yli 50 vuotta jo elää, ja tuo sana anti-psykiatria oli minulle ihan uusi ( ei kuulu sanavalikoimaani ) . Vaikka aikoinaan useammat vuodet pyörin psykiatrian puolella.
Ei tullut kai törmättyä anti-ihmisiin siihen aikaan.
Psykiatria myös kehittyy, vaikka antipsykiatriaa ei olisi olemassa.
Olisiko se kehitys yhtä nopeaa, tai saman suuntaista, on eri asia, mutta tarve luo kehityksen joka tapauksessa.
Itse käytin lääkkeitä ehkä turhankin pitkään monen vuoden käytön loppupäässä.
Halusin kuitenkin itse olla varma, että pärjäisin ilman lääkkeitä, itsehän itseni parhaiten tunnen.
Kun olin valmis koittamaan ilman lääkkeitä, tein sen, lääkärin vastustelusta huolimatta. Ja ihan hyvin on mennyt jo vuosikausia.
Lääkitysten jättämät haitat kulkevat elämässäni, mutta sujuu näinkin, ajattelematta haittojen jälkivaikutuksia, jatkaen elämää, johon voin olla kohtalaisen tyytyväinen.
Enempään kun ei pysty, on tyydyttävä vähempään.
Kyllä minulle, jolla on trauma-tausta, tarjottiin julkisella puolella ensin psykologin kanssa keskusteluapua, ja myöhemmin ryhmäterapiaa.
En tiedä missä olet ollut hoidossa, mutta kyllä minä olen vuosien saatossa saanut vähän yhtä sun toista. On ollut ryhmiä, on ollut työkokeiluja ja harjoitteluita. Olen saanut jutella säännöllisesti omahoitajan kanssa. On ollut perheterapiaa ja yksilöterapiaa. jne
Siihen että lääkkeitä tarjottiin ensimmäisen kerran taisi mennä noin kaksikymmentä vuotta siitä kun aloitin hoidon.
Voiko olla niin paljon kiinni paikkakunnasta, vai onko kiinni jostain hoitomyönteisyydestä?
Pakko sanoa, että aika paljon on kiinni siitä hoitomyönteisyydestä.
Sen havainnon olen kyllä tehnyt,Että psykiatriassa tehdään räikeitä ihmisoikeus loukkauksia.
Millä tavalla antipsykiatria on kehittynyt estääkseen näitä räikeitä ihmissoikeus loukkauksia?
Yhdistyneiden kansakuntien ja WHO:n yhteisesti vuonna 2023 julkaisemasta raportista Mental health, human rights and legislation voi päätellä, että psykiatriaan kohdistuva kritiikki on kehittynyt ja se on hyvinkin voimakkaasti esille kansainvälisten ja ylikansallisten järjestöjen mielenterveyspoliittisella agendalla. Tiedäthän, että YK:n jäseninä on lähes kaikki maailman suvereenit valtiot ja yhtenä sen tehtävänä on valvoa ihmisoikeuksien toteutumista eri puolilla maailmaa? Jo raportin johdannossa esitetään erittäin voimakasta kritiikkiä länsimaista, biomedikaalista psykiatrista hoitojärjestelmää kohtaan:
"Existing legislation often fails to address the social and economic factors that affect mental health, and can thereby perpetuate discrimination and human rights violations, such as denial of legal capacity, coercive practices, institutionalization, and poor-quality care, including in mental health care settings. "
Suomennettuna olemassa oleva mielenterveyshoitoon liittyvä lainsäädäntö ei kiinnitä riittävästi huomiota sosiaalisiin ja taloudellisiin taustatekijöihin mielenterveysongelmien taustalla ja täten usein tulee edistäneeksi syrjintää, ihmisoikeusloukkauksia kuten itsemääräämisoikeuden loukkaamista, pakkohoitoa, institutionalisaatiota ja heikkotasoista hoitoa. Kirjoittajat kritisoivat voimakkaasti biomedikaalista, diagnoosikeskeistä hoitojärjestelmää, jossa käytetään aivan liikaa tahdonvastaista hoitoa ja joka on uhka myös alkuperäiskansojen ja muiden kulttuurien perinteisille tavoille suhtautua mielenterveysongelmiin, koska se redusoi ne usein yksilötasolle heikentäen yhteisöjen että yksilöiden resilienssiä ja kykyä käsitellä holistisesti psyykkisiä ongelmia. Erityisesti vammaisten oikeuksien sopimuksen 12 artikla on aiheuttanut päänvaivaa länsimaiden hyvin paternalistiselle lainsäädännölle, koska se käytännössä loogisesti tarkoittaa sitä, että vammaisuus ei ole peruste sille, että ihmiseltä voidaan riistää itsemääräämisoikeus omaan hoitoonsa. Koska kyse on yhdenvertaisuudesta lain edessä, niin tämän tulee ulottua vammaisten ohella myös mielisairaisiin (vammaisuus käsitteenä on juridisesti laaja, ja vammaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä voidaan soveltaa myös "mielisairautensa" johdosta "vammautuneisiin").
YK:n ja WHO:n raportit ja ohjeistukset ovat toki aivan liian radikaaleja ja antipsykiatrisia tullakseen mainituksi yhtään missään päin suomalaista valtamediaa tai muuallakaan, mutta se ei tarkoita etteikö niitä olisi ja etteikö tutkijat, lääkärit ja poliittiset vaikuttajat edistäisi näitä asioita ainakin kansainvälisellä tasolla. Suomi on perinteisesti ollut pieni homogeeninen maa, jossa julkisuudessa on painetta hyvin voimakkaaseen konformismiin tietyissä asioissa, ja media on hyvin keskittynyttä. Ainoastaan sosiaalinen media ja internet on mahdollistanut sen, että asioista saa paljon monipuolisempaa tietoa ja on mahdollista esittää myös valtavirrasta poikkeavia mielipiteitä ja tuoda esille tutkimusnäyttöä mm. monien psykiatristen hoitojen heikosta vaikuttavuudesta, mitä eivät media eivätkä vaikutusvaltaiset psykiatrit takuulla oma-aloitteisesti tuo tavallisten ihmisten tietoon.
Siis hetkinen???
Mielisairauksia ei ole olemassa, mutta nämä ihmiset ovat vammaisia???
Mielisairauksien johdosta kuuluu vammaisiin. Luokittelu. Onhan se tavallaan totta että jotenkin on vammautunut koska mieleltään sairaan toimintakyky ei ole normaalia. Impulsiivinen, heikkoa keskittymistä eli ei voi tehdä moniakaan ns normaaleja töitä, narsistinen oman tyhjänpäiväisen minuuden esille tuominen rasittavuuteen asti muille jopa psykiatri kyllästyy hölö hölö höpötyksen. Lääkettä vaan että tasaantuu, ainakin, toistaiseksi.
Erittäin hyvä pointti. Tämähän ei ole yksistään mikään sairaudentunnottomien aiheuttama ongelma, vaikka he kaksinaismoralismillaan sen hyvin tuovatkin esille.
Se on todellinen ongelma että miten me huomioidaan ja autetaan erityistä tukea tarvitsevia ihmsiä, jos me ei saada diagnosoida minkälaista apua he tarvitsevat?
Paras esimerkki joka tulee omaan mieleen on transihmiset. Heidän ympärillään vellova problematiikka ja sen ratkaisut kertoo hyvin sen, että pelkkä diagnoosien poisto ja ”sairaasta käytöksestä” rankaiseminen ei tule ratkaisemaan mielenterveysongelmia.
Tämä lienee yksi suurimpia kompastuskiviä sairaudentunnottomuudessa. Kun ei osata tunnistaa sitä avun tarvetta, eikä tarvetta kohdentaa sitä.
Kun ei tunneta avun tarvetta, ei tunneta psykiatrian tai sen kehityksen tarvetta, eikä tietenkään tarvetta kehittää antipsykiatriaa.
Aloitus on monella tavalla hölmö, jopa epälooginen. Siinä tuodaan esille muka totuutena töykeään tyyliin, että antipsykiarialla ei olisi mitään tarjottavana verrattuna psykiatriaan. Lisäksi kuten niin moni on jo tässä ketjussa todennut, kritiikki ja sen esittäminen, psykiatriassa, tai mt-palveluissa olevien epäkohtien, tai hoitomuotojen kyseenalaistaminen ei ole suoranaisesti antipsykiatriaa. Se on vain aloittajan ja yleensä alalla olevien tekemä asenteellinen virhepäätelmä ja ajatusvirhe.
Aivan samalla tavalla, kuin sen väittäminen, että jos joku sattuu kritisoimaan psykiatriaa, että hän olisi automaattisesti sairaudentunnoton.
Kyseenalaistamiselle on oma paikkansa. Ja se joka kiistää sen tarpeellisuuden, ei ymmärrä tieteistä ja niiden perustamisestakaan yhtään mitään. Se on lähestulkoon välttämätöntä, jotta tiede, oli se mikä tahansa, kehittyy ja menee eteenpäin. Jos jokin tiede, tai siellä toimivat uskovat, tai tässä tapauksessa luulevat olevansa aina oikeassa, ja kaikentietävä, vain niiden opiskelemiensa, vanhojen lukkoonlyötyjen paradigmojen, tai toisten tutkimien asioiden perusteella, silloin ei ole älykäs. Älykäs osaa, ja kykenee myös kyseenalaistamaan vanhoja toimimattomiksi muuttuneita opinkappaleita, ja etsimään uusia tapoja toimia.
Yksi perusvika, mikä muuten on edelleenkin psykiatriassa, ja siellä toimivien keskuudessa, on se, että mm. potilaita ei kuunnella tarpeeksi, heitä kohdata ihmisinä, ja kohdella tarpeeksi empaattisesti. Ja psykiatrinen hoito pohjautuu aivan liian paljon vain pelkkään arviointiin, eli diagnosointiin ja lääkityksiin. Psykiatrian vuosikymmeninä on siellä fokusoiduttu liikaa sairauskeskeisyyteen. Sieltä puuttuu, nk. joku jo aiemmin sen totesikin, holistinen tapa lähestyä kunkin yksilön ongelmia. Psykiatrian pitäisi muuttua aika tavalla paljon, jotta niitä palveluita kannattaisi käyttää. Suurin puute ei ole se resurssien puute, vaan ihmisten tavoissa kohdella ja kohdata ongelmista kärsiviä. Ja yksi merkittävimmistä puutteista on liian vähäinen keskusteluun, juurisyihin ja oireiden taustalla oleviin asioihin paneutumiseen pohjautuva hoito.
Todellisuudessa mielenterveysongelmainen ei ole vammainen, vaikka puhekielessä sitä sanaa käytetään.
Mt-ongelmainen voi olla työkyvytön, mikä ei hänestä tee vammaista.
Sitä en tiedä, miten vammaispalvelulaki suhtautuu mt-ongelmaisiin, saako siltä puolelta tukea ja apua ?
Psyykkinen oireilu liittyy aika usein ihmisen elämäntilanteeseen, kenellä sitten mistäkin syystä.
Onhan se väärin lätkäistä loppuelämäksi diagnoosi, joka pitää paikkaansa ehkä sillä hetkellä, kun se on annettu.
Elämäntilanteet kuitenkin muuttuu lähes jatkuvasti suurimmalla osalla ihmisiä, ja monesti diagnoosista voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä pitkällä tähtäimellä.
Voiko yksinkertainen kysymys, johon pitäisi olla hyvin yksinkertaisia vastauksia, olla ihan oikeasti monella tapaa hölmö? Vai onko nyt vaan kyse siitä että vastaaja ei tykkää omasta vastauksesta ja siihen pitää yrittää keksiä monella tapaa hölmöjä selityksiä?
Aloituksessa taidetaan vielä nimenomaan sanoa, ettei tähän ketjuun kaivata mitään arvokeskustelua siitä, että mikä on antipsykiatriaa, mikä on kirtiikkiä, tai että mihin niitä edes tarvitaan. Kysymyksessä siis lähdetään siitä olettamasta että on olemassa voima ja sille vastavoima.
Silti, kuten sanoit, moni tässä ketjussa on unohtanut nimenomaan sen mihin pitää vastata ja mihin ei.
Vähän niin kuin oltaisiin siellä opeli foorumilla. Aina kun kysyt että miten lamppu vaihdetaan, niin kaikki vain selittävät siitä että miten paljon parempi bemari on.
Kaikki kritiikki ei todellakaan ole sairaudentunnottomuutta. Eikä siis antipsykiatriakaan itsessään ole sairaudentunnottomuutta.
Mutta
Kun sairaudentunnoton ihminen ei ymmärrä psykiatrian kehitystä, niin eihän hän silloin pysty ymmärtämään antipsykiatriankaan kehitystä, vaikka sitäkin tapahtuu.
Sairaudentunnoton on kuin vasta potalle oppinut lapsi, joka hokee hauskoja pissa ja kakka sanoja ruokapöydässä toistaessaan antipsykiatrian tarjoamia teesejä, ilman että edes yrittää ymmärtää mistä puhuu.
Millä tavalla tästä raportista voi päätellä että psykiatriaan kohdistuva kritiikki on kehittynyt?
Tietysti se, että yksittäisen Thomas Szaszin tilalla lausunnon antaja on WHO, voi pitää kehityksenä. Mutta millä tavalla tämä WHO:n raportti ottaa huomioon maailman kehityksen ja siten eroaa vaikkapa sen Thomas Szaszin viime vuosisadan lausunnoista?
Kun ihmisoikeuksista puhutaan, niin millä tavalla tämä raportti huomioi eri maiden erilaiset ihmisoikeus tilanteet? Tai sen että miten eri maissa nämä ihmisoikeudet ovat eri lailla kehittyneet?
Erityisesti minua kiinnostaa se, että väittääkö raportti todella, että ihminen saa parempaa mielenterveyshoitoa maissa joissa on huonompi ihmisoikeustilanne? Onko ihmisoikeudet todella este riittävän päättäväiselle hoidolle?
Vai saako tässä olettaa, että länsimaita rangaistaan raportissa (tai sen tulkinnassa foorumin asiantuntijoiden toimesta) siitä, että he ylipäätään kykenevät tunnistamaan ihmisoikeudet ja niiden ristiriidat?
Sitten vielä sellainen pikku juttu. Että kun lähdet nyt suomentamaan tätä raporttia, niin suomennatko sitä nimenomaan suomen näkökulmasta ja suomalaiseen lainsäädäntöön, jossa maailman mittakaavassa on kuitenkin yksi parhaita sosiaaliturvia?
Mitä luulet, voisiko tämä olla myös se syy, miksi suomalainen lehdistö ei ole ihan suuna päänä ruoskimassa suomen kansaa siitä että meillä on vain yksi maailman parhaista, sosiaaliturvista, ihmisoikeuksista, terveydenhuollosta, vaikka ne eivät täydellisiä olekkaan.
On erittäin hyvä että WHO on ottanut kantaa mielenterveyshoitojen kehittämiseen, mutta raportti ei pysty poistamaan itse sairauksia, eikä sitä kautta hoidon tarvetta. Eikä se silloin myöskään pysty poistamaan psykiatrian tarvetta, vaikka antipsykiatrian sairaudentunnoton ja kehityskelvoton siipi sitä siihen haluaisikin käyttää.
Kysymykseen on jo vastattu ketjussa aiemmin. Ne löytyvät kyllä, kun klikkaa niitä sieltä ylempää. Mutta kun ne vastaukset eivät kelpaa itse aloittajalle, tai joillekin. Joku, joko aloittaja, tai kuka lie, jankkaa sitä samaa kysymystä koko ajan, edelleenkin. Tarkoitusperä jää aika tavalla hämäräksi. Se, että keskustelun pitäisi pyöriä vain tuon provokysymyksen sisällä on myöskin typerä vaatimus. Keskusteluun kuuluu moniulotteisuu, vivahteikkuus ja selventävyys. Ja se, että siihen tuodaan useita eri näkökulmia ja lähestymistapoja.
Muutoin keskustelu jäisi vääjäämättä kovin yksilauseiseksi, eli töksähteväksi.
Lisäksi ei ole relevanttia lähteä tekemään kenestäkään diagnooseja, tai määritelmiä esitettyjen mielipiteiden, tai edes psykiatriavastaisuudenkaan perusteella.
Onko vastattu? Vai joudutaanko opiskelemaan sitä, että mitä on kehitys?
Itse olen huomannut kaksi konkreettista vastausta, toinen on väite siitä, että antipsykiatria on kehittynyt koska WHO on antanut lausunnon ja toinen on se, että antipsykiatristen ihmisten määrä on lisääntynyt. Molemmat voidaan kai katsoa tavalla tai toisella antipsykiatrian kehitykseksi.
Linkkaa toki, jos joku muu kehittyminen on jäänyt huomaamatta.
Monipuolisen keskustelun näkökulmasta, se sallittakoon että vähän poiketaan asiasta, mutta jos prosentuaalisesti keskustelussa on kaksi – kolme prosenttia asiaa ja loput sen vierestä, ja vieläpä pitkälti sellaista asiaa, mitä aloitusviestissä vähän vihjattiin, ettei kaivata niin…
Sanotaan vaikka niin, että jos se kerta tuntuu provo kyssäriltä, niin onko siihen sitten pakko tarttua ja vastata?
Ketjun tarkoitus ei myöskään ole diagnosoida ketään, mutta koska yli 95% keskusteluun kuuluu ”moniulotteisuus”, niin eiköhän se ole ihan luonnollista, että jossain välissä pinnalle pulpahtaa jonkinlainen olettamus siitä, että miksi siitä kehityksestä, jota oletettavasti voisi olla, ei kyetä keskustelemaan.
Miksi selkeän kysymyksen tarkoitusperä ei voisi olla vain saada vastaus siihen kysymykseen?
Miksi siinä pitäisi olla jotain "tarkoitusperiä" ? Sehän kuulostaa ihan vanhalta kunnon luulosairaudelta.
Miksi et lie itse pitkää raporttia, pitääkö se sinulle sanasta sanaan suomentaa? Onpa laiskaa argumentaatiota, miksi osallistut keskusteluun jos et viitsi perehtyä asioihin joita haluat kommentoida? Ihmisoikeudet ovat toki kulttuurihistoriallisesti eurooppalaista alkuperää, muttet voi sille oletukselle perustaa oletuksia miten erilaista ilmiöitä käsitellään ja kohdataan eri kulttuureissa ja miten onnistuneita nämä tavat ovat ihmisten ja yhteisöjen hyvinvoinnin näkökulmasta. WHOm ja YKn raportissa kiriikki kohdistuu nimeonmaisesti samoin asioihin luon antipsykisyriassa, reduktionistiseen materialistiseen ihmiskuvaan, lääkeleskeisyyteen, diagnoosikesleisyyteen ja tieteellisen näytön heikkoon laatuun. Kyseinen raportti on täysin vapaasti kaikkien hyväosaisten ilmaisessa peruskoulussa englantia oppineiden laiskojen kermaperseiden luettavissa, vaikka siitä ei Ylellä uutisoida eikä siihen koulussa viitata. Ole hyvä ja lue se, esitä siten nenäkkäitä argumenttejasi.
Mikä muu voisi olla syynä antipsykiatriaan kuin psykiatrian vastustaminen ?
Tuo kehitys, josta oli kyse, on juuri sitä, että kenties psykiatriaa vastustavien joukko on kasvanut. Kuten joku kirjoittikin, se on sitä kehitystä. Kehittynyt suuntaan, että on isompi joukko vastustajia.
Tuskin siihen mitään tarkoitusperää on, toiset vain ovat vastaan ja toiset puolesta, tai jotain noiden väliltä.
Toki onhan ihmisillä jokin tarkoitus siihen, miksi he ovat niin vastaisia, kuten on tarkoitus myös heillä, jotka eivät ole vastaan. Heillä on kai tarkoituksena parantua/toipua.
Ei tarvitse kokonaan suomentaa, riittää kun suomentaa sen kohdan, missä tämä WHO:n raportti on kehittynyt Thomas Szaszin viime vuosisadan lausunnoista?
Olen yhden edellisen pitkän kommentin kirjoittaneen kanssa erittäin paljon samaa mieltä siitä, että psykiatrian palveluiden ja käytössä olevien hoitokeinojen laatu on huono. Näin on ollut jo useamman vuosikymmen ajan. Jonkun verran osaltaan syynä siihen lienee resurssienkin puute, mutta myös alalla vallitsevan tietynlaisen hoitokulttuurin ja otetun asenteellisuuden takia. Yksiä niitä ovat potilaiden kuuntelemattomuus, sekä se, että potilaita ei kohdella ihmisarvoisella ja kunnioittavalla tavalla.
Lisäys edelliseen: ja kaiken tämän olen omin silmin nähnyt ja kokenut jo ainakin sen 25 vuoden ajalta. Enkä ole nähnyt ainakaan tähän päivään mennessä mitään muutosta ja parannusta asenteissa, hoitohenkilökunnan tavoissa käyttäytyä, sekä potilaille tarjotuissa hoitokeinoissa kyseisessä hoitokulttuurissa.
Minullakin on omakohtaista kokemusta kolmelta vuosikymmeneltä, ja olen tehnyt saman havainnon, asenteet eivät ole muuttuneet millään tavalla.
Lääkityskäytännöt ovat ehkä muuttuneet sillä tavalla, ettei potilaita enää lääkitä niin tainnoksiin kuin parikymmentä vuotta sitten.
Olen onnekseni päässyt irtautumaan koko psykiatrian systeemistä jo vuosia sitten, ja aika paljon vaatisi, että lähtisin siihen uudestaan.
Toki koskaan ei voi tietää, mitä kaikkea elämä tuo tullessaan, mutta niin pitkään kuin asioihin voin itse vaikuttaa, teen sen omaksi parhaakseni.
Mutta osaatko sanoa, että millä tavalla antipsykiatria on kehittynyt?
Onneksi ei ole minun tehtäväni ottaa tuohon kysymykseen kantaa.
Kuka kannattaa anti-psykiatriaa, kuka psykiatriaa, se on jokaisen itsensä omakohtainen asia mitä mieltä on.
Jos ja kun psykiatria ei ole paljoa kehittynyt, niin tuskin on anti-psykiatriakaan.
Minulla on omat mielipiteet, mutta pidän ne itselläni, koska koen myöskin kiistelyn olevan täysin turhaa, pystyn elämään ilmankin.
"Nyt puhutaan yksinkertaisesti antipsykiatriasta".
Vastaus: jospa koitat keskustella jonkun asiasta tietämäsi henkilön, tai henkilöiden itsensä kanssa. Jospa se asia valaistuu sitten. Eikä sitä nyt ilmiönä niin kovin paljon ole, mutta jos ja kun on, niin sekään ei ole mikään ihme.
"Ei siis tarvitse selittää, miksi se on olemassa, tai miten se vertautuu nykypsykiatriaan. Se me jo tiedetään".
Kerro ihmeessä, miten se omasta mielestäsi vertautuu ja mitä ylipäätään tuolla lauseella tarkoitat. Ja miten niin "tiedetään"? Tuosta saa sen kuvan, että psykiatria on aloittajan mielestä ylivertainen, virheetön ja aina oikeassa. Tai että siinä ei olemassa mitään vikoja.
"Kysymys siis koskee, miten antipsykiatria itse on kehittynyt näiden vuosien aikana?"
Vastaus: oletan, että ainakin jossakin vaiheessa psykiatrian käyttämien väärien hoitotapojen, ihmisoikeusrikosten ja tietyn otetun asenteellisuuden seurauksena.
Ja sorry, jos lähdin selittelemään jollekin yksinkertaiselle, että sitä ( eli antipsykiatriaakin on, tai voi olla oikeasti olemassa, joidenkin saatua huonoja kokemuksia, tai jos heitä on kohdeltu huonosti kyseisissä systeemeissä. Onko se jotenkin paheksuttavaa, tai väärin, jos joku ei diggaa psykiatriaa, tai sen epäkohtia?
Huoh!!!
Tuli niitä epäkohtiakin vuosien varrella koettua ja nähtyä.
Pointti onkin siinä, että ne tapahtuivat silloin omalla kohdalla, ja sivulta seuraamalla muidenkin kohdalla tuli huomattua.
Enää ne eivät ole osana elämää, niin olen ne tavallaan unohtanut. Ei ne kokonaan unohdu, mutta ei niitä poiskaan saa menneisyydestä pyyhittyä.
Huonojenkin muistojen kanssa pystyy elämään, kun ei muuta voi. Nyt on kuitenkin nyt.
Maailmassa on asioita, joissa on voima ja vastavoima.
Otetaan vaikka esimerkiksi työnantajat ja palkan saajat ja se että he molemmat ovat järjestäytyneitä.
Tarkoitus ei siis ole kirjoittaa kahdeksaakymmentä postausta siitä, että miksi jompi kumpi osapuoli heistä on järjestäytynyt, tai että kuka on hyvikset ja kuka pahikset, vaan siitä, että miten työmarkkinat ovat kehittyneet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana. Tai siis tässä tapauksessa, miten antipsykiatria on kehittynyt?
Täällä kaikki kyselevät, miten antipsykiatria on kehittynyt, mutta ei siihen täällä ole vielä kunnon vastausta tullut esiin.
Ihmettelen vaan, poliitikotkin osaa tällaisen jaarittelun.
Antipsykiatriasta pitäisi tietää vähän muutakin kuin sellaiset raflaavat iskulauseet, että tietäisi, miten se on kehittynyt.
Tuli mieleen, että onkohan näillä mielenterveyspalstoilla enemmän heitä, jotka ovat tälläkin hetkellä esim. avohoidon piirissä, vai kirjoitteleeko tänne he, jotka ovat ehkä olleet hoidossa, vai he, jotka eivät ole koskaan hoidossa olleetkaan ?
Omien kokemusten perusteella yleensä mielipiteetkin syntyvät, ei jostain lukemalla tai tarinoita kuulemalla.
Ja toki sekin, ovatko ihmiset pettyneet hoitoon, vai mahdollisesti itseensä.
Tällä palstalla on about puolentusinaa vakiokävijää, niin heihin on kyllä aika nopea "tutustua"
Jos joku olisi tehnyt aloituksen siitä, onko teidän mielestänne, tai kenenkään mielestä ylipäätään edes se psykiatriakaan mitenkään kehittynyt, kaikkine perusteluineen, niin se olisi ollut huomattavasti mielenkiintoisempi aihe. Ja olisi varmasti saanut huomattavasti enemmän jopa kiinnostusta ja jopa kiihkeämpää keskustelua.
Tämä tässä keskustelussa oleva aihe on jo mennyt joidenkin osalta jankkaamiseksi, mikään tähän keskusteluun laitettu vastaus ei tyydytä, eikä tule joillekin koskaan kelpaamaankaan.
Ja mikä parasta, se olisi silloin antipsykiatrian kehittymistä, kun sitä jankattaisiin sille omassa varatussa ketjussa, eikä se silloin sotkisi muita ketjuja, esimerkiksi ihmisten avunpyyntöjä.
On tullut huomattua, että suurin osa näistä mielenterveyttä koskevista palstoista täyttyvät suurelta osin negatiivisilla arvosteluilla, haukuilla, ym.
On aloitus sitten millainen tahansa, niin aika pian aletaan haukkumaan lääkkeitä, psykiatreja, jne.
Voi kuule, mikään keskustelupalsta ei toimi sillä tavalla, että se olisi perustettu vain yhdenlaisia mielipiteitä varten.
Sitäpaitsi psykiatrian ja siinä olevien epäkohtien kritisoiminen, sekä hoitokäytäntöjen, tai hoitokeinojen kyseenalaistaminen on aiheellista. Koska sitä ei tällä hetkellä tee yksikään media, ei ainakaan kovin paljoa. Mitä nyt muutama artikkeli tulee silloin tällöin tuutista ulos.
Psykiatriaa on valkopesty jo useamman vuosikymmenen ajan. Myös tiettyjä asioita, eli ei niin mukavia totuuksia on jätetty kertomatta, etenkin ihmisoikeuksiin liittyvät epäkohdat, ja ihmisoikeusrikoksia on pimitetty julkisuudelta.
Kai sinä ymmärrät, että valta medialla on omat eettiset ohjeet ja käytännöt. He joutuvat tarkistamaan faktat useista lähteistä.
Mitä siis antipsykiatria tekee väärin, kun elokapina ja seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeudet ovat valtamediassa harva se päivä, mutta antipsykiatria ei tahdo päästä faktatarkistusten läpi?
Valtamediassa toimivat kysyvät kyseiseen aiheeseen liittyen näkemykset lähinnä alalla olevilta, eivät juurikaan itse palveluita käyttäviltä. Ja niiltä, jotka ovat jo saaneet harmia esim. käyttämistään lääkkeistä.
On surullinen tosiasia, että potilaiden näkökulma jää aivan liian usein taka-alalle.
Osittain tämä johtuu siitä, että yhteiskunnassamme on tapana luottaa ja uskoa virkataholla toimiviin. Kun taas virkatasolla toimivat eivät yleensä kuuntele potilaiden näkemyksiä ja kysele heidän kokemuksiaan lääkkeiden käyttöön liittyen.
Ne lääkkeiden aiheuttamat haitat, esim. aiheuttamat lisäsairaudet ovat alalla lähestulkoon tabu. Niistä ei saa puhua, eikä tuoda niitä esille. Lisäksi alalla on ollut vakiintunut lähestulkoon käytäntö, että jos joillekin on annettu esim. paranoidinen skitsofreniadiagnoosi, että hoitosuositus olisi, että heidän tulisi käyttää lääkkeitä koko loppuelämänsä ajan, uusien psykoosien ennaltaehkäisemiseksi. Joku voisi minulle, ilmeisesti idiootille selittää, miten se yhtälö voi toimia, jos kyseiset lääkkeet aiheuttavat esim. veritulppia, siis infarkteja, diabetestä, sydän ja verisuonitauteja, tai ennenaikaistaa dementian puhkeamista, että miten se hoitosuositus voi mitenkään palvella kenenkään hyvinvointia?
Kaikki kyseenalaistaminen ja kritiikin esittäminen oli kyseessä sitten psykiatria, uskonto, tai politiikka, ei ole välttämättä pahasta, eikä myöskään väärin.
Sananvapaus on erittäin olennainen osa meidän yhteiskuntaa, ja on erittäin tärkeää että kaikki kriittiset puheenvuorot pääsevät ääneen.
Mutta sellanen pikku juttu. Silloin kun sairaus päästetään ääneen, niin se tahtoo kääntyä itseään vastaan.
Tuo viimeinen lauseesi on vain oma, ahdasmielinen ja jo valmiiksi asenteellisesti otettu näkökanta. Myönnä pois! Sekin on tärkeä asia elämässä, että osaa myöntää tosiasioita. Koska silloin myös näkee asioita paljon laajemmin ja monelta eri kantilta.
1. fact: et voi tehdä kenestäkään tälle palstalle kirjoittavista mitään diagnooseja, eikä sinulla ole muuten siihen mitään oikeuttakaan.
Silloin kun joku esim. tekee jonkun mielipiteiden, kirjoitusten, tai sanomisten perusteella liian pitkälle meneviä johtopäätelmiä ja vieläpä tekee sen asiattomasta, tai loukkaavasti, silläkin näyttää olevan vain se oma tarkoitusperänsä. Teilaaminen ei ole sivistynyt tapa keskustella. Mutta sekin kertoo niin tekevästä jotakin hyvin olennaista ja paljastavaa.
Miksi tyytyä minun ennakkoluuloihin?
Kokeile selittää itsepintaisesti jotain ihan sairasta skeidaa, vaikka sitä kuinka kaikki hoitajat on natseja ja lääkäri itse hitler. Niin huomaat kyllä, että edistääkö se mielikuvaa mielenterveys kuntotujista, tai kehittääkö se niiden hoitoa, vai ei?
Kannattaa myös muistaa, että se ei ole automaattisesti ahdasmielisyyttä, jos ei lähde jonkun ihmisen narratiiviin mukaan, ennen kuin on itse tutkinut asiaa monelta eri kantilta.
Ja toinen muistettava asia on että rasismi ei ole sananvapautta tai pelkkä mielipide. Se on rasimsia vaikka voissa ja pannussa paistetaan.
Ai, nytkö täällä ollaan jo median asiantuntijoitakin, kun pelkkä lääketiede ei riitä?
Kaiken uudistuksen polku kulkee niin, että ensin on ymmärrys, esim. psykiatrisessa hoitojärjestelmässä olevasta jostain huonosta ja ihmisiä vaurioittavasta asiasta/käytännöstä, sitten tulee ajatus muutoksesta joka johtaa tekoihin ja käytäntöjen muuttumiseen.
Hyvin hidas prosessi, mahtaakohan viisikymmentä vuotta riittää merkittäviin muutoksiin.
Lääkkeet eivät välttämättä aiheuta mitään sairauksia, ne ainoastaan saattavat aiheuttaa.
Siinä on jonkinlainen ero, tuleeko jostain jotain, vai saattaako jostain tulla jotain.
Toki joillain mielenterveysongelmista kärsivillä on ikävä puoli se, kun he lukevat, että jostain voi jotain tulla, niin he pelkäävät saavansa sen ( esim. sairaus ), tai että sellainen ( esim. sairaus ) jo olisi.
Sama jos joku lukee lääkkeen haittavaikutuslistaa, saattaa hänelle tulla iso osa niistä haitoista, jo pelkästään lukemansa takia.
En toki yleistä tätä asiaa, mutta tällaistakin tapahtuu/on tapahtunut.
Miten tuo edellinen olisi tehnyt jotain diagnooseja ?
Hänhän ainoastaan mainitsi viimeisessä kappaleessa, että " sairaus tahtoo kääntyä itseään vastaan ".
En kyllä näe tuossa minkäänlaista diagnoosia.
Itsellänikin on " hullun paperit ", mutta en todellakaan kaikkea kuulemaani käännä kohdistuvan juuri minuun liittyväksi, tai ylipäätään jotenkin loukkaavaksi.
Ajattelen tuonkin viimeisen kappaleen lausahduksen kirjoittajan omaksi mielipiteeksi, vaikkakin olen kuullut sen muualtakin, ei se kerro kenenkään asenteesta.
Jos/kun sen osaa järjellä ajatella, niin pakko itsekin sanoa, että paikkansahan tuo pitää.
Ei viimeiset viisikymmentä vuotta, mutta toivotaan, että seuraavien viidenkymmenen vuoden aikana tapahtuu jotain edistystä.
Psykiatria vähän kuin seisoo paikallaan, niin on ollut liian kauan.
Itseasiassa mielenterveyshoidossa on tapahtunut aika hemmetisti muutoksia viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, jopa niin paljon, että se näkyy jonkinverran antipsykiatriassa ja sen kehityksessä.
Mutta se missä ei ole tapahtunut tajunnan räjäyttävää kehitystä on antipsykoottiset lääkkeet.
Tietysti jos ihmisellä on joku lääkehaitta fetissi, niin silloin tuskin pystyy huomaamaan psykiatrian tai antipsykiatrian kehitystä.
Kun vertaan mielenterveyshoitoa, vuodelta 1990, vuoteen 2017, en huomaa siinä mitään suurempaa muutosta.
Olen ollut viimeksi osastohoidossa pienen hetken 2017, ja osastolla oli aivan samanlaista kuin -90-luvun alussa, sekä koko -90-luvun ajan.
Hoito ja keskustelut olivat samanlaisia, lääkitystä, hoitajat kyselivät, miten on tänään mennyt, kahdenkeskisiä keskusteluja " omahoitajan " kanssa, joista tuloksena ei oikeastaan mitään.
Ainoa, mihin kiinnitin huomiota 2017 oli lääkkeiden käyttö. Potilaat eivät olleet enää niin vahvasti lääkittyjä kuin 20-30 vuotta sitten.
Avohoitokin on pysynyt samanlaisena, poliklinikalla jutellaan, miten on mennyt, pärjäämisestä, kysellään lääkityksistä, ym.
Sanoisin omaan kokemukseen ja näkemykseen perustuen, etten ihmeempiä muutoksia huomannut missään vaiheessa.
Toki en nyt viimeisistä vuosista voi omalta kohdalta sanoa mitään, mutta muutaman tuttavan kautta olen pystynyt edelleen seuraamaan, mitä hoito myös tänä päivänä on.
Miksi lääkkeiden käyttö ei olisi osa sitä mielenterveyden hoidon muutosta, mitä vuosien saatossa on tapahtunut?
Millä tavalla hoitajien tai lääkärien pitäisi keskustella eritavalla, että muutos näkyisi?
Millä tavalla potilaan tai sairauden täytyisi muuttua, että se näkyisi keskusteluissa?
Voiko edes ihminen joka kieltäytyy kaikista lääkkeettömistä hoidoista, huomata hoidon kehittymistä?
Olen kanssasi samaa mieltä. Tein samoja havaintoja. Ja olen aika lailla varma siitä, että ei se avohoito ole muuttunut mitenkään olennaisesti niistä 20- 30 vuoden takaisista ajoista. Koin ainakin itse moisten "palveluiden" käytön aika turhana, jos ne ovat vain kuulumisten ja lääkitysten käyttämisen kyselemisiä. Kyseistä smalltalkkia voi tehdä omien perheenjäsenten, tuttavien ja ystävien kanssa.
Se, mitä itse toivoisin mt-palveluiden ja ylipäätään psykiatriankin osalta, niin mm. enemmän syvempiä keskusteluja, ns. jokaisen yksilön historiassa tapahtuneiden asioiden ja tapahtumien purkamista. Tunteiden ilmaisemista. Myös enemmän paneutumista ongelmien ratkaisemiseen, sen sairauskeskeisyyteen keskittymisen sijasta.
Rasismi, huono käytös, asenteellisuus, ja kategorisointi ovat aina väärin. Nk. myös toisten väärinymmärtäminen, joko tahallaan, tai miten tahansa.
Itsekään en hyväksy rasismia, enkä loukkaavaa kielenkäyttöä, oli sitten kyseessä järjestelmä, siellä toimivat ihmiset, tai mikä tahansa.
Asiallisuus, toisten positiivinen huomioonottaminen, humaanisuus, sekä ystävällisyys toisia kohtaan ovat toivottavia asioita, myös keskustelupalstalle. Kuten myös hoitoalalle.
" Miksi lääkkeiden käyttö ei olisi osa sitä muutosta ? "
Miten niin osa, potilaita on lääkitty kautta vuosikymmenien , ei siinä ole muutosta tapahtunut. ?
En tiedä noihin vastausta, eikä onneksi tarvitsekaan tietää.
Mutta he, jotka kaipaavat jotain muutosta, voisivat itse yrittää tehdä jotain muutoksen aikaansaamiseksi.
Ei se auta, että " selän takana " kirjoitellaan, haukutaan, systeemiä, ei ammattilaiset varmaankaan kauheasti näillä palstoilla liiku.
Juurikin näin.
Liian usein on laitoksissakin potilaita kohdeltu sairaina ihmisinä, ei pelkästään ihmisinä.
Asenteet on ajoittain ollut sellaisia, että " oma vikasi kun olet sairas ".
Ja tosiaankin tulisi perehtyä syihin, mitkä ihmisen ovat ajaneet tilanteeseen, että on alkanut psyyke heittää, ei ainoastaan hoitaa mahdollisia oireita.
En usko, että joku menneisyyden loputon vatvominen pelastaisi ihmisiä.
Jos ihminen ei ole aikanaan niitä asioita pystynyt käsittelemään, niin ei se ole automaattista että sitä pystyttäisiin tekemään jälkikäteenkään, vaikka siinä kuinka olisi joku hoitaja apuna.
Eihän syövän hoitokaan keskity siihen, että polttiko ihimen kaksi vai kolme tupakkaa.
Jos avohoidossa ei saa kysellä vointia, eikä jutella lääkkeistä, niin kertokaa ihmeessä, että mistä siellä pitäisi jutella?
Olen ihan aidosti kiinnostunut!
Neljä selkeää kysymystä. Näin vastaan.
Lääkkeiden käyttö on toki lääketehtaiden ja lääkäreiden mielestä selvä muutos parempaan.He uskovat että lääkkeet ovat kehittyneet paremmiksi, vaikka todellisuudessa ovat samoja huumelääkkeitä joilla on ihmisiin samanlaiset fyysiset ja psyykkiset haittavaikutukset kuin vanhemmillakin lääkkeillä.
Lääkkeitä käytetään nyt ennätyksellisen paljon siitä huolimatta psyykkisiä diagnooseja on myös tullut lisää ennätyksellisen paljon, eikä parantumista ole tapahtunut yhtään paremmin.
Eivät lääkärit ja hoitajat osaa keskustella muulla tavalla kuin miten heitä on opetettu keskustelemaan. Potilaat ovat heidän silmissään sairaaloissa kaikki samanlaisia diagnooseja joita yleensä kohdellaan rutiinisti samalla kaavalla. Siis kohdataan diagnooseja ja hoidetaan niitä. Avoin dialogi hoitokäytäntö olisi erilaista mutta jostain syystä sitä ei oteta käyttöön täällä. Tämä Suomessa kehitetty hoitomalli on paljon käytössä ulkomailla.
Ei potilaiden ja sairauksien tarvitse muuttua, eivätkä ne tule muuttumaan. Sen sijaan lääkääreiden, hoitajien ja koko psykaitrisen hoitojärjestemän täytyy muuttua lääkekeskeisyydestä ihmiskeskeisyyteen. Tässäkin ketjussa on ollut hyviä kommentteja miten muutosta toivotaan.
Ihmiset jotka eivät ole syöneet lääkkeitä tuskin hoksaavat ajatella tällaisia kysymyksiä.
Hyvä ja kiitos siitä, että olet kiinnostunut. Jatkan ja selvennän vielä sitä, mitä tarkoitin. Jos hoito on pelkästään, jää siihen, ja sen koko sisältö on sitä, että turistaan smalltalkkia, eli vähän nk. että "kuinka on mennyt, mitä teet päivisin, syötkö lääkkeitä- tasolle, niin eihän se ketään hyödytä. Eikä se ole oikeastaan mitään kunnollista ja perusteellista hoitoa.
Pitää mennä syvemmälle ihmisen historiassa tapahtuneisiin asioihin ja tapahtumiin, jotka tekevät ihmisestä sen, mitä hän on, miten hän voi, mitä kokee ja tuntee. Koska kaikilla niillä tapahtumilla ja tapahtuneilla asioilla, aina lapsuudesta tähän nykypäivään ja hetkeen saakka, niillä on ollut ja on omat vaikutuksensa. Suurin osa mt-oireista johtuu jostakin muusta, kuin varsinaisesti jostakin psyykkisestä sairaudesta. Taustalla voi olla yksinäisyyttä, kaltoinkohtelua, sosioekonomisia, tai psykososiaalisia ongelmia, perheen sisäisiä ristiriitoja, kotona tapahtuvaa riitelyä, juurettomuutta, käsittelemättömiä tunteita jne. Ongelmat voivat olla kunkin kohdalla erilaisia. Ihminen vain oireilee taustalla oleviin ongelmiin mt-oireina.
Psykiatriassa juututaan aivan liikaa joko sairauskeskeisyyteen, tai tarjotaan ainoaksi hoidoksi vain ja ainoastaan lääkkeitä. Siksi ihmiset eivät voi yhtään sen paremmin, eivätkä parane. Koska ne oikeat ja todelliset taustalla olevat syyt ja ongelmat jäävät selvittämättä ja ratkaisematta.
Esim. avoimen dialogin mallista olisi enemmän hyötyä ja apua niin ammattilaisille, mt-sektorilla, psykiatrian kehittämiselle ja ennen kaikkea niitä palveluita käyttäville ihmisille.
Totta kai vointia täytyykin kysellä, mutta keskustelu ei saa jäädä siihen, että jutellaan pinnallisia jokapäiväisiä asioita.
Keskustelun tarkoitus olisi kai käydä läpi ihmisen ns. elämänkaarta, mitä on ollut, mikä on tuottanut vaikeuksia, mitä tuntee, mitä asioille voisi tehdä, jne.
Ei ainoastaan sitä, miten on mennyt, mitä olet puuhannut, mitä voisit tehdä päivisin, ym.
Siis hetkinen, ei kyllä mikään ole minua estänyt käymästä läpi elämänkaartani, mitä on ollut, mikä on tuottanut vaikeuksia, mitä olen tuntenut ( se on ollut muuten erittäin vaikea pala opiskella kertomaan. Siinähän ensin pitää oppia tuntemaan, ja sitten vielä sanoittamaan se) ja paljon on puhuttu myös siitä että mitä asioille voisi tehdä.
Oletko ihan varma että näiden asioiden käsittelyn puute johtuu nimenomaan hoitajasta, meinaan että meikäläisellä on ollut aika monta hoitajaa, eikä kukaan heistä ole estänyt näiden asioiden käsittelemistä.
Avoimen dialogin malli, on vähän kuin karjalanpiirakka. Se mummo joka sitä osaa tehdä tekee sitä vähän mututuntumalla, eikä ole oikein koskaan tutkinut, tai kirjoittanut sitä reseptiä kunnolla ylös, ja vielä vähän panttaakin sitä tietoa. Samantyylisiä piirakoita saat kuitenkin jo noin puolessa tusinaa suomen sairaanhoito piireistä. Mutta maistuuko ne siltä samalta kuin se aito ja alkuperäinen mummon tekemä? Ilmeisestikään ei, kun tälläkään foorumilla niitä ei hyväksytä avoimen dialogin hoidoksi.
Parasta, tai pahinta tässä vielä on, että suurin osa asiakkaista on niin sairaudentunnottomia, että eivät edes halua ostaa sitä.
Toivon että vielä jonain päivän avoimen dialogin malli saadaan tutkittua ja sturkuroitua niin, että sitä pystytään monistamaan ja ennen kaikkea että se toimisi, mutta riittääkö elinvuoteni siihen, niin en ole aivan varma.
Kun nyt muutoksen toivomiseen päästiin, niin millä tavalla toivoisit että antipsykiatria muuttuisi?
Mä tavallaan ymmärrän pointin, että ihmistä pitää kohdella ihmisenä, ja komppaan sitä.
Mutta herranen aika, pitäähän asioista myös pystyä puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ei se toimi niin, että leikitään vaan että kaikki on hyvin, silloin kun ne ei ole.
Tuiki tavallisessa psykoosi sairaudessa joihinkin syihin perehtyminenkin voi olla ihan turhaa, jos niille ei kuitenkaan pysty tekemään mitään.
Väität, että potilaat ja sairaudet eivät muutu.
Väitätkö että antipsykiatria on niin voimakkaasti kiinni potilaan sairaassa näkökulmassa, että se ei pysty muuttumaan, vaikka maailma ympärillä muuttuu?
Mitä tarkoitat laitoksella. Asumisyksikköä jossa jokainen asuu omassa kodissaan, vai akuuttia osastoa, jossa oleillaan minimi aika, kun kotona ei pärjätä?
Lähinnä tarkoitin psykiatrisia sairaalaosastoja.
Ihmiset taitaa siellä olla sen verran tillin tallin että taitaa homma mennä automaattisesti vähän suolaiseksi.
Ei se nyt ihan aina noin ole.
Vapaanakin liikkuu aika paljon ihmisiä, jotka hyötyisivät hoidosta ihan jopa laitoksessa.
Aloitus on hieman erikoinen. Siitä ei saa selvää, mitä mieltä itse aloittaja on esille tuomastaan antipsykiatriasta. Jos hän olisi laittanut toiseen lauseeseensa, että ei siis tarvitse selittää, miksi se on olemassa, tai miten se "muka" vertautuu" nykypsykiatriaan", niin se olisi ainakin edes vähän selventänyt, mikä on aloittajan kanta antipsykiatriaan, tai heihin, jotka eivät kannata psykiatrian oppeja, ja käytössä olevia hoitomuotoja.
Sitten se, että aloittaja antaa ymmärtää, että " me jo tiedetään", miten antipsykiatria vertautuu nykypsykiatriaan, on ehkä hieman paljastava. Eli aloitus on ehkä tehty joko trollaus, tai ainakin ärsyttämistarkoituksessa. Ketjuun ei haluta mitään muita kommentteja, kuin antipsykiatrian teilaajia, ja nykypsykiatrian kehujia. Koska aloituksessa myös blokataan jo suoralta kädeltä, ei tarvitse selittää, miksi se on olemassa jne.
Mitä aloituksessa siis oikeastaan haetaan? Myöhemmin ovat jotkut, joko aloittaja itse, tai sitten antipsykiatrian, tai psykiatrian kritisoijia vastustajat tuoneet esille jokseenkin asiattomasti epäilyksiään "sairaudentunnottomista" ja siitä, että "sairaus puhuu". Tätä on tehty tällä palstalla aiemminkin. Luodaan tahallaan, tai tarkoituksella ketju, johon ei hyväksytä psykiatrian kritisoimista, ja kyseenalaistamista.
Jos joku tähän, tai muuhun ketjuun vastannut on erehtynyt vähänkään kritisoimaan, tai kyseenalaistamaan psykiatriaa, niin nämä samat tyypit aloittavat tuon saman herjaamisen, tai diagnosoimisen. Mikä ei minusta ole lainkaan asiallista.
Tarvitseeko aloituksessa olla joku ennakkoasetelma?
Eikö se riitä että hyvät esimerkit kertovat antipsykiatrian kehityksestä ja niiden puute siitä että antipsykiatria ei kehity?
Itse olen hoidosta harmia saanut, en varsinaisesti antipsykiatrian edustaja. Miten olisin jos olen käynyt esim terapian senkin jälkeen kun muutuin lääkekriittiseksi harmini jälkeen?
Minun diagnooseja, mitä psykiatria heitteli kärsiessäni lääkehaitoista on purettu.
Sinälläänhän joku voisi ajatella, että mitä syitä minulla sitten on olla kriittinen psykiatriaa kohtaan? Paljonkin.
Aloituksesta ilmenee, että aloittaja on ainakin itse ärsyyntynyt. Ei hänen välttämättä ole ollut tarkoitus ärsyttää muita.
Ymmärrän tuon antipsykiatrian, sekä psykiatrian hyväksymisen. Omalla kohdallani kävi niin, että alkuvuosina olin todella paljon kaikkea hoitoa vastaan. Vuosien myötä, kun itsekin aloin ymmärtämään omaa itseäni, aloin ajattelemaan laajemmin. Johtuiko sitten siitä, kun aloin olla paremmassa kunnossa psyykkisesti. Jostainhan se kuitenkin johtui.
Ilman psykiatriaa en olisi tässä kunnossa ja voinnissa kuin nykyään olen, pakko myöntää. Pitkä ja raskas tie oli kulkea, mutta hyödytti, näin kun jälkeen päin ajattelen.
Lääkityksistä itsellänikin on ollut hyvin monenlaisia mietteitä, joista enin osa on kyllä lääkitysten vastaisia. En tykkää, että yleensäkin hoito on suureksi osaksi lääkitsemistä.
Olen itsekin aina ollut kriittinen psykiatrian kohdalla, siinä on hyviä, sekä myös huonoja puolia.
Huom. Aloituksessa ei ollut kyllä mitään esimerkkejä antipsykiatrian kehityksestä, tai kehittymättömyydestä.
Vai näkikö joku niitä kyseisessä tekstissä?
Ei tuo nyt kovin selventävä kirjoitus ollut, vai oliko?
Aloittaja varmaan tarkoitti, että niissä vastauksissa pitäisi näkyä se kehitys, tai kehittymättömyys.
KEHITTYNYT.....
NO, AINAKIN HULLUJEN MÄÄRÄ ON LISÄÄNTYNYT, SUORASTAAN RAJÄHTÄNYT KÄSIIN.
SYYNÄ ON HUUMEET, VIINA, VIHREÄT.....VIHREÄSIIRTYMÄ, HOMOT JA MAAHAN MUUTTAJAT, VASEMMISTOLAISUUS.
Kai siinä menee pää sekaisin, jos ei mitään ympärillään hyväksy, vaan ajattelee, että kaikki on syvältä...
Jos tuntuu, että vika on aina kaikissa muissa, olisi hyvä katsoa peiliin.
Antipsykiatriaan liittäisin avoimen dialogin runsaamman käytön lisäämisen hoitotyössä.
Professori emeritus Jaakko Seikkula Jyväskylän yliopistosta on ollut kehittämässä avoimen dialogin käytäntöjä Suomessa.
Hänen mukaansa psykiatrinen. hoitojärjestelmä on meillä rakentunut hyvin oire- ja ongelmakeskeisesti, tämä palvelujärjestelmä ei pysty vastaamaan siihen mitä ihmiset odottavat ja tarvitsevat hoidolta.
Potilaita hoidetaan ennalta tehdyn käsikirjoituksen mukaisesti jossa potilas nähdään diagnosoituna roolihenkilönä. Potilaan identiteetti on saatu aikaan kun lääkkeillä keho on laitettu luonnottomaan tilaan. Tällaisessa luonnottomassa tilassa elävää potilasta hoitajat eivät pysty tavoittamaan aitona ihmisenä.
Psykiatrisen hoitojärjestelmämme syvä ongelma on Seikkulan mukaan kiteytetty tässä hyvin. Kun ihmiset laitetaan elämään potilaan roolia ja hoidon tehtävänä on pitää häntä siinä lääkkeillään, ei ihme että hoitotuloksia ei synny. Joskus ajattelen että kuinka hoitajat ja lääkärit jaksavat tehdä työtä jossa ei näy juuri tuloksia.
Seikkula puhuu asiaa.
Noinhan se oikeasti menee nykypäivänäkin.
Tosin usein on niinkin, että potilas ei itsekään osaa sanoa, millaista hoitoa hän haluaisi, mistä voisi ehkä olla hänelle hyötyä.
Etenkin hoidon alkuvaiheessa voi olla omaan hoitoon asennoitumisessa ongelmia.
Ensin haluaa hoitoa, sitten kun yritetään hoitaa, sekään ei ole hyvä, niin mitäs sitten...
Neuvottomaksi se vetää ammattilaisetkin.
Muistiko Seikkula sanoa, että avoimen dialogin malli ei ole lääkkeetöntä hoitoa?
Näkökulma hoidossa on eri. Ei niin lääkekeskeinen ja potilaan sosiaalinen ympäristö on osa hoitoa.
Kunnon hoitomalli ei ole lääke- ja diagnoosikeskeinen ja turruta vain oireita.
Tuolta juuri tuntui potilaana. Että esitin tiettyä roolia eikä kukaan loppupeleissä kuunnellut. Istuin itseni hukanneena lääketokkurassa pahavointisena lääkkeissä jonkun minua tuntemattoman analysoidessa että tarvin lisää. Siihen loppui psykiatria kohdaltani.
Voi kunpa hoidon ammattilaiset alkaisivat suurella joukolla kyseenalaistamaan tätä nykyistä hoitomallia jota heille on opetettu. Sieltä lähtee muutos uudistukseen.
tuntuu oudolta että potilaalta kysellään millaista hoitoa hän haluaa, ei se ole potilaan tehtävä sitä tietää. Ammattilaiset selvittävät sairauden syyn ja heillä on siihen hoito. Psykiatriassa valitettavasti normaaleistakin reaktioista elämän ongelmiin tehdään sairauksia ja annetaan diagnoosi jota sitten aletaan lääkitään. Jos näin yritetään hoitaa ei onnistu.
Millä tavalla se potilaan sosiaalinen ympäristö on osa sitä hoitoa?
Se on nimittäin yksi niistä asioista mitä avoimen dialogin mallissa ei ole tutkittu pätkääkään.
Olipas kysymys " millä tavalla se sosiaalinen ympäristö.."
Sosiaalinen ympäristö, sosiaalinen elämä, on tärkeää jokaiselle, myös mielenterveyspotilaille, ehkä vieläpä enemmän heille kuin ns. terveille.
Monet mt-ongelmaiset erakoituvat koteihinsa, kuka mistäkin syystä, ja silloin ongelmat pääsevät vain kasaantumaan.
Ja onko pakko alkaa tutkimaan, mitä sosiaalisuus ihmiselle tekee, sen kyllä huomaa aika pian, muutos voi olla suurikin, jos ihminen pääsee kiinni ympäristöönsä, ja uskaltautuu ihmisten ilmoille.
Se ajatus, että joku loppuun palanut, agressiota pelkäävä ja potilasta taloudellisesti tukeva omainen lähtisi vielä hoitamaan sairaan ihmisen sosiaalista ympäristöä, on vaan niin vitun kuolleena syntynyt ajatus.
Ajatuksena taisi olla muu hoitotaho, eikä ne omaiset.
Avohoidossa ja laitoshoidossakin voidaan panostaa myös sosiaalisuuteen.
Tällä hetkellä tietosuoja ja potilaalta puuttuva lupa on suurin este, miksi hoitajat eivät pysty integroimaan potilaan sosiaalista ympäristöä osaksi "hoitoa"
Täytyy myös muistaa että avoimen dialogin malli ei ole mitään supersalaisia rituaaleja. Se on ihan tuikitavallisia suomeksi käytyjä keskusteluja potilaan ja muiden ihmisten välillä.
Olen pahoillani siitä, että en ole pahoillani. Kun jälleen kerran sanon, että se miten avoin dialogi tällä foorumilla esitellään, kuulostaa taas sairaudentunnottoman fantasialta, jossa taijan omaisella dialogilla se sairaus katoaa, ja ihanan hoitajan korvaa sen sairaan ihmisen sosiaalisen ympäristön ja hänen kanssa juostaan käsikädessä sinne psykoosiin.
Miten todennäköistä on, että avoin dialogi tulee olemaan hoitomuoto, joka toteuttaa kaikki sairaudentunnottoman ihmisen toiveet? Yhtä todennäköistä, kun saada perintöä Nigeriasta. Ja silti on ihmisiä jotka haksahtaa jompaan kumpaan näistä.
Mutta pitäähän kritiikillekin pystyä esittämään kritiikkiä.
Pelkästään se että ihminen ei halua ottaa vastuuta omasta elämästään, hoidosta, tai parantumisesta ei ole kritiikkiä.
Pitäähän hoitoa jatkuvasti haukkuvalla ihmisellä olla myös käsitys siitä että mitä hän tarvitsee siihen että hän paranee.
Kuntoutujan sosiaalinen ympäristö on olennainen osa sitä kuntoutumista, mutta minäkin olisin vähän kiinnostunut, että millä sormen napsautuksella se muuttuu yhtäkkiä hoidoksi?
Avohoitohan perustuu käytännöllisesti katsoen sille, että sitoutetaan sitä ihmistä, siihen että hän lehtee liikkeelle, osallistuu ryhmiin, kannustetaan sosiaalisuuteen. jne.
Miten sitä voidaan enää lisätä, niin että ihmistä ei pakoteta liikkeelle, tai niin että hoito ei korvaa ihmisen omaa sosiaalista elämää?
Anteeksi jos minulle tulee sellainen mielikuva, että täällä ei taideta hirveästi tietää siitä, mitä hoito on?
"Mitä hoito on?" Professori Jaakko Seikkulaa on kommentoitu täällä aikaisemmin.
"Potilaan identiteetti on saatu aikaan kun lääkkeillä keho on laitettu luonnottomaan tilaan. Tällaisessa luonnottomassa tilassa elävää potilasta hoitajat eivät pysty tavoittamaan aitona ihmisenä."
Eli psykiatriassa hoidetaan lääkkeillä luonnottomaan tilaan muutettuja ihmisiä. Niin kauan kuin hänen kehossaan on lääkkeitä jotka lamaannuttavat toimintakyvyn ei mitkään sosiaalistamiset voi saada parannusta aikaan. Aito ihminen on hukutettu lääkemuurin taakse eikä häntä voi tavoittaa.
Onko sinut nyt turrutettu lääkkeillä luonnottomaan tilaan, kun tämä dialogi ei etene?
Jos se dialogi ei toimi ilman lääkkeitä, niin turha sitä lääkehaitta fetissiä on silloin joka paikkaan tunkea.
Voi yhen kerran taas.
Ensinnäkin, mielenterveys ja sen hoito on todellakin paljon paljon muuta kuin lääkkeet. Siksi antipsykiatriakin joutuu olemaan paljon muuta kuin lääkkeet. Jos sitä ei kykene ymmärtämään, niin ei varmaan kykyene ymmärtämään sitäkään, että miksi psykiatria tai antipsykiatria kehittyy.
Siinä vaiheessa taas jos puhutaan pakkohoidosta, niin se tarkoittaa sitä, että silloin se dialogi on epäonnistunut. Siinä vaiheessa on ihan turha tulla sitieeraamaan jotain professoria, kuin piru raamattua, niin hienoja ja tärkeitä asioita kun hän kertookin.
Avoin dialogi ei vain ole lääkkeetöntä hoitoa piste.
Psykiatrisessa hoitojärjestelmässä helposti syyllistetään potilaita että he eivät halua ottaa vastuuta omasta elämästään, hoidostaan ja parantumisestaan. Ei tämä ole totta.
Kun ihminen tumpataan täyteen huumelääkkeitä jotka ottavat käskyvallan ihmisen elimistössä ja alkavat johtamaan sen toimintaa, silloin ihmiseltä viedään pois valta oman elämänsä hallinnasta eli ihmisen keho laitetaan luonnottomaan tilaan.
Neuroleptien käyttäjille pahin haitta mitä lääkkeet saavat aikaan on ihmisen toimintakyvyn halvaantuminen. Siinä eivät mitkään jumpat ja liikunnat, ei sosiaalinen elämä , ei terapiat voi palauttaa normaalia toimintaa. Ainoa toivo on lopettaa lääkkeet ja toivoa että elimistö jaksaisi korjata itse toiminnan.
Vanhusten hoitolaitokset ovat täynnä toimintakykynsä menettäneitä ihmisiä joita on lääkitty vuosikausia kenties vuosikymmeniä ja hoitopaikassa jatketaan sitä samaa.
Ei maha olla minkään psykiatrian vika, jos sie ite päättelee pelkkää potaskaa.
Neuroleptejä ei tarvitse syödä ellei ole sairas. Jos sairas tietää olevansa sairas, niin silloin se tieto sairaudesta ei ole syyllistämistä. Vain sairaudentunnoton syyllistyy helposti tästä tiedosta.
Ihan sama asia myös siitä paranemisesta ja oman elämän vastuun ottamisesta. Se lääkkeiden lopettaminenko se saa sen ihmisen tormistautumaan ja ottamaan itseään niskasta kiinni? Jos näin on, niin silloinhan lääkkeet toimii.
Vai onko taas niin, että vain se sairaudentunnoton ihminen syyllistyy siitä, ettei oikein saanut pidettyä elämäänsä siinä kunnossa ettei olisi joutunut hoitoon?
Eli loppupeleissä puhut hyvin pienestä joukosta joka siellä "syyllistyy". Loput on tehneet parhaansa oman elämänsä hallinnassa jo ennen sairastumistaan, eikä siihen liity neuroleptit mitenkään. Ihmisellä on vaan ollu paska säkä.
Antipsykiatria ei pysty kehittymään, jos tarkoitus on vain pönkittää omaa kärisnyttä egoa. Ne ovat kaksi ihan eri asiaa.
Minä en syyllistänyt hoitojärjestelmää, lähinnä syyllistin ja syytin itseäni, kun elämä lähti alamäkeen.
Se olin minä itse, joka kadotin elämäni hallinnan, sitä ei kukaan vienyt pois.
Lääkittynä olin vuosikaudet " luonnottomassa tilassa ", enkä tajunnut omaa parastani.
Apua sain, mutta ei kukaan muu voinut minua muuttaa, kuin minä itse. Omasta itsestään on lähdettävä, että haluaa tulla kuntoon, ja ottaa vastuuta elämästään. Sen kun tajusin, alkoi toipuminen.
Minkään muun tai kenenkään toisen syyllistäminen ja syyttäminen ei auta, se pitää vain mielen negatiivisena ja tekee toipumisen vaikeammaksi.
Jos joudut pakkohoitoon esim. itsetuhoisuuden takia, suurimmaksi osaksi olet huoneessasi täysin yksin. Hoidoksi sinulle tarjotaan vain diagnosointia, kategorisointia, lääkkeitä ja pakkohoitopäätös tietyksi ajaksi, jota itse et voi päättää. Muut, eli hoitohenkilökunta tekee kaikki sinua koskevat päätökset. Sinua, käytöstäsi, puhumistasi, ja olemustasi tarkkaillaan kameroiden välityksellä. Mutta varsinaisesti sinun itsesi kanssa ei välttämättä keskustella.
Kohtelu on tylyä, kylmää ja välinpitämätöntä. Olet vain sairautesi, eli sinulle annettu diagnoosi. Kaikki se, mitä olet kokenut, mitä sinulle on tapahtunut, on muille merkityksetöntä.
Sairaala tarjoaa kyllä seinät, ruoat ja lääkkeet. Ja sen päälle vielä kylmää kohtelua ja asennetta. Pysyt kyllä kenties hengissä, mutta saat päälle lisää huonoja kokemuksia ja saatat traumatisoitua entisestään. Kokemuksesi ihmisistä ja tästä yhteiskunnasta muodostuvat entistä negatiivisemmaksi.
Traumoja kokeneille ei edes ehdoteta mitään terapiaa. Ei ainakaan julkisella puolella.
Hoitojakson päätyttyä, saat lääkemääräyksen, ja jatko-ohjeet esim. avopuolelle. Jossa jatkuu taas se sama, yhdentekevä juokseminen, jossa sinua ja "oireitasi" tarkkaillaan, mahdollisten oireiden pahenemisen haivaitsemiseksi. Hoito on vain jutustelua, jossa kysellään, miten menee, mitä teet päivisin, otatko lääkkeesi-tyyliin. Traumojen taustoja ja muita mahdollisia elämässä olevia ongelmia ei selvitetä, eikä ratkota. Ketään ei kiinnosta sinä, eikä sinun kokemuksesi ja tunteesi. Sekö on olevinaan jotakin "hoitoa", jos siitä puuttuu kaikki empatia ja sen osoittaminen?
Hoitohenkilökunta, kaikkine hoitajineen ja lääkäreineen kyllä saa ja nauttii työstään palkkaa. Mutta ihmisen hyvinvointi ei kiinnostaa pätkääkään.
Joillakin on se ajatus, että psykiatriaa ja kyseistä hoitokulttuuria ja siellä olevia epäkohtia ei saa tuoda esille, eikä kertoa, tai kirjoittaa niistä. Muuten olet sairas, tai sairaudentunnoton. Tai hoitolalla toimivien selkäänpuukottaja.
Alalla olevat eivät tee mitään hoitokulttuurissa, asenteissa, potilaiden kohtelussa, pakkohoitokäytännöissä, tai hoitotavoissa mitään uudistuksia ja muutoksia. Epäkohtia ei myönnetä, vaikka niitä siellä on.
Jos antipsykiatria kasvaa kyseisiä palveluita käyttäneiden kohdalla, niin onko se edes mikään ihmekään? Noin huonon palveluiden ja hoidon laadun takia. Miksi siis edes käyttää niitä palveluita, joissa ei kohdella ja kohdata ihmistä ihmisenä ja kohdella ihmisarvoisella tavalla?
Edelliseen vielä lisäys: hoitojakson päätyttyä, saat lääke- ja muut hoitoon liittyvät ohjeet, reseptit, ja laskun, hoidosta, josta et hyötynyt itse mitenkään. Ja huonoimmalla tuurilla sairastut käyttämistäsi lääkkeistä lisäsairauksiin.
Mitäpä tuohon enää lisäämään... täyslaidallinen asiaa.
ja sitten kun keksit jonkun näppärän aasinsillan, että miten se liittyy antipsykiatrian kehittymiseen, niin hyvä tulee.
On se ihme touhua. Kyllä tällaiseen pitäisi saada muutos. Ne tässä touhussa mukana olleet kuuluisivat vankilaan rikoksista ihmisyyttä vastaan
Pakkohoito on tosiaan yhtä nöyryyttävää, kuin jos sinut raiskattaisi'**n persee*s**n ja harhainen raiskaajasi kuvittelisi tekeväsi sekä sinulle palveluksen. Jälkikäteen tulee vielä lasku, joka pitää maksaa tästä perse*se**n raiskau**kse*sta aivan kuin kiitoksena siitä, että sait uuden mieltä ylentävän kokemuksen fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja vapaudenriistosta. Tämä hoitomuoto sopii kyllä hyvin vakavasti traumatisoituneille hyväksikäytön uhreille, koska he ovat oppineet jo valmiiksi myötäilemään hyväksikäyttäjäänsä. Näin hyväksikäyttäjä saa harhaista vahvistusta toimintansa oikeutukselle ja hyväksikäytetty menettää toimintakykynsä ja järkensä lopullisesti, jotta hyväksikäyttäjä voi osoittaa olevansa tarpeellinen ja hoitavansa aitoja sairauksia, joita voi metaforisesti verrata vaikkapa sellaisten sairauksien aateliin kuten "diabetes". Suurin osa psykiatreista, hoitajista ja lääketieteen tutkijoista saa rahaa tästä voimattomien ja huono-osaisten ihmisten hyväksikäytöstä, se on tavallaan institutionalisoitunut osaksi psykiatrista hoitoparadigmaa. Ei ihme, että YK:ssa tahot joiden tehtävänä on valvoa mielenterveyspotilaiden ihmisoikeuksien toteutumista eri maissa pitävät biomedikaalista psykiatriaa uhkana alkuperäiskansojen ja muiden ei-länsimaisissa kulttuureissa elävien ihmisten ja yhteisöjen mielenterveydelle ja resilienssille. Olisipa radikaalia, jos he pitäisivät vaikkapa syöpähoitojen leviämistä köyhiin maihin uhkana ihmisten ihmisoikeuksille, mutta tällaisia huolenaiheita ei ole jostain kumman syystä noussut esille.
Olet kyllä todella pettynyt hoitoosi, ikävää.
ITse koin seksuaalisen hyväksikäytön huomattavasti vaikeammaksi käsitellä, kun pakkohoidon. En tosin ollut missään umpipsykoosissa kun jouduin osastolle. Se saattaa vaikuttaa rajusti kokemukseen.
Yk on kaukana mistään ihmisoikeuksien ajamisesta. Ei ihmisoikeuksia tässä maailmassa taida ajaa oikein mikään taho.
Kai ne sitä siellä tavallaan yrittää, ja ymmärrän jonkun WHO:n raportinkin.
Mutta sitä en ymmärrä, että miksi niitä sitten yritetään lukea kuin piru raamattua, ja tullaan niillä sitten pätemään, ja kuvitellaan että jossain suomessa olisi yhtä huonot ihmisoikeudet kuin nigeriassa, tai venäjällä. Mutta ehkä se sitten kertoo näiden ihmisten tarpeesta vääristellä asioita oman agendansa hyväksi.
Ainahan jollain on asiat vielä huonommin. Joku on invalidi kuurosokea pakolaisleirillä. Mutra se ei tarkoita etteikö täällä koto-Suomessakin voisi epäkohtia olla ja joku niiden vuoksi kärsiä paljonkin. Lääkkeet ainakin teki itselleni ihan oman kärsimyksen asteensa.
Raiskaustahan tuo psykiatrinen pakkohoito on. Mieliraiskausta kehoulottuvuudella (kehon paljastaminen, paikoillaan pitäminen). Tosi hyvin varmasti palvelee esim raiskauksen jo koneneita eikös juu.
Kyllä se että lääkkeet saadaan kehoon hinnalla millä hyvänsä on kyllä hienoa hoitoa!
Sairainta koko kokemuksessa itselläni osastolla oli se että haitat oli mielenterveyttä tuhoavia. Mutta niitä aineita jotka sai aikaan sitä kuin näkökenttä olisi sumuinen, aiheuttivat pakkoliikettä, sairaalloista ahdistusta ja sairaalloista lamaantumisen tunnetta kuin aivot sammuisivat ja taju lähtisi väkisin pois samaan aikaan tuntien kuin silti pitäisi liikutella kroppaansa levottomana kuin ne olisivat varastaneet kaiken palkitsevuuden kuin dopamiinit olisi tyrehdytetty ja tilalla olisi luonnottoman mitäänsanomaton olo, jopa tuskainen ja hämillään siitä kun ei tunne eikä jotenkin järki juokse normaalisti.
... Kutsuttiin silti lääkkeiksi.
Minun mielestäni vaikka heroiinia voi kokemukseni jälkeen kutsua lääkkeeksi. Tai kloorin juomista pullosta. Käsidesikin voi olla jollekin lääke, suun kautta otettuna.
Mitä enemmän on sekaisin, tai hämmennyksissä omasta tilanteesta, sitä enemmän se vaikuttaa kokemukseen hoidosta.
Jos ei itse ymmärrä omaa tilaansa, on hankalampaa ymmärtää tarvitsevansa apua ja ottaa sitä vastaan.
Kurja kokemus jota kutsutaan psykiatrian piirissä hoidoksi, jota akateemisesti koulutetut lääkärit tekevät.
Tässä on mielestäni hyvin kuvattu mitä peliä tämä psykiatriseksi hoidoksi kutsuttu hoitojärjestelmä pelaa ihmisten terveyden kustannuksella.
Suomen psykiatriaa pitää kehittää suomen näkökohdista eikä jonkun kehitysmaan.
Tässä on hyvin kuvattu miten se todellisuudessa menee.
Ei pidä paikkaansa. Vaikka ihminen olisi miten sairas tahansa, niin ajattelu, ja havainnointikyky säilyvät ennallaan. Kyllä ihminen näkee, ja tajuaa asioita, sekä kykenee tekemään päätelmiä.
Alalla olevat ajattelevat usein noin, että esim. jos ihmisellä on psykoosi, tai diagnosoitu psykoosisairaus, että kaikki hänen ajattelunsa ja aivotoiminta olisi sairasta. On myös tapauksia, joissa potilaan käytöstä, puhetta, sekä olemusta ylianalysoidaan, jopa väärin. Eli näissäkin tapauksissa yksilö tekee aivan oikeita havaintoja ja päätelmiä mm. hoitohenkilökunnasta, ja heidän toiminnastaan, ja asenteistaan.
Hoitohenkilökunnalle taas on eduksi väittää heidän osastoilleen tulevien ihmisten olevan muka niin sekaisin, että he tekevät muka väärintulkintoja psykiatriasta, hoidosta tms. Se lienee tarkoituksenmukaista, eli sille on oma syynsä. Siitähän saadaan yksi olevinaan "todiste" siitä, että potilas on vakavasti mielisairas, ja hoidon tarpeessa. Tästä syystä potilailta otetaan yleensä kännykät yms. pois, jotta he eivät voisi jälkeenpäin väittää heitä kohdeltaneen huonosti ja epäasiallisesti.
Pitää muuten paikkansa, ainakin osittain.
Olen tuo, joka kirjoitin, että sekavuus ja hämmennys aiheuttavat vaikeuksia hoitoon.
Olen myös entinen psykoosipotilas, sairastanut psykoosin useampaan kertaan.
Tiedän, että usein psykoosissa pystyy havainnoimaan ympäristöään, ajattelukin voi olla suurin piirtein järkipohjaista, mutta psykoosi on aina psykoosi.
Potilas ei useinkaan ymmärrä omaa tilaansa, ja kokee hoitoyritykset itsensä vastaisiksi.
Puhun myös omasta kokemuksesta.
Psykoosissa olevalle ihmiselle ei ole mukavaa yleensä mikään, mihin pakotetaan. Tosin ei terveidenkään ihmisten ole kivaa tehdä asioita pakosta, vaikka joskus tulee tilanteita, että niin joutuu tekemään.
Hoitohenkilökuntakin joutuu joskus tekemään potilaalle pakkotoimia, jos potilas on niin syvässä psykoosissa, ettei ymmärrä omaa parastaan. Eikä se ole henkilökunnastakaan kivaa, että joutuvat niin toimimaan. Eivät he nauti siitä, jos joutuvat jonkun pakaraan piikkiä pistämään, helpommallahan hekin pääsisivät, jos niin ei tarvitsisi tehdä.
Voi vaikuttaa, että puolustelisin psykiatriaa, joo, osittain. Kun tulin parempaan kuntoon, aloin ymmärtämään paljon asioita myös toiselta suunnalta kuin ainoastaan potilaan näkökulmasta. Tosin epäkohdatkin oppi huomaamaan selkeämmin.
Jossittelu jälkeenpäin on turhaa, mutta toivoisin, että olisin ymmärtänyt jo vuosia aiemmin samat asiat, sekä sen, mikä oli itseni parhaaksi.
Mitä apua on pakkoliikkeiden tai pahan olon lääkkeillä tuottaminen?
Siis edelleenkin, voihan kloorin juontia kutsua kanssa vaikka lääkkeeksi. Entisaikaan yskänlääkkeessä oli heroiinia.
Antipsykootit eivät olleet antipsykootteja koska niitä käyttäessä olin sekava. Selkenin irroittautumalla psykiatriasta ja alasajamalla lääkkeet ja kitumalla vieroitusoireet. Siinä ei ole mitään epäselvää.
Psykoosi loppui siihen. Minulla ei todistetusti ole ollut yhtä ainoaa psykoosia ennen psykiatristen lääkkeiden (ei antipsykootit) vieroitusoireiden minä aikana olin herkempi lääkkeille eikä psykiatristen lääkkeiden käytön loputtua. Siinä ei ole mitään hämillään oloa jos lääkkeet puhkaisee pahaa oloa ja sekavuutta.
Pakkohoitotoimet aikana jolloin kokee lääkkeistä haittaa olivat kidutusta. Kutsun sitä oikealla nimellä. Joku toki voi kokea lääkkeistä hyötyä ja kokea hoitotoimenpiteet hyviksi. Sellainen hoito missä sivuutetaan koettu haitta ja pumpataan lisää lääkkeitä siihen asti että kognitio laskee, ihminen kokee pakkoliikkeitä ja toksisuutta lääkkeistä on pahoinpitelyä, ei hoitoa. Toki pahenevan sekavuuden voi kuitata vain sairautena mutta se on kyllä jännä kun osana lääkekokeiluja vointi vain kokoajan romahtaa ja lopetettua lääkekokeilut ja kituessa vieroitusoireet vointi paranee.
Psykiatriset lääkkeet voi sotkea unen (myös vieroituksessa), aiheuttaa pakkoliikkeitä, kognition rapautumista, tunne-elämän leikkautumista, aiheuttaa stressiä vieroitusoireissa. Ei siinä mitään sen kummempaa ole.
Ilman intuitiotani ns sairaana eli havainnointia että lääkkeet ei sovi voi olla että en olisi enää hengissä. Kiitos sen pystyin toipumaan sille tasolle mille toivuin.
Ilman tuota intuitiota kuuluisin siihen kategoriaan ihmisiä joilta psykiatria vahingoittavia kaavamaisia hoitokäytäntöjään olisi ajanut itsemurhaan kutsuen sitä vain ihmisen sairaudeksi. Välittämättä yhtään loppupeleissä mitä ihmiselle tapahtui.
Mulla on nyt sellainen " intuitio ", etten mieti enää menneitä kokemuksia, vaan keskityn nykyhetkeen.
Se mitä koin, on jo tapahtunut, eikä toivottavasti tapahdu uudelleen.
Haittojakin lääkkeistä jäi, mutta ne on nyt osa elämää, sille ei voi mitään.
Ehkä tuleva on kuitenkin parempaa, kuin mennyt.
Antipsykiatria on pelkkä psykiatreille keksitty sana. Heillä riittää kysymyksiä tämän maailman asioista ja tapahtumista, koska he suhtautuvat kielteisesti yritysmaailman kulttuuriin. Kaikissa yrityksissä on mukana juuri sitä antipsykiatriaa. Esim. kaikki insinöörit ovat psykiatrien mielestä hulluja ja yrityksissä he ovat erittäin arvostettuja ammattilaisia. Kaikki johtajat ovat psykiatrien mielestä täysin mielisairaita ja yritykset tarvitsevat tietenkin myös niitä johtajia. On niitäkin, jotka menevät psykiatrilta kysymään tämän maailman asioista, jotka heitä huolestuttavat.
Olipas outo näkökulma.
Insinöörit ja johtajat tarvitsevat harvemmin psykiatriaa kuin he, jotka sitä oikeasti tarvitsevat.
Ja mistä kukaan voi tietää, mitä psykiatrit ajattelee, eivät hekään tiedä mitä muut ajattelevat.
Tällä palstalla tasan tiedetään mitä muut ajattelevat, tai ainakin luullaan tietävän.
Yrityksissä ympäristöinsinöörit tekivät työkseen ympäristösaneerauksen 2000-luvulla päästöjen, kulutuksen ja jätteiden määrän vähentämiseksi. Psykiatri on tämänkin todennut psykoosiksi, ettei yrityksissä olisi koskaan ollut sellaista. Tämä on vain yksi esimerkki. Yritysmaailman puolella tapahtuu uusia asioita ja innovaatioita koko ajan, joita psykiatrin mielestä ei tapahdu. Eivät insinöörit ja johtajat psykiatria tarvitse tietenkään mihinkään, mutta psykiatri tekee diagnoosia välillä ihan kaikista suomalaisista. Joidenkin uusien suomalaisinnovaatioiden (se on suomalaisten työtä) vuoksi.
Psykiatri on kommentoinut tätä pitkään jatkunutta tilannetta. Eli psykiatrin mielestä kaikki tulee vaan ja suomalaisten työt ovat jumalan suuria tekoja. Kansainvälinen bisnes Suomesta muihin maihin on loppunut tämän psykiatriaan perustuvan jumaluusopin takia.
Mitä minä juuri luin?
Kysyisin ihan samaa.
Oli pikkuisen hatusta tempaistu juttu.
Psykoottista horinaa.
Tieteellistä ja tutkittua asiaa antipsykiatriasta, madinfinland.org
Onko siellä asiaa antipsykiatriasta, vai onko siellä antipsykiatriaa?
Pieni mutta olennainen ero!
Käsittääkseni sivustoa pitää yllä yhdistys nimeltä tarpeenmukainen hoito ry.
Heidän säännöissään puhutaan tarpeenmukaisesta hoidosta. Yhdistyksen viestinnässä tämä tarve ei kuitenkaan näy?
Miten voi olla yhdistys joka ei noudata omia sääntöjään? Kumpaa pitäisi muuttaa, yhdistyksen sääntöjä vai yhdistyksen viestintää?
Hassua kysellä täällä jostain yhdistyksestä. Mene ja katso mitä siellä on. Madinfinland on osa suurempaa useassa maassa olevaa järjestöä.
Äidilläni oli tapana sanoa usein kun kyselin jotain hassua: sinulla on yhtä suuret silmät päässäsi kuin minullakin, katso itse.
Minun äidillä oli tapana sanoa, että kysyvä ei tieltä eksy. Ja yllättävän hyvin olen elämässäni pärjännyt, aina kun olen itseltäni viisaammilta kysynyt.
Aina on ihmisiä jotka luulee että he tietävät kaiken. Sellainen ei pysty kysymään.
Olisi hyvin vaikeaa olla ihminen, joka on muka aina oikeassa.
Silloin ei pärjäisi itsensä kanssa, eikä siitä johtuen muidenkaan kanssa.
Pitäisikö ottaa pieni välikatsaus kahdensadan postauksen kunniaksi.
Antipsykiatrian kehittymiseksi on ehdotettu seuraavat kolme asiaa.
1. Antipsykiatrian kannattajamäärät ovat kasvaneet.
2. WHO on julkaissut antispykaitriseksi luonnehdittavan julkilausuman.
3. Avoimen dialogin mallia on esitetty antispykiatristiseksi.
ja loput noin kaksisataa postausta sellasta minä minä minä, egotippiä.
Pikkasen on laihoilla kantimilla antipsykiatrian kehitys.
Tuohon viimeiseen lauseeseen oikeastaan kiteytyy se kaikki, mikä sinusta itsestäsi paljastuu.
Kuvittelet jokaisen psykiatriaa kritisoivan olevan antipsykiatrian edustaja. Eikö tuo mene jo hieman sairauden puolelle?
Sinulla on aivan liian stereotypiset ja valmiiksi asenteelliset käsitykset psykiatriaa kritisoivista ihmisistä.
En tiedä mitä edes tarkoitat antipsykiatrialla?
Itse tunnen vain ihmisiä joiden terveyden psykiatria tuhosi. He ovat sitten jossain vaiheessa lakanneet uskomasta ainakin osaa psykiatrian oppeja ja ottaneet asiat omiin käsiinsä enemmän.
Myöskin tiedän kriittisiä ammattilaisia mitkä puhuvat hoitojärjestelmän puutteista. Antipsykiatriaksi sen kutsuminen on vain sitä eträ keksii kriitikoille nimen jolla sanomaa voidaan helpommin väheksyä leimaamalla se ja unohtaa täysin esim hoidolla tuotettu harmi
Se, että on otettu asiat enemmän omiin käsiin, on osa sitä toipumisprosessia. Sehän tarkoittaa, että ihminen on tullut parempaan kuntoon, voi paremmin, jos hän pystyy enemmän ja enemmän toimimaan itsenäisesti ja hoitaa asiansa ja itsensä.
Kysymys on oikeastaan tässä kohtaa se, että mikä siinä on muka mennyt pilalle ?
Eihän terveys ole tuhoutunut, vaan parantunut.
Jos sun kritiikki ei kestä kritiikkiä, niin onko se edes kritiikkiä?
Ei se ole mitään optimaalista toipumisprosessia että potilaan terveys tuhotaan lääkkeillä ja hän kotonansa parantelee itseään lääkkeistä joutuen pahimmassa tapauksessa auttamaan itseään selviytymään niistä jonkun ihan muun kuin psykiatrian tuella joka lääkkeet määräsi.
Mutta kovinhan se on perin kummallista, että vasta tämä lääkehaitta kokemus saa ihmisen ottamaan sitä vastuuta itsestään ja elämästään.
Eikä tämä olisi silloin hieno tilaisuus tutustua siihen mitä antipsykiatria on ja miten se ajansaatossa kehittyy?
Ai väität että ihminen joka vetää pillereitä ja käy psykiatrilla ei ota vastuuta itsestään?
Onko se automaatio jos käy tuollaisella taholla eträ ei ota vastuuta itsestään jos joku muu sanoo joiltain osin mitä ihmisen kannatraa tehdä?
Omiin käsiin ottaminen tarkoittaa eriä mihin sinä viittaat, se tarkoittaa sitä että lakkaa tulkitsemasta itseään psykiatrian linssien ja kehysten läpi ja lakkaa ottamasta esim lääkitysohjeita psykiatrian puolelta koska näistä on tullut harmia. Silloin on pakko alkaa etsimään muita keinoja voida paremmin jos ei enää siedä psykiatrian tapaa hoitaa itseään.
Mitä mahdat tarkoittaa tuolla " selviytymään niistä ihan jonkun muun kuin psykiatrian tuella.." ?
Jos terveys muka tuhotaan ja sitten itse parantelee kotonaan itseään, niin luulisi, että lopputulos on sellainen, että ihminen toipuu.
Jos ei niin käy, niin olisiko kuitenkin kyseessä joku sairaus ?
Selviytymään niistä sananparrella viittaan esimerkiksi siihen kun hermosto on sekaisin vieroittautuessa lääkkeistä (esim autonomisen hermoston häikkää seurauksena lääkkeistä ynnä muita vieroituksesta puhjenneita oireita), on PSSD, extrapyramidaalioireita ynnä muuta lääkkeiden seurauksena. Joskus hoito voi olla paljon pahempaa kuin tila mihin niitä söi.
Yrität ilmeisesti tällä kokoajan hakea sitä että ihmisillä on ongelmia ja eikö ne oireet lääkkeisrä mene ohi. Noh, minulla ei ollut ennen lääkkeitä uni sekaisin, palautumisongelmia liikunnasta, extrapyramidaalioireita tai sen tason ahdistusta ja hermostollista ylivireyttä mitä lääkityksen alasajo laukaisi. PSSD on edelleen ja neuropaattisia tuntemuksia mutta muut oireet on kohentuneet.
Mitä tulee ihmisten ongelmiin itsessään mihin lääkkeitä söi niin ne voi olla aika pala kakkua verrattuna ongelmiin mitä saa setviä lääkityksien seurauksena. Toki joillakin onnekkailla asia ei ole näin. Uskon myös siihen että koska ihminen oppii vain lääkkeiden aikana hallitsemaan niillä henkisiä ongelmiaan, hän voi joutua tekemään uuden työn vielä vieroituksessa plus päälle vielä vieroitusseuraamusten kohtaaminen mikä lisää oman ekstransa. Oli hullua että pitkäaikaislääkitysten jälkeen minulla on vahva vierauden tunne siihen kuka olin lääkityksillä mutta vahva yhteys ja ymmärrys siihen kuka olin ennen lääkityksiä. Valitettavasti tämä hankaloittaa hieman oman elämänsä hahmottamista ja vaatii prosessointia koska nämä ihmisen evoluutiosta parikymmentä vuptta olemassa olleet aineet eivät ihan täysin mielestäni ole sellaisia mihin ihmisen mieli ja keho on tottunut evoluution valossa. Ne sotkevat ja esim vieroitusseuraamusten stresaaavuuteen hermostoamme ei ole rakennettu.
Muuten koen että lääkkeistä ei ollut merkittävää hyötyä kiduttuani pahimman yli mitä ei pystyisi elintavoilla ja ihan terapeuttisella työskentelyllä paremminkin tekemään. On aika surkuhupaisaa tajuta käyttäneensä ainetta jonka suurimman vaikutuksen epäilee olevan plasebo tai ei hyödyllinen vaikutus välttämättä laisinkaan eli tunne-elämän leikkaaminen.
Koko ihmiselämä on opettelua elämään tunteiden, menetysten kanssa sekä oppimaan erilaisia taitoja selvitä tässä ihmiselämässä. Mitä lääkkeellä parannetaan? Tai mistä tässä parannutaan? Ihmiselämästäkö?
Toki voisi sanoa että laitetaan markkinoille rikkinäinen auto ja joku losauttaa sillä seinään ja jalat halvaantuneena tämä henkilö kuitenkin löytää muista vastaavan auton takia halvaantuneista vertaistukea ja uusia elämänfilosofioita ja tapoja pärjätä asteittain jopa paremmin itsensä kanssa mutta en minä sitä paranemiseksi sanoisi. Kyllä se tarinan tyyppi saattaa silti itkeä itsensä uneen ja kärsiä elämänlaatunsa alenenemasta ja haaveilla eträ voisi kävellä.
Tai joku hoksaa alkoholismin jälkeen että elämä onkin parempaa ilman alkoholismia mutta samalla on maksansiirtojonossa ja aika paskaakin elämä on alkoholin seurauksena.
En yritä hakea yhtään mitään.
Olen itse kokenut vuosikausien lääkitykset haittoineen, ehkä myös joitain vieroitusoireitakin oli.
Neurologista haittaa on jäänyt, myös kognitiivisia ongelmia, mutta mitään traumaattista ei.
Kaiken kaikkiaan ajattelen, että elämä on kuitenkin nykyään parempaa, kun ei tarvitse olla lääketokkurassa.
Vahvasti lääkittynä en pystynyt käymään läpi henkisiä ongelmiani, lääkitysten vähennyttyä vasta onnistui.
Ja nykyään ilman lääkkeitä on tullut ongelmat ja vastoinkäymiset selvitettyä, nekin kuuluu osaksi elämää.
Jos olisin jäänyt murehtimaan sitä, mitä kaikkea tuli koettua, saattaisin edelleen olla huonommassa kunnossa/voinnissa, mutta koen, että elämässä on yritettävä eteenpäin, vaikka se ei enää ole niin hyvin mahdollista kuin ennen koko psykiatrian pyöritystä.
Hyvää ja huonoa kokeneena voin sanoa, että keskittymällä siihen hyvään, jää se huonompi enemmän taka-alalle.
Toki jokainen kokee asiat eri tavalla, muiden puolesta ei voi sanoa mitään.
Aloitushan on jo tehty ilmeisesti siinä mielessä ja tarkoituksessa, että teilataan jokainen ketjuun laitettu mielipide. Aloittaja uskoo olevansa automaattisesti oikeassa ja kaikki ne, jotka eivät ole esim. saaneet hyviä kokemuksia mt-palveluista ovat väärässä ja sairaudentunnottomia. Aloittajahan ei pidä kenestäkään niistä, jotka kritisoivat psykiatriaa, sen hoitomenetelmiä ja asenteita yms. Eihän silloin voi edes syntyä mitään vuorovaikutuksellista keskustelua, jos aloittaja on itse anti-jotakin. Silloin on ihan sama, mitä tähän ketjuun laittaa ja vastaa, koska aloittaja on aivan liian ehdoton, itsepäinen, valmiiksi asenteellinen, eikä edes yritä ymmärtää vastapuolta. Hyvään keskusteluun kuuluu myös toisen puolen näkökannan ottaminen huomioon ja erilaisten näkökulmien pohdiskelu. Ei se nyt ihan niin mene, että jos minä ajattelen näin ja noi, niin se on ehdottomasti ainoa oikea totuus.
Psykiatriassa ja alalla olevien asenteissa potilaita kohtaan on myös epäkohtia ja sen hoitomenetelmissä olisi parantamisen, korjaamisen ja uudistamisen varaa ja tarvetta. Jo ylipäätään siinä olisi paljon korjaamisen aihetta, millaisena potilas/potilaat nähdään. Nähdäänkö hänet vain oirekimppuna ja sairauden ilmentymänä? Ottamatta huomioon niitä yksilön taustalla olevia elämäntapahtumia ja tilanteita. Näin on ollut aivan liian monen vuosikymmenen ajan. Sairauskeskeisyydestä pitäisi siirtyä keskittymään enemmän niihin yksilön oireita aiheuttaviin taustatekijöihin. Kukaan ei ole meistä jokin "diagnoosi", eli sairautensa.
Sitäpaitsi en nyt ihan usko, että avoimen dialogin hoitomalli olisi suoranaista "antipsykiatriaa"...
Niin, millaiseksi psykiatria voisi muuttua jos oirelähtöisyyden sijaan ihmisten ongelmat ymmärrettäisiin lähtökohtaisesti enemmän ihan ymmärrettävinä seurauksina jostakin, esim traumasta tai vastaavasta kaltoinkohtelusta tai esimerkiksi modernin yhteiskunnan paineista gai muodosta toteuttaa yhteiskunta joka ei vastaa ihmistem tarpeisiin?
Ja lähdettäisiin tältä pohjalta hoitamaan ihmisiä ilman pakkomielteistä tunkemista johonkin laatikkoon ymmärtäen paremmin tarve tulla kunnioitetuksi, ymmärretyksi, kohdatuksi
Onko se oikeasti sen kysymyksen vika, jos ei kykene tai halua vastata siihen kysymykseen?
Missä vaiheessa kritiikistä tulee sellainen itseisarvo, ettei sillä ole minkäänlaisia laadullisia tai määrällisiä kriteerejä? Tai kykyä puhua niistä?
Kun katsoo niitä lukuisia eri aiheilla aloitettuja keskusteluja tällä foorumilla, ja sitä kuinka ne täytetään yhdellä ja samalla mantralla, kertoo kyllä selkeästi sen, että se ei ole niiden aloitusten vika ettei sitä vuorovaikutteista keskustelua synny.
Jos avoimen dialogin malli ei mielestäsi täytä anipsykiatrian määritelmää. niin eikö jo pelkästään sen mukaan laskeminen todista sen, että aika lavealla käsitteellä sitä kehitystä siihen kysymykseen hyväksytään. Onko sitten kuitenkin niin että puhut enemmän omista ennakkoasenteistasi, ja kyvyttömyydestä monipuoliseen asioiden havainnointiin ja keskusteluun?
Miten avoin dialogi muka voisi olla antipsykiatriaa? Keroputaalla voi hakeutua sähköhoitoon, napsia lääkkeitä ym.
Ainoastaan lähtökohta on hieman eri ja ehkä hieman enemmän toisesta perspektiivistä mielenterveyden ongelmia katsova mistä seuraa erilaiset lähestymistavat jorka ei ole niin lääkitään oireita tyyppisiä kuin muualla..
No eihän se olekkaan, ja silti sitä tähän ketjuun itsepintaisesti tungetaan.
Entä onko antipsykiatriaa esim Soteria-talo tyyppiset ratkaisut?
Entäpä hoidot jossa pyritään kokonaisvaltaisemmin ratkaisemaan ihmisen ongelmia esim korjaamalla holistisesti uni, ravinto, olosuhteet, mahdolliset traumat kun yleensä lähdetään herkästi pahassa olossa SSRI lääkityksestä kuitenkin niin että ihminen hakeutuu terapiaan? Mutta ei vahvasti identifioidu diagnoosiinsa jonka kokee epätieteelliselsi oirelistaukseksi ja uskoo että asioita voisi hoitaa holistisemminkin ja kokonaisvaltaisemmin aidosti asioita ratkaisten ilman kropan sotkemista lääkkeillä? Masennus esim diagnoosina kun heikosti voi kuvata esim traumatyyppistä käytöstä ja tuntemista ja siihen liikaa tarrautuminen esim niin että ajattelee sen olevan enemmän aiheuttaja kuin oire jostain kuten päänsärky voi estää näkemästä todellisia syitä ja ratkaisuja taustalla.
Onko antipsykiatriaa kyseenalaistaa psykiatriaa jos saa aina eri lääkäriltä eri näkemyksiä siitä mikä diagnoosi on ja joku kumoaa toisen tekemät diagnoosit?
Entäpä onko antipsykiatriaa lääkkeettömän hoidon malli Norjassa vastauksena jos joku on 20 vuotta käyttänyt aina lääkkeitä ja se ei oikein johda mihinkään ja hän pääsee kokeilemaan lääkkeetöntä polkua ja purkamaan lääkkeitä hallitusti ja kokeilemaan uutta tapaa elää turvallisemmin ilman ertä kokoajan joku tyrkyrtää osastolla lääkkeitä?
Entäpä onko antipsykiatriaa kärsiä PSSD:stä ja kirjoittaa siitä? Ja onko se antipsykiatriaa jos kokee vääryyttä ettei kukaan määräämishetkellä moisesta ole maininnut
Entä onko antipsykiatriaa kyseenalaistaa psykiatriaa jos lääkkeet lopettaessaan elämä muuttuu paremmaksi ja olo terveemmäksi kun psykiatrien mielestä sinun olisi pitänyt käyttää lääkleitä?
Mitä on antipsykiatria?
Ideana ihana ja kannatettava, mutta täytyy muistaa, että ongelma ei ole ne ihmiset jotka jo osaavat käyttää avohoitoa, jutella tai tutkiskella elämäänsä, tai osaavat hakeutua traumaterapiaan.
Ongelma on ne, jotka eivät osaa käyttää edes nykyisiä palveluita.
Hoito ei voi myöskään olla sitä, että ihmisiä pidetään jossain pumpulissa.
Loppupeleissään psykiatria voi vasta vain omista laatikoistaan, ja sairaan ihmisen on pakko kohdata omat laatikkonsa, tai jäädä sille tieleen lopun ikäkseen.
Pitäisikö sinusta opettaa joillekin ihmisille erikseen käyttää avohoidon palveluita? Mitäpä jos kehittäisit sellaisen koulutusohjelman jo potentiaalisille mielisairalle, jotta oppisivat hyödyntämään paremmin avohoitoa? Esimerkiksi ihmiselle, jonka vanhmemmat olivat alkoholisteja, jota kiusattiin 9 vuotta putkeen koko lapsuutensa ajan, jolla ei ole korvaavia kokemuksia esim. parisuhteita, ystävyyssuhteita jne. On vain toistuvaa hyväksikäyttöä, hylkäämistä, väkivaltaa ja yksinäisyyttä. Tällainen potilas kun menee psykiatrille, niin tämä tulkitsee potilaan oireista kemiallisia epätaspainotiloja ja etiologialtaan tunteattomia oiretason häiriötä, ja tyrkyttää obsessiivisesti jos jonkinmoista nappia kokeiltavaksi, tosin ei muista kovin hyvin potilaidensa nimiä. Jos ihmiselle luottamus toiseen ihmiseen ja järjestelmään tarkoittaa potentiaalista uhkaa omalle hengelle ja terveydelle, niin miten sinä tällaista "pumpulissa kasvanutta" koulutat "käyttämään" kunnon ihmisen tavoin avohoidon palveluita ja traumaterapiaa? Oletkohan itse elänyt pumpulissa koko elämäsi, etkä paljon tästä lokerosta ulos uskaltanut? Vai ymmärrätkö, millaista on oikeasti olemassa laatikkosi ulkopuolella? Siellä missä ei ole luottamusta, ei rakkautta eikä turvaa eikä naivistista uskoa järjestelmään. Ei edes uskoa sosiaalisesti jaettuun todellisuuteen, mikä on kauhein tragedia kaikista psykiatrian näkökulmasta, mitä se ikinä onkaan minäkin maailman aikana.
Sanopa muuta. Luettuani tekstisi olin monesta asiasta samaa mieltä. Jos ihmisen kokemukset, vaikka olisi hyvinkin nuori, ovat erittäin huonot muista ihmisistä, niin miten ihmeessä silloin voi luottaa mihinkään yhteiskunnassa olevaan systeemiin ja siellä toimiviin ihmisiin? Ei sitä luottamusta voi herätä ja tapahtua edes minkään mainoskampanjan avulla.
Sitäpaitsi psykiatriassa ei juurikaan tarjota mitään muuta apua hoidoksi, kuin potilaasta tehdyt diagnoosit ja määrätyt lääkkeet. Niilläkö sitä annetaan ja tarjotaan jotakin turvaa ja hyviä kokemuksia ympäröivästä maailmasta, ja ihmisistä?
Itselleni tuli kokemuksia psykiatrisesta systeemistä, siellä toimivista lääkäreistä ja hoitajista noin 25 vuoden ajalta. Ja pahoittelen, jos sanon ihan suoraan, että se tapa, ne asenteet, tyylit kohdella potilaita, ja ylipäätään se, miten ja millaisena potilas nähdään, olivat karmaisevia. Aivan liian tylyä, empatiakyvytöntä ja kylmää kohtelua. Traumoja kokeneille ei edes tarjota traumaterapiaa. Huonointa palvelua saa julkiselta puolelta.
Siksi en edes ymmärrä sitä, että mediassa, tai julkisissa laitoksissa, kuten THL, tai vastaavissa ylipäätään mainostetaan mt-palveluita, tai kehotetaan sitä, että kannattaa soittaa hätäkeskukseen, jos on esim. itsetuhoinen. Niihin palveluihin hakeutuminen kun ei ratkaise yhtään mitään kenenkään oireista, tai elämässään ongelmista kärsivän kohdalla. Alalla olevien potilaita kohtaan osoitetun huonon kohtelun, asenteiden ja sairauskeskeisen ajattelun takia. Psykiatriassa ei vieläkään tajuta sitä yksinkertaista asiaa, että yksilön elämässä tapahtuneet asiat ja olosuhteet aiheuttavat ihmiselle oireita, ja että pitäisi niihin keskittyä enemmän, kuin siihen diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen "hoidoksi".
Nyt jäi vähän epäselväksi, että mitä kunnalliskotia haikailet?
Ihminen joka on avohoidossa, saa hoitajilta ihan riittävästi tietoa kokonaisvaltaiseen hoitoon. Ei tarvitse epäillä, etteikö hoitaja kerro miten tärkeää uni, tai ruokavalio on.
Ihmiset jotka ovat niin huonossa kunnossa, etteivät kykene itse ylläpitämään riittävää ruokavaliota, unta jne. Päätyvät yleensä erilaisiin asumisyksiköihin, joissa hoito on lähtökohtaisesti riittävän kokonaisvaltaista. Hyvin usein he myös kuntoutuvat sillä, ja pääsevät omaan kotiin asumaan.
Vai tarkoitatko henkilökohtaisella tasolla, että sinut olisi pitänyt ottaa siisään johonkin tällaiseen kokonaisvaltaiseen yksikköön?
Niin pitäisikö opettaa?
Sen minkä esimerkkitapauksestasi unohdat, on se, että tämä esimerkkihenkilö menee ja sikiää sen seitsemän kertaa.
Kaataa tämän kaiken kuvailemasi kaunan näiden lasten niskaansa, ja tilastollisesti heistä puolesta tulee yhtä traumatisoitunut kyräilijä kuin hän itse.
Voi olla että jollekkin ihmisille tämä on hauska vitsi, mutta minua ei naurata yhtään.
Millä itse ajattelit katkaista tämän monisukupolvisen kierteen?
Mitä olet itse tehnyt sen eteen, ettei se kierre jatku?
Ensimmäisenä varmaan tulee mielen, että psykiatriassa ammattitaitona pidettäisiin kykyä luoda luottamussuhde sellaisiin ihmisiin, jotka ovat poikkeavan turvattomissa olosuhteissa kasvaneita. Tämä kyky edellyttää toisen ihmisen asemaan asettumista, avointa dialogia eli ei-tietämisen ja narratiivisen näkökulman korostamista hoitosuhteessa, pakkohoidon välttämistä viimeiseen saakka (tämä usein heikentää huomattavasti luottamusta psykiatriaan ja hoidon onnistumista), ei keskittymistä diagnoosien lätkimiseen, pseudotieteellisten tulkintojen tekemiseen ihmisen ongelmien perimmäisistä syistä, sosiaalisen etäisyyden ylläpitämiseen ja turvallisuushakuiseen käyttäytymiseen, jossa yritetään päästä työssä mahdollisimman helpolla lätkimällä reseptejä ilman minkäänlaista aidosti tiedollista ja analyyttista prosessointi yksilön ongelmista. Mielisairaat harvemmin lisääntyvät ja tässä mielessä ylisukupolvisuus on nyt hieman liioteltu ongelma, eikä viranomaisroolissa voi kaikkeen vaikuttaa. Ylisukupolvista kierrettä ei kuitenkaan katkaista lätkimällä neuroleptejä perä jälkeen ja pakkohoidolla, pikemminkin päin vastoin. Kun puhtuaan suomalaisen mielenterveyshoidon järjestelmäkeskesísyydestä, puhutaan suomennettuna siitä, että hoidon intressinä ei ole niinkään potilaan parantaminen vaan viranomaisten mukavuudenhalu, turvallisuushakuisuus, konformismi ja lääkeyhtiöiden intressien pönkittäminen. Kukaan ei ylläty, ettei sellaisella hoidolla saa mitään tuloksia.
Itse olen sen verran kyyninen, että uskon että ei ole rakennettavissa mitään ihmisiä auttavaa hoitojärjestelmää. Ihan sen vuoksi että hoitavat henkilöt ovat yksilöitä (niin hyvässä ja pahassa) , hoitosuhteessa henkilökemiat ratkaisee,Käypähoidot ja Whon suositukset on monesti kaunista sanahelinää vailla käytännön toteutumista, ja ihminen on mukavuudenhaluinen (helpointa hoitaa lääkkeillä ja kätevästi karsinaan ihminen laittaen empatian ja dialogin ja kokonaisvaltaisuuden sijaan). Itselleni monesti ihmissuhteet jossa ihminen oikeasti välittää minusta ihmisenä ovat olleet paljon terapeuttisempia monesti kuin psykiatrian työntekijöiden tapaaminen.
Toki on poikkeuksia mutta ne työntekijät on olleet kriittisesti ajattelevia ja harvinaisuuksia.
Ihmisiä oikeasti*
Keroputaalla on löydetty jotain sinnepäin. Nykyinen systeemi on villilänsi mitä sieltä tulee,,esim julkisen puolen lääkärit. Paradigma on sellainen etten siihen itse usko enää joten suurilta osin itse välttäisin psykiatrian monia osia, erityisesti psykiatrista osastohoitoa vaikka olisin aivan kamalassa olossa (niin pahaa ei taida tullakaan enää että sinne menisin koska lääkkeet on täysin poissuljettu vuosien niistä toipimisen jälkeen).
Jos kyse on henkilökemiasta, niin sehän tarkoittaa että "kuspo" ihmiset eivät voi koskaan hyötyä hoidosta.
Onko se oikein heille? Onko se luonnon karsintaa?
Harvemmin kukaan on täysin kusipää. Jokainen ymmärtää mitä henkilökemiat ovat.
Luottamus mainittu.
Mä tavallaan komppaan ja ymmärrän mitä tarkoitat, sillä että ensimmäiseksi pitää saada luottamuksellinen suhde.
Mutta, sitten tulee taas se mutta.
Luottamushan ei ole mitään sellaista mitä pystyy ostamaan, mihin pystyy pakottamaan, tai mitä pystyy todistamaan.
Millä hoitaja siis pystyy hankkimaan potilaan luottamuksen?
On olemassa ihmisiä jotka ikään kuin testaavat luottamusta, vaativat toiselta ihmisiltä asioita tai tekoja, ikään kuin todistaakseen luottamusta, hylkäämättömyyttä jne.
Voiko tällaisessa kuitenkaan onnistua? Sehän tarve testata ihmistä ei katoa minnekään, vaikka toinen onnistuisi. Testaaminen päättyy automaattisesti epäonnistumiseen ennemmin, tai myöhemmin siinä vaiheessa, kun toinen ei pysty toimittamaan kuuta taivaalta vaikka kuinka haluaisi tai yrittäisi.
Arvaa mistä tiedän?
Luottamuksen ongelmaa on ehkä helpompi hahmottaa kun esittää lisä kysymyksen.
Miten hoitaja voi luottaa potilaaseen? Miten potilas voi hankkia hoitajan luottamuksen?
Itse olen päättänyt ottaa antipsykootteja vain kuureina aina tarvittaessa. Olen selvinnyt mainiosti näin. Jaksan myös harrastaa liikuntaa ja olen suunnittelemassa opintojen aloittamista uudestaan. Toivottavasti tulevaisuudessa voidaan löytää parempia lääkkeitä ja muita hoitoja. Uskon että suurin osa mielisairaista voi lopettaa jatkuvan lääkkeen (jopa myös he joilla on skitsofrenia!).
Lääkettä ei kannata syödä jos ei ole oireita joihin lääke määrättiin, sillä alkuperäinen syy lääkitykselle on myös hävinnyt jos oireetkin ovat hävinneet. Siksi on parempi aloittaa uusi kuuri vasta kun näitä oireita ilmaantuu ja lopettaa sitten lääkkeiden säännöllinen käyttäminen kun oireet häviävät.
Harvoin lääkkeet poistavat sairauden syytä/aiheuttajaa, helpottavat ainoastaan oireita, jos sitäkään.
Antibiootti tietty eri asia, jos on kyse tulehduksesta, antibiootti tuhoaa pöpöt.
Mielen ongelmia lääke ei poista, ne ongelmat on käsiteltävä, jos niistä haluaa eroon.
Millä tavalla tämä liittyy antipsykiatrian kehitykseen?
Miksi jankkaat tuota samaa typerää mantraa? Jäikö levy jotenkin päälle?
Alkava dementia kenties?
Miksi ihmeessä keskustella kaikille yhteisestä tärkeästä aiheesta, kun aina voi kertoa itsestä?
Vastaus aloituksen kysymykseen: Yksi syy lienee psykiatriassa toimivien käsitys potilaasta ihmisenä, se on aivan liian kapea-alainen. Kun ihmisestä tehdään potilas, ja hänet nähdään vain sairaana potilaana ja kohdataaan/kohdellaan vain diagnoosina, jonka ainoa hoito on lähestulkoon vain ja ainoastaan lääkkeitä, käsitys ja kokonaiskuva hänestä ihmisenä hämärtyy.
Huonojen ja ihmisoikeuksia loukkaavien menetelmien, sekä hyödyttömien hoitojen myötä potilas lopulta tajuaa, että ei hänelle tarjotuista hoidoista ole välttämättä mitään apua ja hyötyä. Huonot mt-palveluista saadut kokemukset saattavat tehdä joistakin, jos nyt ei suoranaisesti antipsykiatrian kannattajia, niin ainakin psykiatrian hoitokäytäntöjen kritisoijia.
Mutta eihän tämä vastaus tietenkään tyydytä aloittajaa.
Hyvin kiteytetty tuo psykiatriassa toimivien käsitys potilaasta on liian kapea-alainen ja miten heitä hoidetaan - liukuhihna periaatteella.
Eikö löydy vihdoin jotain tieteelllistä tahoa joka uskaltaisi julkisesti paljastaa ihmisille tämän haitallisen ihmisten kehon ja mielen sairastuttamisen hoidon nimissä.
Tai kyllä heitä jo on., mutta tämä median maailma on niin pirstaloitunut ja suurin osa tiedoista on sellaisten klikkauksien takana ettei moni siihen tietoon pääse käsiksi.
No ei tyydytä ei.
Vastaus olisi varmaan lähellä täydellisyyttä jos kysyttäisiin, että miksi yksilöt kannattavat antipsykiatriaa, tai miksi se ylipäätään on olemassa.
Mutta kun kysyttiin että miten se KEHITTYY?
Onhan tämä jo niin tragikoomista, miten sairaanloisesti vastauksissa yritetään vältellä sitä vastaamista siihen itse kysymykseen.
Ei ole mitään yhteneväistä antipsykiatriaa. Psykiatria taas operoi hoitosuositusten kautta jotka teoriassa on yhteneväiset.
Pitäähän siellä olla jotain täysipäistä loogista psykiatrian kritiikkiä, eihän kaikki voi olla vain sairaudentunnottomien ihmisten hoidonvastaisuutta.
"Täysipäinen" "hoidonvastainen" "sairaudentunnoton".
Joo-o, kunnon trollausta taas.
Itse ainakin kirjoittelen toisinaan internetiin mitä Ketipinor tekee aivoille, vaikken ole koskaan ollut laitoksessa. Ei niin tehty 50 vuotta sitten. Oli käytössä pelkkää toimittajien materiaalia, ei mitään köyhien tai työväen ääntä. Etuoikeutettujen tekstejä.
Antipsykiatrinen liike on saavuttanut todellisuudessa osin joitakin niistäkin asioista, joita psykiatria väittää omaksi ansiokseen. Esimerkiksi 50- ja 60-luvulta lähtenyttä psykiatristen laitosten purkamista tuskin olisi tehty ainakaan samassa mittakaavassa ilman antipsykiatrista liikettä, vaikka taustalla oli myös muut humanistiset liikkeet, ihmisoikeusajattelun vahvistuminen ja mielisairaaloiden huonojen olojen paljastuminen suurelle osalle väestöstä. Ikävä kyllä kaupallinen lääketeollisuus kaappasi hyvän kehityksen ja väitti, että dehospitalisaatio oli lähinnä lääkkeiden ansiota. Näin avohoito typistyi pakkohoidon turvin lähinnä väkivaltaiseksi härskiksi ylilääkinnäksi ilman, että palveluita yritettäisiin oikeasti kehittää toimintakykyä ja potilaiden toimijuutta edistäväksi.
Samalla tavalliset ihmiset aivopestiin uskomaan, että mielisairaat saattoivat elää normaalia elämää modernien lääkkeiden ansiosta osana normaalia yhteiskuntaa. Tämä narratiivi sai säröjä viimeistään 90-luvun loppupuolella, jolloin esimerkiksi tiedetoimittaja Robert Whitaker tutustui tarkemmin psykiatrian alan tutkimuksiin ja havaitsi suureksi yllätyksekseen ja vastoin valtavirran käsityksiä, että WHOn vertailevissa tutkimuksissa skitsofrenian hoitotulokset eivät yllättäen olleet parantuneet vuosikymmenien aikana ja ne olivat heikommat vauraissa maissa, joissa mielisairaat "pelastanut" lääkitys oli paljon laajemmin käytössä.
Hän tutustui syvemmin alan tutkimuksiin ja kirjoitti suositun krijan Mad in America, jolla nimellä jatkui myöhemmin maailmanlaajuinen psykiatriaa kritisoiva liike. Internetin ansiosta lisäksi tavallisten ihmisten pääsy kansainväliseen alan tutkimusnäyttöön on madaltunut, ja valtamedian institutionaalinen kontrolli on heikentynyt, mikä on lisännyt hyvässä ja pahassa emansipatoristen ja kriittisten liikkeiden suosiota. Parantunut informaation saatavuus, valtamedian instutionaalisen aseman heikentyminen ja koulutustason nousu on rapauttanut psykiatrian valta-aseman legitimiteettiä myös monien tavallisten ihmisten silmissä.
Psykiatrian kritiikki näkyy osin myös WHO:n ja YK:n suhtautumisessa pakkohoitoon, jota näiden järjestöjen asiantuntijat pitävät nykyään ihmisoikeusrikoksena. Tähän on myötävaikuttanut voimakkaasti myös vammaisaktivismi ja Suomenkin ratifioima yleisssopimus vammaisten ihmisten oikeusksista, jossa kielletään vammaisuuden perusteella oikeutettu pakkohoito. Valtiot ovat tässä suhteessa jälkijunassa ja tällälkin hetkellä Suomi rikkoo ratifioimaansa kansainvälistä ihmisoikeussopimusta sekä omaa perustuslakiaan, jossa Suomen valtio on sitoutunut turvaamaan ja kunnioittamaan ihmisoikeuksia.
Valitettavasti joskus pakkohoito voi olla tarpeen.
Eikö sekin ole ihmisoikeusrikos, jos annetaan jonkun täysin syvässä psykoosissa olevan riehua vapaana yhteiskunnassa vahingoittaen muita ihmisiä (fyysisesti tai henkisesti, tai sekä että), haitaten muiden elämää ?
Mistä suunnasta niitä ihmisoikeuksia sitten katsotaankaan.
Mitään todisteita ei ole psykooseista.
Kukaan ei varsinaisesti tiedä mistä syystä jotkut riehuu varsinkin jos ei ole missään aineissa.Tämän on todennut jopa monet psykiatrian professorit.
Juuri tämä. Se on itse asiassa läheiselle karmea paikka kun joutuu valitsemaan itsemääräämispikeuden ja heitteillejätön välillä. Missä vaiheessa soitat poliisia tai ambulanssia.
Kiinnostaako psykiatrian puolella toimivia oikeasti, mitä on yksilön henkisen pahoinvoinnin takana ja ne taustalla olevat syyt? - Tai välittääkö kukaan siellä oikeasti siitä vastaanotolle tulevasta yksilöstä ja hänen elämästään?
Jos masennuksen, ja itsetuhoisuuden takana ovat elämässä olevat vaikeudet, kuten ihmissuhteissa, tai yksilön oma epävarmuus omasta paikasta tässä maailmassa, niin auttaako siinä välttämättä se, että ihminen lähetetään pakkohoitoon ja suljetulle? Ja ratkaiseeko jokin lääkitys yksilön elämässä olevia ongelmia?
Jokaisella meistä on varmasti oma tietynlainen mielikuva mt-palveluista. Jotkut uskovat siellä toimivien vilpittömyyteen, rehellisyyteen tai siihen, että siellä autetaan ihmisiä. Kullakin on uskonsa. Niitä on turha lähteä kyseenalaistamaan. Mutta itse mietin näitä tämän kirjoituksen alussa mainitsemiani asioita. Eli juuri sitä, että auttaako se yksilöä, että hänet suljetaan jonnekin sairaalaan, pitkäksikin aikaa, ja toteutuvatko siinä oikeasti ihmisoikeudet.
Sellaista lääkettä ei ole keksitty, eikä kehitetty, joka ratkaisisi kenenkään yksilön henkilökohtaisia ongelmia. Jos joku tätä väittää, niin silloin valehtelee, tai puhuu totuudenvastaisesti. Sillä asialla on merkitystä, mitä sanotaan ja millaista kuvaa luodaan, tai annetaan julkisuuteen.
Yksi asia, joka on kiistatonta, on se, että hoitokeinot, käytännöt, hoitolinjaukset, tai asenteet ja potilaiden asema ei ole juurikaan muuttunut mitenkään olennaisesti viimeisten vuosikymmenten aikana, kaikista vakuutteluista huolimatta. Vahvasti hierarkiaan pohjautuvissa kulttuureissa, tai systeemeissä tasa-arvoinen kohtelu harvemmin toteutuu. Kyllä sillä potilaan asemalla on suuri vaikutus mm. kohteluun. Psykiatrissa sairaaloissa, kuten yleensäkin terveydenhuollon yksilössä on käytäntönä kliininen kohtelu. Ja se, että onko kohtelu ja asennoituminen potilasta kohtaan inhimillistä, eettistä, tai humaania, niin siitä voi olla monta mieltä. Toki myöskin se, että mitkä sen kliinisen ja virallisen kohtelun vaikutukset ovat sitten esim. todella pohjalla olevaan ja huonon itsetunnon omaavaan ihmiseen, niin tuskin kovin hyvät.
Mitään konkreettisia uudistuksia ei ole hoitokulttuurissa tehty. Jos joku niitä on nähnyt, niin kertokaa ihmeessä. Eiköhän suuri osa potilaista "hoideta" edelleenkin antamalla heille diagnooseja ja lääkkeitä. Oikeastaan "koko hoito" pohjataan vain noihin edellä mainittuihin. Laaja-alaisemman näkökulman ottamista yksilön henkiseen pahoinvointiin ja sen taustalla oleviin syihin olisi suotavaa.
Edelliseen tekstiin pujahti yksi kirjoitusvirhe. Eli psykiatrissa sairaaloissa ja kuten monissa muissa terveydenhuollon yksiköissä on yleensä käytössä kliininen kohtelu potilaita kohtaan. Mikä ei kyllä minusta lisää kenenkään hyvinvointia. Saa olla toki tästä eri mieltä. Mutta siitä puuttuu tietty ihmisläheisyys. Että kohdattaisiin ja kohdeltaisiin ihmisenä.
Mikä siinä vastauksessa pelottaa niin paljon, että sen sijaan että kysyisit sitä sieltä alalta olevilta, jotka aidosti voisivat kertoa, niin lähdet foorumilla arvailumonologiin, jolla lähinnä yrität huijata itseäsi ja omia subjektiivisia tarpeitasi hoidonvastustuksesta.
Valitettavasti joudun kertomaan, että jokainen hoitotahon henkilö on ollut enemmän tai vähemmän kiinnostuneita minusta, ja minun elämäntilanteesta kun olen heidän juttusillaan käynyt.
Viimeaikaisten uutisointien mukaan pienimmät lapset ovat alkaneet muuttua väkivaltaisemmiksi. Mikähän liene syynä, psykoosiko? Tosin kyllähän tuon "käytöshäiriönä" pidetyn syyn perusteella on laitettu lapsia laitoksiin.
On minulla yksi teoria, ihminen on pohjimmiltaan väkivaltainen. Se on meillä geeneisssä. Ja alkusyyt on siellä ihmisen evoluutiossa. Lähisukulaislaji simpanssi on myöskin erittäin väkivaltainen.
Ja jotta kukaan ei ymmärrä tahallaan väärin. En hyväksy väkivaltaa missään muodossa. Itse sitä kokeneena tiedän, mistä kirjoitan.
On toki olemassa oikeasti sellaisia persoonallisuushäiriöisiä, narsistisia, tai psykopatian piirteitä omaavia, jotka tekevät läheisilleen ihan mitä tahansa. Sitä en tiedä, onko heidän paikkansa sitten jollakin suljetulla. Joissakin tapauksissa aivotoiminnan häiriöt, epilepsia, tai jokin sokeriaineenvaihdunnan häiriö voi aiheuttaa ihmiselle kohtauksia. Joskus myös päihteet.
Ei meistä kaikki ryhdy tekemään mitään pahaa kenellekään. Yksi, mikä yleensä suojaa yksilöä väkivaltataipumuksen harjoittamiselta on turvallinen lapsuus, hyvät harrastukset ja esim. eläinten hoitaminen. Jokainen meistä kykenee väkivaltaan, mutta ei se tarkoita sitä, että me riehuisimme kylillä ja turuilla. Esim. psykoosidiagnoosin saaneita leimataan minun mielestä ihan turhan paljon. Niitä asioita tapahtuisi huomattavasti enemmän, jos se olisi jokin syy.
Esim. itse kaikenlaiset lääkkeet lopettaneena en ole riehunut, enkä sekoillut yhtään. Vaikka niin väitetään, että puhkeaisi jokin psykoosi päälle. Se on lähinnä myytti, tai luotu mielikuva. Tai sitten minulle annettu diagnoosi on mennyt täysin pieleen.
Psykoosi on todellista, sellainen on olemassa. Mutta sitä ei varmaankaan saada aina selville, mikä sen laukaisee ihmiselle. Joskus syyt saattavat olla selkeitäkin, joskus taas ei.
Jos ihmisellä on psykoosialttiutta, voi psykoosi tulla jonkin tapahtuman, aineen, tms. seurauksena.
Joillain voi olla alttius, mutta ei siltikään sairastu psykoosiin ikinä.
Sitten on toki ihmiset, joilla ei alttiutta ole, ja heistäkin jotkut saattavat sairastua psykoosiin.
Omituinen on ihmismieli.
Minulla on samanlaisia kokemuksia tuosta, että kyllä ovat olleet kiinnostuneita minusta.
Muistan toki ajan, jolloin olin huonossa kunnossa, itsetunto täysin hukassa, tuntui, ettei kukaan välitä, ketään ei kiinnosta, ei edes ammattilaisia.
Kummasti se mieli muuttuu, kun alkaa toipumista tapahtumaan. Ajatukset, asenne, ym. muuttuu ajan myötä, kun ymmärtää itseään paremmin, on päässyt käsittelemään ongelmiaan ja selvittämään niiden syitä, sekä seurauksia.
Lapset ovat alkaneet muuttua, koska he voivat huonommin kuin miten lapset ovat aiemmin voineet.
Mietitään tätä somen aikaa, kaikilla on luurit ja laitteet jatkuvasti käsissään, sekä aikuisilla, että lapsilla ja nuorilla.
Mitä se tekee keskittymiskyvylle, aivot jatkuvasti aktiivisessa tilassa, sosiaalinen kanssakäyminen on vähentynyt, kun kaveritkin tavataan usein puhelimen kautta ?
Mitenkäs vanhemmat, kun ei jää lapsille aikaa, kun ovat itse laitteillaan ? Lapsi haluaa huomiota, vanhemmat eivät huomioi, kun on niin tärkeää olla luuri kourassa koko ajan.
Kun lapsi ei saa huomiota, hän alkaa oireilemaan, hän hakee huomiota tavalla tai toisella, jopa käyttäytymällä huonosti, ehkä väkivaltaisestikin.
Ja kun sosiaaliset tilanteet vähenevät, myös tunnetaidot ruostuvat, ei osata enää ottaa muita ihmisiä huomioon, vaan koko elämä ja oleminen muuttuu itsekeskeisemmäksi.
Hermostuminen ja ärsyyntyminen muuttuu yleisemmäksi, kun tunteet käy kuumana, sanomisista ja kaikesta otetaan herneet nenään, kun asiat ei mene itse toivotulla tavalla.
Tällaisia ajatuksia nykyajasta, ja vaikka puhutaan lapsista, kyllä tuota tapahtuu aikuisillakin/aikuisillekin ihan samalla tavalla. Laitteet vievät liikaa aikaa elämästä ja vaikuttavat elämään huonontaen elämänlaatua, keskittymiskykyä, pitkäjänteisyyttä, ym.
Ihmiset, jotka ovat eläneet jo vuosia ennen kuin tuli esim. älypuhelimet, osaavat kyllä huomata muutoksen, mikä on tapahtunut vuosien varrella, sekä toki suurimman syynkin siihen.
Ei ole ihme, että ADHD lisääntyy kovaa vauhtia, ahdistukset ja muut mielenterveyden ongelmat kasvavat, jne.
Psykiatrialla tulee olemaan iso savotta edessään tulevina vuosina, työmäärä tulee kasvamaan.
Tämä on nykyaikaa, herttinen sentään.
Sama täällä. Ongelma ei koskaan ole ollut se etteikö hoitotahoa muka kiinnostaisi, vaan se että mitä asioita he voivat hoitaa ja mitä ei.
Ja kokemukseni mukaan sanoisin että aika hupsua väittää toisin. Tosin ymmärrän, että kun itsekkin olin huonossa hapessa, niin olisin toivonut enemmän tukea tai apua, mutta näin jälkikäteen ajatellen toiveeni oli ehkä hieman epärealistinen, koska hoitoa on turha syyttää asioista joita se ei voi auttaa.
Psykoosi ei ole todellista.Psykoosissa oleva on täysin omissa maailmoissa oleva joka jollakin tavalla pitäs saada omille raiteille.
Lääkkeet? Kukaan?
Ei sinänsä todellista, mutta tarkoitin, että psykoosi on oikeasti olemassa, kun joku väitti, ettei sellaista ole olemassakaan.
Psykoosissa ihminen on todellisuuden ulkopuolella, todellisuudentaju katoaa. Siinä mielessä se ei ole todellista, paitsi potilaalle itselleen psykoosi aikana.
Kyllä se laukaseva tekiä selvityy useimmiten mutta ei välttämättä aina.
Mutta varsinaista syntymekanismin etiologiaa ei ole saatu tarkemmin selvitettyä.Jos olisi saatu selvitettyä,Hoitokin voisi ehkä olla jo ihan muuta kuin neuroleptit.
Neurolepteillä yritetään hoitaa oireita, ei syitä, jotka psykoosin saattavat laukaista.
Niin on joo.Mutta jos tulevaisuudessa lääketiede pystyy selvittämään psykoosien/psyykesairauksien tarkan syntymekanismin niin hoitokin tulee varmaan muuttumaan.Ehkä jopa parantamaankin että ei tarvi mitään säännöllisiä lääkityksiä.
Jos tarkka syntymekanismi saataisiin tietoon, niin ehkäpä voitaisiin ennalta estää psykoosiin sairastuminen. Olemme kuitenkin yksilöitä, syntymekanismeja on varmaan yhtä paljon kuin sairastuviakin. Jokaisella omat syynsä ja aiheuttajansa.
Sen takia hoitokin on yksilöllistä, kaikki keinot eivät käy kaikille.
Ite sairauden syntymekanismeja ei ole kuin yks.Tai ehkä korkeintaan muutama.
Se mikä puhkaisee sen sairaustilan se nyt on yksilöllistä mikä sattuu olemaan.Niitä nyt on vaikka ja mitä tekiöitä olemassa.
Niitä tekiöitä toki kannattaa välttää jotka saa aikaan oireita.Kaikkia tekiöitä ei toki aina ole mahdollista väistää.
Kaikkiin sairauksiin ei ole useita eri hoitovaihtoehtoja.Jos hoito ei auta niin ei auta muuta kuin oppia elämään sen kanssa.
Nykytiedon mukaan siellä on se biologinen altistustekijä pohjalla. Ja hoidon takia ehkä hyvä niin, koska yksittäiseen tekijään on helpompi vaikuttaa, kuin yrittää kitkeä maailmasta kaikkia stressin tekijöitä.
Mutta se on totta että tarvitaan jotain parempaa kuin neuroleptit.
Ei ole löydetty mitään biologista tekiää.
Se on psykiatrian ja lääkeyhtiön vale teoria.
"Mutta se on totta että tarvitaan jotain parempaa kuin neuroleptit."
Lääkeyhtiöt pitää kyllä huolen että mitään muutosta ei ole tulossa.
Eihän lääkeyhtiöt tuputa ihmisille lääkkeitä, vaan lääkärit ovat niitä, jotka määräävät lääkkeet.
Jos on terve, ja tuntee itsensä terveeksi, pärjää ilman lääkkeitä, niin ei niitä kukaan käske syömään.
Saahan sitä ns. terveetkin ihmiset riehua ympäriinsä ja vahingoittaa muita ihmisiä. Mistä olet saanut päähäsi, että juuri tiettyä ihmisryhmää tai tietyssä tilassa olevaa ihmistä tulisi valtion toimesta kohdella eri standardein? WHO:n ja YK:n mielenterveyspolitiikan asiantuntijat (jotka ovat siis mm. psykiatreja ja juristeja) kirjoittavat mielenterveyspoliittisissa oheistuksissaan pakkohoidon rikkovan lukuisia eri ihmisoikeussopimuksia sivulla 15:
"Pakottavien käytäntöjen käyttö on oikeudellisesti, eettisesti ja kliinisestä näkökulmasta kiistanalaista.
Ihmisoikeusnäkökulmasta mielenterveyspalveluissa käytettävät pakkokeinot ovat ristiriidassa kansainvälisen ihmisoikeusoikeuden, mukaan lukien vammaisten henkilöiden oikeuksia koskevan yleissopimuksen (CRPD), kanssa. Ne ovat ristiriidassa yhdenvertaisen oikeushenkilöllisyyden ja lain tarjoaman suojan kanssa, koska ne merkitsevät yksilön oikeustoimikelpoisuuden sivuuttamista. Pakkokeinot loukkaavat henkilön oikeutta vapauteen ja turvallisuuteen, jotka ovat perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Ne ovat myös ristiriidassa vapaan ja tietoon perustuvan suostumuksen periaatteen sekä yleisemmin oikeuden terveyteen kanssa.
Pakkokeinot voivat aiheuttaa henkilölle vakavaa kipua ja kärsimystä sekä pitkäkestoisia fyysisiä ja psyykkisiä terveyshaittoja, jotka voivat vaikeuttaa toipumista ja johtaa huomattavaan traumatisoitumiseen tai jopa kuolemaan. Lisäksi oikeus itsenäiseen elämään ja osallisuuteen yhteisössä vaarantuu silloin, kun pakkokeinojen käyttö johtaa laitostumiseen tai muuhun syrjäyttämiseen (101).
Mielenterveyspalveluissa käytettävät pakkokeinot loukkaavat oikeutta suojeluun kidutukselta sekä julmalta, epäinhimilliseltä ja halventavalta kohtelulta. Kyseessä on oikeus, josta ei voida poiketa edes poikkeusoloissa (102). Vuonna 2013 YK:n kidutusta ja muuta julmaa, epäinhimillistä tai halventavaa kohtelua tai rangaistusta käsittelevä erityisraportoija (103) kehotti valtioita kieltämään kokonaan kaikki pakolla toteutettavat ja ilman suostumusta tehtävät lääketieteelliset toimenpiteet. Näihin kuuluvat tahdosta riippumattomasti toteutettu psykokirurgia, sähköhoito, ”mieltä muuttavien lääkkeiden” antaminen sekä sitomisen ja eristämisen käyttö (104). Sittemmin YK:n erityisraportoija on korostanut, etteivät väitetysti ”hyväntahtoiset” tarkoitusperät, kuten ”lääketieteellinen välttämättömyys”, ”uudelleenkoulutus”, ”hengellinen parantaminen” tai ”eheytyshoito”, oikeuta pakottavia tai syrjiviä käytäntöjä ja että tällaiset käytännöt voivat merkitä kidutusta (105). Näiden käytäntöjen lopettaminen on välitön kansainvälinen velvoite.
Monet asiantuntijat ovat huomauttaneet, että pakkohoitoa koskevat toimivaltuudet eivät ole tehokkaita edes niille asetettujen tavoitteiden näkökulmasta (84). Näyttö siitä, että pakkokeinoilla onnistuttaisiin vähentämään itsensä vahingoittamisen riskiä, helpottamaan hoitoon pääsyä tai suojelemaan yleisöä, on vähäistä (106–108). Itsensä vahingoittamisen tai muihin kohdistuvan vahingoittamisen riskin ennustaminen on sekä erittäin vaikeaa että eettisesti kyseenalaista (109, 110). Vaikka mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä sekä itsemurha-ajatuksiin että itsemurhayrityksiin, on vain vähän näyttöä siitä, että riskinarviointivälineet tai tahdosta riippumaton psykiatrinen hoito ehkäisisivät itsemurhia (111, 112)."
Mitä on todellisuus?
Stressin tekijöitä, aiheuttajia, ei pysty syyttämään psykoosin aiheuttajaksi.
Olemme yksilöitä, koemme eri tavalla asiat, myös stressaavat asiat, tekijät, jotka aiheuttavat stressiä. Jotkut stressaantuvat herkemmin, kuin jotkut toiset.
Stressi itsessään voi laukaista psykoosin, mutta ei ne syyt, jotka aiheuttavat stressiä.
Kuinka aivot käsittelevät stressiä, ja mitä kaikkea aivoissa kenelläkin tapahtuu stressin aikana, jne. siellä ne psykoosin aiheuttavat tekijätkin piilevät.
Toki, jos ihminen itse tietää, minkälaiset asiat ja tilanteet häntä stressaavat, ja hän pystyy välttämään stressaavia asioita, ei altistu stressille, ei aivot silloin reagoi samalla tavalla kuin mahdollisen psykoosin synnyssä voi tapahtua.
No jos terve ihminen riehuu ja käyttäytyy väkivaltaisesti, niin kyllä hänetkin jonnekin suljetaan, kenties vankilaan, tai psykiatriseen sairaalaan.
En tarkoittanut kommentillani mitenkään asiaa kohdistaa johonkin tiettyyn ihmisryhmään.
Ja onko ihminen terve, jos hän alkaa riehumaan holtittomasti tai alkaa väkivaltaiseksi muita kohtaan ? Tuotakin voi pohtia. Terve ihminen osaa ja pystyy yleensä käyttäytymään yhteiskunnan edellyttämällä tavalla, aiheuttamatta vahinkoa muille.
Edelleenkään en tarkoita mitään ihmisryhmää.
Voin lisätä, jos kuvittelet, että haluaisin jotain ihmisryhmää "leimata", niin en pysty sitä tekemään, olen itse ollut psyykkisesti pahastikin sairas ja syyllistynyt väkivaltarikokseen kohdistuen toisen henkilön henkeen ja terveyteen. Enkä ollut millään tavalla terve, kun rikoksen tein.
Lääkeyhtiöt tuputtaa lääkkeitä lääkärien kautta.
Saa lääkärit varmaan jotain lahjuksia siitä mitä enempi lääkihtee potilaita.
Mutta lääkeyhtiöt pitää huolen mitä lääkehoitoja on tarjolla.
Ei ole tulossa parantavia lääkehoitoja.
Lääkeyhtiöille paljon kannattavampaa myydä oireita hoitavaa lääkettä.
Mielenterveyshäiriöihin ja psyykkisiin sairauksiin ei varmaankaan pystytä edes kehittämään lääkettä, joka poistaisi häiriön tai sairauden aiheuttajan/syyn.
Silloin on hyvä, että edes oireita pystyttäisiin vähentämään.
Kyllä pstyisi mutta lääkeyhtiöllä ei ole halua siihen.
Millainen lääke auttaisi esim. ihmisen heikentyneeseen itsetuntoon, saisi ihmisen uskomaan ja luottamaan itseensä, hyväksymään itsensä juuri sellaisena kuin on ?
Tuosta voisi lähteä pohtimaan.
Ja miten voitaisiin kehitellä lääke yksilöllisesti jokaiselle, koska jokainen tuntee ja reagoi asioihin eri tavoilla ? Millainen lääke auttaisi esim. surusta johtuvaan mielialan laskuun, huumeiden ja alkoholin aiheuttamiin psykooseihin, ihmissuhteiden katkeamisesta johtuvaan mielipahaan, jne. ?
Jotkut sairastuvat henkisesti stressin seurauksena, silloinkin pitäisi jokaiselle kehittää henkilökohtainen lääke, koska jokainen reagoi stressiinkin omalla tavallaan.
Kaikkeahan sitä voi yrittää vaatia, mutta kaikkea ei ole mahdollista toteuttaa.
Siinä kai syy, miksi yritetään yksilöllisesti hoitaa lääkkeillä ihmisten oireita.
Suru on kyllä semmonen että siihen ei tarvi lääkettä.Eiköhän se ole ihan normaali ihmisen reaktio.Ei mikään sairaus.
Onhan se normaali reaktio, mutta jotkut voivat sairastua liiallisen surun seurauksena.
Kaikki eivät välttämättä kestä liian suurta surua.
Eli suru ei ole sairaus, mutta se voi sairastuttaa ihmisen pahimmassa tapauksessa.
Ei pidä paikkaansa. Vaikka antiosykiatrian harrastaja kuinka haluaa uskoa salaliitto teorioihin, niin se on itse lääketiede, ja vasta toisaalta markkinatalous joka määrittelee sen että minkälaisia lääkkeitä on saatavilla missäkin.
Millainen lääke auttaisi ihmisen sairaudentuntoon, jonka jälkeen ihminen hoitaisi itse itsensä kuntoon, ilman muita lääkkeitä ja hoitoa.
Ei psykiatria varmaan koskaan kehity tämän asian suhteen että saisi kaikille sairaudentunnon.
Jos näin on, niin mihin tarvitaan pakkohoitoa? Suurin osa henkirikoksista on ihan joidenkin muiden kuin mielisairaiden tekemiä. Suomen yleisin henkirikos on tehty alkoholisoituneen syrjäytyneen miehen toimesta ja uhrina on toinen samanlainen. Juuri siteerasin YK:n ja WHO:n valtioille laatimia mielienterveyspoliittisia ohjejstuksia, joissa arvioidaan, että näyttö pakkohoidon kyvystä suojella yhteisöä ja ihmistä itseltään on heikko.
Yleensä perusoikeuksien rajoitusten pitää olla perusteltuja ja toimen pitäisi oikeasti toteuttaa se tarkoitus, jolla se perustellaan. Koska on erittäin vaikea arvioida ihmisen todellista vaarallisuutta itselleen tai muille tulevaisuudessa, koska se edellyttäisi kristallipalloa ja ennustajanlahjoja, niin terveitäkään ihmisiä ei suljeta telkien taaksi pelkästään sillä, että he käyttäytyvät epäilyttävästi ja heillä arvioidaan olevan kohonnut väkivaltaisen käytsen riski, jos eivät riko lakia. Oikeusjärjestelmässä yleensä käyttäytymistä säädellään siten, että määritellään käytös josta tulee rangaistus, tämä on se normiohjauksen mekanismi. Ihminen voi näin käytöksellään suuresti vaikuttaa siihen, saako hän vapausrangaistuksen vai ei. Vapausrangaistus tulee vasta jälkikäteen, ei etukäteen pärstävärkin tai oletetun epämääräisesti määritellyn "mielisairauden" perusteella. Näin ollen rikokset usein täyttävät perustusoikeuksien rajoituksen täsmällisyys- ja tarkkarajaisuuskriteerit -ihmiset kykenevät ennustamaan, että milllaisista teoista sellaisen saa.
Mielisairauden käsite on taas niin epämääräinen ja edellyttää niin laajaa lääketieteelistä harkintavaltaa, että tavallisen kansalaisen on hyvin vaikea tietää, että millaisista teoista menettää fyysisen ja psyykkisen koskemattomuutensa ja vapautensa määräämättömäksi ajaksi. Se tekee laista mielivaltaisen jo nykyisillä perusoikeuksien rajoittamisen kriteeristöllä. Ja vaarallisuutta tai itsetuhoisuuttta ei edes edellytetä, vaan riittää että tämä epämääräinen sairaus uhkaa pahentua eikä avohoito sovi.
Suomessa tehdään noin 100-120 mielentila tutkimusta vuodessa.
Kerro sinä. Mihin me tarvitaan pakkohoitia, jos suomessa riittää metsää niin paljon ettei kukaan kuule hullun huutoa, niin miten niille aina osataan se ambulanssi soittaa?
Ihan hyvä pointti. Pakkohoitoon ei joudu sillä, että ambulanssit partioisi kadulla ja jotenkin mielivaltaisesti napsii sieltä ihmisiä kyytiin, vaan se ambulanssi soitetaan paikalle vasta sitten kun kakkaa on niin paljon tuulettimessa että ei pärjätä ilman.
Yksityiskohta joka tuntuu aina unohtuvan sairaiden ihmisten narratiivissa.
Tuo yksityskohta tosiaan on unohtunut myös WHO:n ja YK:n valtioille suunnatuissa mielenterveysopoliittisissa ohjeistuksissa Mental health, human rights and legislation: guidance and practice, jossa käsitellään aika paljon pakkohoitoa. Kannattaa lukea erityisesti luku Mental healt law and human rights. Miten voivat mielenterveyspolitiikan huippuasiantuntijat, jotka ovat koulutukseltaan monet juristeja ja lääkäreitä, olla noin pihalla pakkohoidon valtavista hyödyistä ja välttämättömyydestä, kun taas Suomi24-palstan Pertti Perähikiät tietävät tämänkin paremmin. Nuo asiantuntijat pitävät pakkohoitoa vanhanaikaisena instiuutiona, joka perustuu stigmatisoivalle kielenkäytölle ja syrjiville asenteille:
"Vaikka siirtomaavallan ajalta periytynyt lainsäädäntö on vähitellen vähenemässä, sitä voidaan edelleen kuvata “vanhanaikaiseksi ja aikansa eläneeksi” (61). Lainsäädännössä käytetty kieli on usein leimaavaa ja halventavaa: henkilöitä kuvataan esimerkiksi ilmauksilla ”mielipuoli”, ”järjetön”, ”mielisairas”, ”henkisesti poikkeava”, ”mielenterveyshäiriöinen” tai ”oikeustoimikelvoton”. Perheille ja mielenterveysalan ammattilaisille annetaan lisäksi huomattavan paljon harkintavaltaa tehdä päätöksiä asianomaisen henkilön puolesta. ”Hyvinvoinnin suojeleminen” ja ”yleinen turvallisuus” mainitaan usein tahdosta riippumattoman hoitoon määräämisen perusteina, ja painotus on säilyttävässä ja valvontaan perustuvassa hoidossa."
Pakkohoitoon yhdistyy usein reduktionistinen lääketieteellinen malli psyykksisistä ongelmista, mitä nämä asiantuntijat pitävät myös haitallisena:
"Lisähuolta aiheuttaa se, että mielenterveyslainsäädännössä sovelletaan nimenomaisesti reduktionistista länsimaista biolääketieteellistä mallia. Tämä voi syrjäyttää kokonaisvaltaisempia, henkilökeskeisiä ja ihmisoikeusperustaisia lähestymistapoja ja strategioita, joiden avulla voidaan ymmärtää ja käsitellä psyykkistä kärsimystä, traumaa sekä epätavallisia havaintoja tai uskomuksia (2, 86). Länsimaisen reduktionistisen lähestymistavan soveltaminen eri kulttuureihin, mukaan lukien alkuperäiskansoihin, joilla voi olla omia käsityksiään ja menetelmiään mielenterveyden, hyvinvoinnin ja paranemisen ymmärtämiseksi, voi lisäksi olla haitallista sekä yksilölle että yhteisölle."
Asiantuntijat toteavat, että pakkohoito rikkookin lukuisia ihmisoikeussopimuksia, joihin Suomi on valtiona sitoutunut perustuslaillaan:
"Ihmisoikeusnäkökulmasta mielenterveyspalveluissa käytettävät pakkokeinot ovat ristiriidassa kansainvälisen ihmisoikeuslainsäädännön kanssa, mukaan lukien YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksia koskeva yleissopimus (CRPD). Ne ovat ristiriidassa yhdenvertaista oikeudellista tunnustamista ja lain suojaa koskevien oikeuksien kanssa, koska niissä yksilön oikeudellinen toimintakyky voidaan sivuuttaa. Pakkokeinot loukkaavat myös henkilön oikeutta vapauteen ja turvallisuuteen, joka on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Lisäksi ne ovat ristiriidassa vapaan ja tietoon perustuvan suostumuksen periaatteen sekä laajemmin tarkasteltuna oikeuden terveyteen kanssa."
Tämä tarkoittaa sitä, että pakkohoito ei ole legitiimi ratkaisu ihan riippumatta siitä, kuinka paljon kakkaa on tuulettimessa, koska perusoikeuksien loukkaamisen ajatellaan kokonaisuudessaan tuottavan paljon enemmän kärsimystä ja sortoa kuin vähentävän sitä. Tämä tarkoittaa sitä, että myös mielisairalla olisi oikeus tappaa itsensä kuten kaikilla muillakin ja vaikka pakkohoidolla kyettäisiin estämään yhden ihmisen itsemurha tai vaikkapa joukkomurha, niin sitä ei voitaisi soveltaa, koska kyse on liberaalin oikeusvaltion syvimmistä oikeushyvistä: ihmisen vapaudesta valtion ja sen edustajien mielivaltaa vastaan.
Mutta vaikka ajateltaisiin, että pakkohoito olisi oikeutettua silloin, jos ihminen todetaan mielisairaaksi ja vaaralliseksi, niin sen tehosta pitäisi olla näyttöä eli sen pitäisi toteuttaa tarkoituksensa. Toisin sanoen pitäisi olla vankkaa näyttöä siitä, että psykiatrit kristallipalloineen pystyisivät erottamaan oikeasti vaarallista ihmiset vaarattomista ja pitäisi oikeasti olla näyttöä siitä, että avohoito ei ole riittävä keino ratkaista ongelmia. Tämäkään ei näiden asianuntijoiden mielestä toteudu, koska tieteellistä näyttöä ei kerta kaikkiaan ole:
"Monet asiantuntijat ovat todenneet, että tahdosta riippumattoman hoidon toimivaltuudet eivät saavuta niille asetettuja tavoitteita (84). Näyttöä on vain vähän siitä, että pakottaminen vähentäisi itsensä vahingoittamisen riskiä, helpottaisi hoitoon pääsyä tai suojelisi yleisöä (106–108). Itsensä vahingoittamisen tai muihin kohdistuvan väkivallan riskin ennustaminen on sekä erittäin vaikeaa että eettisesti ongelmallista (109, 110). Vaikka mielenterveyden häiriöt ovat yhteydessä sekä itsetuhoisiin ajatuksiin että itsemurhayrityksiin, on vain vähän näyttöä siitä, että riskinarviointivälineet tai pakkoon perustuva mielenterveyshoito ehkäisisivät itsemurhia (111, 112)."
Kerroppa nyt taas ihan selkeällä suomenkielellä, että tarkoitatko
A) parhaat hoitotulokset saadaan 70 luvulla Nigerian ja intian kaltaisissa maissa jossa vatut välitetään ihmisoikeuksista.
B) Kerroppa nyt taas ihan selkeällä suomenkielellä, että tarkoitatko
A) parhaat hoitotulokset saadaan 70 luvulla Nigerian ja intian kaltaisissa maissa jossa vatut välitetään ihmisoikeuksista.
B) pohjoismaissa itseasiassa on jo whon tutkimusten mukaan inhimillistä hoitoa moneen muuhun maahan verrattuna.
C) olen hyvin joustava ihmisoikeus käsityksen suhteen, kunhan pääsen lässyttämään.
En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti, mutta näinhän se menee, että MT keissin tunnistaa helposti siitä että asiayhteyksiltä puuttuu logiikka.
Ero tulee yleensä vielä silmiin pistävämmäksi, jos ihmiselle huomautetaan tällaisesta logiikan mahdottomuudesta. Ns. täysipäinen ihminen pystyy arvoimaan tilannetta uudestaan ja myöntämään mahdolliset virheensä, mutta MT keissi ei tällaiseen kykene, vaan avot pitävät kaiken järjen vastaisesti kiinni siitä ristiinkytkennästä jonka sairaus on päähän rakentanut. Sen seurauksena alkaa sitten se inttäminen, miksi tämä täysin mahdoton asia olisi muka totta.
Siinä vaiheessa ihmisellä jo on mielenterveysongelmia, jos hän alkoholisoituu ja syrjäytyy. Terve ihminen ei alkoholisoidu, eikä syrjäydy, vaan haluaa pysyä mukana yhteiskunnassa ja sen tominnassa.
Vaikka olisi kuinka epämääräinen sairaus, joka uhkaa pahentua, eikä avohoito sovi, niin silloinhan ihminen on parempi laittaa hoitoon.
Ihminen, potilas, itse määrittää sen, käyttääkö hän sanontaa mielivalta, vai ei.
Mielen sairaus voi olla sellainen, että ihminen ajattelee häneen kohdistuvan mielivaltaista kohtelua. Yleensä ihmistä hoidetaan sen takia, että hän tarvitsee hoitoa, jos sikseen tulee.
Ei kaikki omasta halusta syrjäydy.Joitakin syrjitään.
Jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Siksi antipsykiatriallakin on oma paikkansa, mutta miten mittaat sen että psykiatrian saavutukset olisikin oikeasti antipsykiatrian saavutuksia?
Esimerkiksi psykiatristen laitosten purkamisen aloitus ajoittuu viisikymmentäluvulle, heti toisen maailmansodan jälkeen, milloin kaikki muutkin ihmisoikeusasiat ja niiden kehitys oli huipussaan. Eikä niin yllättäen, samaan aikaan liittyy myös ensimmäisten lääkkeiden ilmestyminen.
Antipsykiatria sellaisena kuin sinä kuvaat, on paljon myöhempää.
Millä todistat, että avohoito on väkivaltaista ylilääkintää, koska laki ei mahdollista mitään näitä kuvailemiasi asioita?
WHO ja YK ovat kyllä huolissaan erilaisista pakkokeinoista ja hyvä niin, mutta kyseiset instituutiot myös tietävät mitä eroa on ihmisoikeus -rikoksella ja -rikkomuksella. Se että edes kyseisillä instituutioilla ei ole tarjota parempaa hoitoa, ei ole sama asia kuin venäjän murhaamat siviilit ukrainassa.
Vaikka YK:n vammaiskomitea on suositellut suomea muuttamaan mielenterveyslakia, niin oikeudellinen fakta on, että Suomen mielenterveyslaki ja siinä määritelty pakkohoito eivät ole Suomen perustuslain vastaisia. Eduskunnan perustuslakivaliokunta on arvioinut mielenterveyslain säännökset ja todennut ne perustuslain 7 §:n (oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen) mukaisiksi, sillä henkilökohtaista vapautta voidaan rajoittaa lailla erittäin painavista ja välttämättömistä syistä (henkilön oma tai muiden turvallisuus/henki).
Mutta sitten se olennainen kysymys. Miten nämä väitteesi vastaavat tehtävänantoa, ja kertoo antipsykiatrian kehittymisestä, vai kävikö taas niin vanhanaikaisesti, että ei ymmärretty tehtävänantoa?
Ylipäätään silloin kun argumenttina alkaa olla aivopesut niin tietää että mikä siellä kenenkin päässä kehittyy.
Pakkohoitopäätöksellä tehdyt ja muutenkin määrätyt lääkehoidot eivät kyllä takaa sitä, että potilas voisi yhtään sen paremmin, tai että tervehtyisi. Etenkin, kun on hyvin jo tiedossa, että useimmilla lääkkeillä on haittavaikutuksia, jotka saattavat laukaista tiettyjä sairauksia, kuten diabetesta, tai sydän ja verisuonitauteja, ainakin pidemmässä juoksussa.
Psykiatriassa on edelleen hoitosuosituksena se, että psykoosairaiden pitää käyttää elinikäisesti heille määrättyä lääkitystä. Siitä huolimatta, vaikka lääkkeet aiheuttaisivatkin merkittäviä haittoja, tai puhkaisisivat uusia sairauksia. Kuulostaako reilulta, eli oikeudenmukaiselta, tai eettiseltä sellainen toiminta? Eli että yhden sairauden hoitamisen nojalla oikeutetaan kenties toisten sairauksien aiheuttaminen? Tällä asialla ja esiintuodulla näkökulmalla on oikeasti merkitystä.
Korjauksia edelliseen tekstiin: psykiatriassa on edelleen hoitosuosituksena, että psykoosisairaiden pitää käyttää elinikäisesti heille määrättyjä lääkkeitä. Siitä huolimatta, vaikka lääkkeet aiheuttaisivatkin heille merkittäviä haittoja, tai puhkaisisivat muita uusia esim. somaattisia, tai neurologisia sairauksia. Eli yhden sairauden hoitamisen perusteella oikeutetaan muiden sairauksien aiheuttaminen? Ei se kuulosta kovin reilulta, oikeudenmukaiselta, tai eettiseltä toiminnalta.
Meillä Suomessa on muutama paha vika. Toinen niistä on se, että me emme ajattele eteenpäin asioita, vaan tätä nykyhetkeä. Joskus kannattaisi miettiä sitäkin, myös potilaiden, eli ihmisten elämänlaatua, ja sitä, että terveys on huomattavasti kokonaisempi asia, eikä siinä voi repiä jotakin yksittäistä asiaa ja keskittyä vain siihen. Ja se toinen asia on, että meillä ei tehdä tarpeeksi tutkimusta lääkkeiden haitoista. Jotenkin siunataan se, että tietyille ryhmille tietyt hoitopäätökset ja linjaukset ovat oikeutettuja ja perusteltuja. Mt-sairaat ja heidän ihmisoikeutensa ja jopa ihmisavo ovat terveydenhuollon systeemissä arvoasteikossa siellä alimpana.
"Mt-diagnosoidut, heidän ihmisoikeutensa ja jopa ihmisarvio ovat terveydenhuollon kulttuurissa ja järjestelmissä siellä alimpana". Mitä enemmän hierarkiaa ja hierarkiaan pohjautuvaa ajattelua ja kulttuuria, siellä ei välttämättä toteudu tasa- ja ihmisarvoinen kohtelu.
Jos olisin itse tiennyt tämän, en olisi koskaan käyttänyt kyseisiä palveluja.
Ihmisoikeusregiimi on kehittynyt ja syntynyt länsimaisissa yhteiskunnissa, ei Nigeriassa tai Intiassa. Se ei tarkoita, että kaikki asiat Nigerian kaltaisissa maissa olisivat automaattisesti ja systemaattisesti huonommin, kuin länsimaissa ihmisoikeusnäkökulmasta. WHO:n ja YK:n mielenterveyspolitiikan asiantuntijat ovat siteeraamani tekstinpätkän mukaan huolissaan, että länsimainen reduktionistinen biomedikaalinen malli tuhoaa joidenkin alkuperäiskansojen toimivat tavat käsitellä poikkeavia kokemuksia ja muita mt-ongelmia, joita pidetään länsimaissa puhtaasti sairauden oireina. Tämä on näiden asiantuntijoiden mielipide, ei minun. Jos olet mieltä WHO:n ja YK:n mielenterveyspolitiikan asiantuntijoina toimivien lääkärien ja juristien kanssa, niin ole rauhassa. Saahan sitä olla.
Itse asiassa antipsykiatria ja toisen maailmansodan jälkeinen ihmisoikeusajattelu nousi monissa paikoin aikaisemmin, kuin laitosten purkaminen. Antipsykiatria nousi liikkeenä käsittääkseni 60- ja 70 -luvuilla. Ervin Goffman kirjoitti vaikutusvaltaisen klasikkonsa Asulyms vuonna 1961 ja Thomas Szasz antipsykiatrian näkökulmasta klasssikkoteoksen The Myth of Mental Illness ilmestyi samana vuonna. Psykiatrian kritiikkiin erittäin voimakkaasti vaikuttanut yhteiskuntatieteen yksi vuosisadan keskeisimmistä ajattelijoista, Michel Foucault kirjoitti teoksensa hulluuden historiasta myös 1961.
Psykiatristen laitosten purkaminen alkoi monissa paikoin Eurooppaa kunnolla vasta 70-luvuilla ja Suomessa vasta 80- ja 90-luvuilla. Antipsykiatria oli tuossa vaiheessa jo alkanut liikkeenä hiipua ja hajaantua, ja biomedikaalinen psykiatria eli nousukauttaan. Kritiikki psykiatriaa vastaan nousi uudelleen vasta myöhemmin 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun jälkeen, kun vähitelleen herättiin siihen, ettei biomedikaalinen psykiaria, neurotieet ja genetiikka lunastaneet lupauksiaan biomarkkerein tunnistettavista ja tehokkailla lääkkeillä hoidettavista aivosairauksista, eikä psykiatristen diagnoosien oirekuvaukset olleet edelleenkään oireita ollenkaan, koska sairaudet oireiden takana puuttuivat. Tällä on kytköksiä klassiseen antipsykiatriaan, mutta enemmän kriittiseen psykiatriaan ja sen piirissä toimiviin tutkijoihin, kuten Johanna Moncrieffiin ja Sam Timimiin.
Laissa on aina kyse enemmän tai vähemmän tulkinnasta, joka elää ajassa. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Suomessa oli sellainen laki kuin steriloimislaki, jonka perusteella vajaakykyiset saatettiin tehdä lisääntymiskyvyttömiksi vastoin heidän tahtoaan. Vajaakykyisiä olivat usein mm. vammaiset ja mielisairaat. Sitten vähitellen levisi ajatuksia, että tällainen toiminta on väärin ja ne vähitellen vakiintuivat osaksi suomalaista lainsäädäntöä. Näin voi tapahtua myös pakkohoidon suhteen. Totta kai Suomessa on vakiintunut tulkinta, ettei mielenterveyslaki oli ristiriidassa perustuslain 22 pykälän kanssa. Pidin tätä aksiomaattisesti niin itsestään selvänä, ettei minun tarvitse sitä erikseen tuoda esille. Ei Suomessa olisi tällaista lakia, jos perustuslakivaliokunta olisi arvioinut toisin.
Mutta mielenterveyspolitiikan asiantuntijat WHO:ssa ja YK:ssa kuten myös YK:n vammaiskomitea pitävät pakkohoitoa hyvin ongelmallisena etenkin sen jälkeen, kun yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista tuli voimaan. Tässä on kyse toisin sanoen siitä, miten valtiot tulkitsevat ihmisoikeussopimuksia, joihin ovat sitoutuneet.
Meinaatko, että alkoholisoitunut ja syrjäytynyt ihminen olisi täysin terve ?
Alkoholisoitunut ihminen ei ole mielisairas mielenterveyslain pakkohoitokriteerien mukaisessa merkityksessä. Tarkoitus oli tuoda esille, että väkivalta- ja henkirikoksia ei tehdä pääasiassa mielisairaiden toimesta. Suurin osa sarjamurhaajistakin on kaikkea muuta kuin harhaisia, koska suunnitelmallinen toiminta ei yleensä onnistu syvästi psykoottisilta ihmisiltä. Pakkohoidolla ei ole sellaista yhteiskunnallista suojaavaa vaikutusta yhteisön näkökulmasta, mitä jotkut aivopestyt ihmiset kuvittelevat. Silti on kummallista, että nimenomaan mielisairailta voi viedä ennaltaehkäisevästi vapaus ja koskemattomuus oletetun vaarallisuuden perusteella, vaikka tunnetusti yksilön vaarallisuutta on erittäin vaikea arvioida ja kaikkein suurin rikollista troimintaa ennustavat tekijä on aikaisempi käytös. Näin esimerkiksi jengirikollisia voisi ennalaehkäisevästi vangita paljon perustellummin, kuin mielisairaaksi tulkittuja.
???
Sadismi taidettiin poistaa psykiatrian tautiluokituksista. Vaikka kyseistä ominaisuutta kantavat syyllistyvät joskus jopa äärimmäisen raakoihin väkivallantekoihin, Sitten kun näin on tehty, he saavat tehdä mitä haluavat, se kun ei ole sairaus, vaan jokin persoonallisuuteen kuuluva ominaisuus.
Jos joku on sadisti, niin sellaisia ei laiteta nykypäivänä mielentilatutkimuksiin, eikä määrätä pakkohoitoon.
Jos taas joku on traumatisoitunut elämänsä aikana, oireita ja käytöstä saatetaan pitää ja sotkea psykoosiin. Ja heitä määrätään pakkohoitoon. Eläköön ihmis ja tasa-arvoinen kohtelu Suomessa!
Edelliseen tekstiin vielä sellainen lisäys, joillakin psykopaateilla, jota pidetään kai jonakin mielenterveyshäiriönä, on myös väkivaltataipumuksen lisäksi, kohdistaa raakaa väkivaltaa, elo sadismia, joka saattaa mennä jopa tappamiseen asti.
Mutta kun psykiatriassa on sadismia ei pidetä mt-ongelmana, tai häiriönä, niin sadisteja pidetään siis ilmeisesti normaaleina?
Jos tavallinen ihminen traumatisoituu, ja hänet luonnehditaan psykoosisairaaksi, niin sellaiset joutuvat systeemissä oravanpyörään, mielivaltaisiin ja ihmisoikeuksia rikkoviin pakkohoitoihin? Onko se oikein?
Korjaus tekstiin: joillakin psykopaateilla, jota pidetään alan piirissä mt-häiriönä, on väkivaltataipumuksen lisäksi myös tapana kohdistaa raakaa väkivaltaa, eli sadismia, joka saattaa mennä äärimmäiseen pisteeseen, eli tappamiseen asti.
Antipsykiatriahan kieltää nykyisen psykiatrisen hoidon Ja on hyvin lääkevastainen.
Anti ihmiset eivät ole koulutettuja lääketieteellisestä opiskelumuodossa siksi ovat vastaan kaikkea uutta.
Ei ilman lääketieteellistä koulutusta voi edes keskustella näistä asioista.
Pyysin tekoälyä tekemään tiiviin katsauksen antipsykiatrian historiaan ja keskeisiin teoreetikkoihin:
"Antipsykiatria syntyi erityisesti 1950–1970-luvuilla kritiikkinä psykiatrian lääketieteellistämistä, mielisairaaloita, pakkoa ja psykiatristen diagnoosien yhteiskunnallista valtaa kohtaan. Kyse ei ollut yhdestä yhtenäisestä liikkeestä, vaan joukosta erilaisia kriittisiä suuntauksia. Monet antipsykiatriaan liitetyt ajattelijat myös torjuivat itse nimityksen.
Keskeinen tausta oli toisen maailmansodan jälkeinen laitospsykiatria. Suuret mielisairaalat, pitkäaikainen laitostaminen, pakkotoimet sekä hoidot kuten lobotomia, insuliinikooma ja sähköhoito herättivät kasvavaa kritiikkiä. Samalla 1950-luvulla käyttöön tullut klooripromatsiini ja muu psykofarmakologia mahdollistivat osaltaan laitosten purkamista, mutta vahvistivat myös biologista käsitystä mielenterveyden häiriöistä.
Thomas Szasz oli yksi radikaaleimmista psykiatrian kriitikoista. Teoksessaan The Myth of Mental Illness (1961) hän väitti, että “mielisairaus” on metafora eikä sairaus samassa merkityksessä kuin ruumiillinen sairaus. Hänen mukaansa psykiatriset diagnoosit muuttavat elämän ongelmia lääketieteellisiksi ongelmiksi ja voivat oikeuttaa sosiaalisen kontrollin ja tahdosta riippumattoman hoidon. Szaszin ajattelu oli vahvasti liberalistista: hän vastusti psykiatrista pakkoa ja korosti yksilön autonomiaa.
R. D. Laing tarkasteli psykoosia ennen kaikkea ihmisen kokemuksen ja ihmissuhteiden näkökulmasta. The Divided Self -teoksessaan (1960) hän pyrki tekemään psykoottisen kokemuksen ymmärrettäväksi sen sijaan, että se nähtäisiin pelkkänä biologisen sairauden oireena. Laing korosti esimerkiksi turvattomuutta, identiteettiä ja perhesuhteita. Hänet yhdistetään vahvasti antipsykiatriaan, vaikka hän itse suhtautui nimitykseen kriittisesti.
David Cooper käytti varsinaisesti termiä antipsychiatry 1960-luvulla. Hän näki psykiatrian osana laajempaa yhteiskunnallista kontrollia ja yhdisti psyykkisen kärsimyksen perheeseen, kapitalistiseen yhteiskuntaan ja vallan rakenteisiin. Cooper oli poliittisesti radikaalimpi kuin Laing.
Michel Foucault ei varsinaisesti ollut antipsykiatri, mutta hänen vaikutuksensa psykiatriakritiikkiin on suuri. Histoire de la folie -teoksessa hän tarkasteli historiallisesti sitä, kuinka “hulluus” erotettiin järjestä ja kuinka lääketieteestä tuli yksi keskeinen poikkeavuuden määrittelyn instituutio. Foucault’n näkökulmasta psykiatrinen tieto liittyy olennaisesti valtaan: diagnoosit, laitokset, asiantuntijuus ja normaalisuuden määritelmät eivät vain kuvaa ihmisiä vaan myös muovaavat heitä.
Erving Goffmanin Asylums (1961) oli keskeinen laitospsykiatrian kritiikki. Hän kuvasi mielisairaalaa totaalisena instituutiona, jossa ihmisen arkielämän eri osa-alueet tapahtuvat saman organisaation kontrollissa. Laitoksen käytännöt saattoivat hänen mukaansa murentaa potilaan aikaisempaa identiteettiä ja tuottaa institutionaalista käyttäytymistä. Goffman ei ollut antipsykiatrinen teoreetikko tiukassa mielessä, mutta hänen tutkimuksensa vaikutti olennaisesti liikkeeseen.
Franco Basaglia oli erityisen merkittävä siksi, että hän muutti kritiikin käytännön reformiksi. Italiassa Basaglia johti 1960–1970-luvuilla liikettä, joka vastusti suljettuja mielisairaaloita ja korosti potilaiden kansalaisoikeuksia. Tämä kehitys johti vuoden 1978 niin sanottuun Basaglian lakiin, jonka seurauksena Italian perinteisiä psykiatrisia sairaaloita alettiin sulkea ja hoitoa siirtää yhteisöihin.
Antipsykiatrialla oli yhteyksiä myös laajempaan deinstitutionalisaatioon, kansalaisoikeusliikkeisiin ja 1960-luvun yhteiskunnalliseen radikalismiin. Yhteys ei kuitenkaan ollut yksinkertainen: mielisairaaloiden purkamiseen vaikuttivat samanaikaisesti psykofarmakologia, taloudelliset syyt, sosiaalipolitiikka ja muuttuva käsitys potilaiden oikeuksista.
1970-luvulta lähtien varsinainen antipsykiatrinen liike hajosi, mutta sen vaikutus jatkui useissa myöhemmissä suuntauksissa. Näitä ovat esimerkiksi psykiatrian kriittinen tutkimus, palvelunkäyttäjä- ja survivor-liikkeet, recovery-ajattelu, traumaorientaatio, Hearing Voices -liike, Open Dialogue sekä nykyinen ihmisoikeusperustainen kritiikki psykiatrisesta pakosta."
Tekoälyn esille nostamista teoreetikoista psykiatreja eli psykiatriaan erikoistuneita lääkäreitä olivat Cooper, Szasz ja Basaglia. Väitteesi siitä, että antipsykiatrit eivät olisi olleet lääketieteellisesti koulutettuja on siis täysin höpö höpä -kaikkein vaikutusvaltaisimmat antipsykiatrit olivat nimenomaan lääkäreitä ja vieläpä psykiatreja. Erving Goffman ja Michel Foucault taas ovat yhteiskuntatieteiden ehdottomia klassikoita, joiden teorioita ja ajattelua siteerataan edelleen runsaasti yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa ja heidän ajattelunsa mielisairaidauden sosiokulttuurisesta alkuperästä ja kytkeytymisestä länsimaisiin instituutioihin ja valtarakenteisiin ovat olleet erittäin vaikutusvaltaisia.
Toisin kuin muilla lääketieteen erikoisaloilla, psykiatriassa on sellainen oppisuuntaus kuin "kriittinen psykiatria", mikä kertoo jo itsessään siitä, että psykiatrialla on voimakas yhteiskuntatieteellien ulottuvuus. Mikä on kriittinen psykiatria ja ketkä ovat kriiittisen psykiatrian keskeisiä ajattelijoita? Tekoälyn vastaus:
"Kriittinen psykiatria kehittyi erityisesti 1960–1970-lukujen antipsykiatrisesta ja laitoskritiikistä, mutta se on käsitteenä laajempi ja nykyisin yleensä maltillisempi kuin varsinainen antipsykiatria. Sen keskeinen tavoite ei ole psykiatrian hylkääminen, vaan psykiatrisen tiedon, diagnoosien, hoitokäytäntöjen, lääkehoidon, pakkotoimien ja institutionaalisen vallan kriittinen arviointi.
Varhaisessa vaiheessa keskeisiä vaikuttajia olivat Thomas Szasz, R. D. Laing, David Cooper, Erving Goffman, Michel Foucault ja Franco Basaglia. Szasz kritisoi mielisairauden käsitettä ja tahdosta riippumatonta hoitoa, Laing korosti psykoottisten kokemusten ymmärrettävyyttä ja ihmissuhteiden merkitystä, Cooper yhdisti psykiatrian yhteiskunnalliseen kontrolliin, Goffman kuvasi mielisairaalaa totaalisena instituutiona, Foucault analysoi psykiatrisen tiedon ja vallan historiallista yhteyttä ja Basaglia johti Italiassa käytännön deinstitutionalisaatiota ja potilaiden oikeuksia korostavaa reformia.
1980–1990-luvuilla kriittinen psykiatria alkoi eriytyä antipsykiatriasta. Kritiikki kohdistui yhä enemmän biologiseen reduktionismiin, diagnostisten luokkien validiteettiin, psykofarmakologian näyttöön, lääketeollisuuden vaikutukseen ja siihen, että sosiaaliset, relationaaliset ja traumaattiset tekijät jäävät helposti biologisten selitysten varjoon.
Britanniassa keskeiseksi muodostui 1990-luvulta lähtien Critical Psychiatry Network, johon ovat liittyneet erityisesti Joanna Moncrieff, Pat Bracken, Phil Thomas ja Duncan Double. He eivät yleensä kiistä psyykkisen kärsimyksen todellisuutta, vaan kritisoivat oletusta, että mielenterveyden häiriöt olisivat yksinkertaisesti aivosairauksia, jotka voidaan rinnastaa esimerkiksi diabetekseen.
Joanna Moncrieff tunnetaan erityisesti psykofarmakologian kritiikistä. Hän on erottanut toisistaan niin sanotun disease-centred modelin ja drug-centred modelin. Ensimmäisessä lääkkeiden oletetaan korjaavan häiriön taustalla olevan biologisen poikkeavuuden, kun taas jälkimmäisessä lääkkeiden ajatellaan muuttavan psyykkistä ja fysiologista tilaa tavalla, joka voi joissakin tilanteissa vähentää oireita. Tämä kritisoi esimerkiksi yksinkertaistettua käsitystä masennuksesta serotoniinivajeena.
Pat Bracken ja Phil Thomas ovat kehittäneet niin sanottua postpsykiatriaa. Heidän mukaansa psykiatrian tulisi siirtyä kapeasta teknisestä ja biolääketieteellisestä mallista kohti ihmisten kokemuksia, merkityksiä, ihmissuhteita, kulttuuria ja yhteiskunnallista kontekstia. He eivät ehdota lääketieteen poistamista, vaan sen aseman suhteellistamista.
Derek Bolton, David Pilgrim, Richard Bentall ja John Read ovat puolestaan vaikuttaneet kriittiseen keskusteluun eri tavoin. Bentall on kritisoinut diagnostisia kategorioita ja korostanut yksittäisten psykoottisten kokemusten tutkimista. Read on tuonut vahvasti esiin lapsuuden traumojen, kaltoinkohtelun ja sosiaalisten olosuhteiden yhteyksiä psykoosiin. Pilgrim on tarkastellut psykiatriaa sosiaalitieteellisestä ja institutionaalisesta näkökulmasta.
2000-luvulta lähtien kriittinen psykiatria on kietoutunut myös palvelunkäyttäjä- ja survivor-liikkeisiin, recovery-ajatteluun, traumainformoituun hoitoon, Hearing Voices -liikkeeseen, Open Dialogue -malliin ja ihmisoikeusperustaiseen mielenterveystyöhön. Erityisesti YK:n vammaissopimus on vahvistanut keskustelua pakkohoidosta, oikeudellisesta toimintakyvystä ja psykiatrisen vallankäytön oikeutuksesta."
Siis nyt pitää ihan aidosti onnitella, tämä lienee ketjun ensimmäinen postaus jossa tavallaan käsitellään antipsykiatrian kehitystä, toki "suurmiesteorian" kautta, mutta käsitellään kuitenkin.
Jos oikeasti haluaa vertailla psykiatrian ja antipsykiatrian kehitystä, niin kannattaa muistaa että psykiatriaa on kyetty kehittämään ideologisesta antipsykiatriasta huolimatta.
Esimerkiksi erilaiset aivokuvantamiset ja genetiikan tutkimus vie psykiatriaa kokoajan hitaasti eteenpäin, samaan aikaan kun antipsykiatria perustuu lähinnä filosofiaan.
Psykiatria kehittää kokoaijan uusia hoitoja, esimerkiksi kongnitiiviset käyttäytymisterapiat. Samaan aikaan kun antipsykiatria ei ole kyennyt tuottamaan mitään vaihtoehtoa näille hoidolle.
Psykiatria kehittää järjestelmällisesti uusia ja tarkempia diagnoosi tekniikoita samaan aikaan kun antipsykiatria vain yrittää kiistää täsmälliseen hoitoon vaadittavien diagnoosien hyötyä.
Kyse ei siis ole siitä, etteikö antipsykiatriaan riitä suurmiehiä palvottavaksi, vaan siitä että miksi joku haluaa pitkässä juoksussa palvoa jotain sellaista mikä ei johda mihinkään?
Ehkäpä se sairauden ydin piilee tuollaisessa ajattelumallissa, palvotaan jotain, mikä itsestä vaikuttaa hyvältä, millainen ideologia yhdistyy omaan ideologiaan.
Salaliittoteorioihinkaan eivät kaikki haksahda mukaan, vaan ainoastaan he, joiden ideologia kohtaa kaltaisensa.
Mikä on sitten totta, mikä ei, ja kenelle on, kenelle ei.
Ihmisten aivoitukset on erikoisimpia juttuja, mitä ihmiseltä voi löytyäkään. Ihmisen fysiologia on selkeää, mutta psyykkinen puoli ei läheskään selkeää.
Kyllä ja ei. Pitää ensin puolustaa antipsykiatriaa. Meidän historian kirjat on täynnä suurmiehiä, ja heidän kautta opettamista. Samalla tavalla nyky historia kuminoituu suurmiehiin, kuten Putin ja Trum, vaikka heidän taustallaan on paljon muutakin, milllä he ovat vallan kahvassa kiinni ja mitä he edustaa.
Joku tällä foorumilla sanoi fiksusti, että antipsykiatrian rooli on lähinnä toimia jarruna joka estää psykiatriaa lähtemästä väärille urille. Ja siitä kaikki kunnia antispykiatrian merkkihenkilöille.
Mutta sitten tulee se mutta. Miksi ihminen joka ei ole koskaan hotanut tai auttanut ketään, palvoo antipsykiatrian sankareita? Minkälainen raketti insinööri siihen tarvitaan että arvaa sen humpan juonen miksi näin on?
Ilmiötä on tutkittu usealta eri kantilta ja rakkaalla lapsella on monta nimeä, riippuen siitä miten tähän liittyviä ilmiöitä kuvataan. On Kognitiivista sissonanssia, vahvistusharhaa, Uskomusten sitkeyttä, Back-fire efektiä, Egon puolustusmekanismia, ja kaikkien rakastama Dunning-Kruger ilmiö. Eikä ihme, että kaikkien näiden kautta voi tulkita mainitsemaasi salaliitto teorioihin uskomista.
Pyysin tekoälyä kertomaan, että miksi antipsykiatriaa ei opeteta koulussa, eikä siihen ole tutkintoa.
Jostain syystä tekoäly unohti kertoa kaikki salaliitto teoriat, miksi näin on.
Antipsykiatria opisto. Mikä kiehtova ajatus.
Mutta hyvä pointti. Niin tärkeää kuin antipsykiatria onkin, niin vertauskuva siitä, että miten tai miksi jotain opetetaan kertoo hyvin sen konkretian eron, mitä psykiatria ja antipsykiatria on.
Valitettavavasti antipsykiatrialta puuttuu "hoito ohjelma", jolla se saisi mitään tuloksia aikaiseksi, eikä se pysty takaamaan minkäänlaista potilasturvallisuutta, jos sen oppeja noudatettaisiin.
Tuo argumentti, että aivokuvantaminen ja genetiikan tutkimus veisi psykiariaa koko ajan teenpäin on ihan höpö höpöä. Tuo on totta vain retorisella tasolla: jatkuvasti on toki löydetty "mullistavia" tuloksia, jotka selittävät milloin mitäkin psykiatrista häiriötä, mutta ongelmana on ollut löydösten heikko toistettavuus, olematon efektikoko ja vaikeus tulkita tilastollisesti merkitsevien tulosten sisälöllistä yhteyttä itse häiriöön.
Neurotieteisiin ja molekyyligenetiikkaan on panostettu massiivisesti viime vuosikymmenien aikana psykiatriassa, ja vaikka jatkuvasti törmää löydettyjen tilastollisten assosiaatioiden ja erojen ylitulkintaan ja tulosten merkitysten liiotteluun ihan tutkijoiden mutta myös valtamedian toimesta, on 2020-luvulla julkaistu psykologian, neurotieteen ja psykiatrian aivan top 10 vertaisarivoidussa tietellisissä julkaisuissa hyvinkin suorasukaisia päätelmiä siitä, mitä nämä panostukset ovat tuottaneet: eivät käytännössä mitään.
Esimerkiksi yksi aikamme vaikutusvaltaisimmista neurotitelijöistä Raymond J. Donal totesi Neuron-lehdessä julkaistussa artikkelissa Functional neuroimaging in psychiatry and the case for failing better (2022) todetaan, että huolimatta mittavista panostuksista aivokuvantamiseen psykiatriassa ei vieläkään tunneta yhdenkään häiriön etiologiaa eikä neurobiologista pohjaa:
"Funktionaaliseen neurokuvantamiseen psykiatrian tutkimusvälineenä tehdyt investoinnit ovat mittaluokaltaan huomattavasti suurempia kuin useimpiin muihin viimeaikaisiin innovaatioihin tehdyt panostukset. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana aiheesta on julkaistu yli 16 000 artikkelia, joista PubMedin mukaan noin kolmannes pelkästään viimeisten viiden vuoden aikana. On kuitenkin pysäyttävää todeta, että funktionaalisella neurokuvantamisella – ei ole roolia kliinisessä psykiatrisessa päätöksenteossa, eikä sen avulla ole myöskään pystytty määrittelemään minkään psykiatrisen häiriön tai oireulottuvuuden neurobiologista perustaa. Siksi on edelleen vaikea kumota kritiikkiä, jonka mukaan psykiatrian perustavanlaatuisin ominaisuus on sen tietämättömyys: se ei kykene onnistuneesti määrittelemään oman huomionsa ja tutkimuksensa kohdetta, ja sen yritykset paljastaa häiriöidensä etiologia ovat muodostuneet pitkäksi epäonnistumisten sarjaksi (Scull, 2021)."
Samantyyppisiä tulkintoja on esitetty psykologian alan top 3 lehdessä julkaistussa artikkelissa The "Golden Age" of Behavior Genetics? (2022) molekyyligenetiikan tuottamasta näytöstä yleensäkin oli kyse sitten biologisista ominaisuuksista tai psykiatrisista häiriöistä:
"Sen, minkä nykyisin oletetaan selittävän periytyvyyttä, vaikutukset näyttävät muuttuvan yhä äärettömän pieniksi sitä mukaa, kun niitä yritetään paikantaa. Turkheimer (2018) on verrannut jatkuvasti kasvavien otoskokojen käyttöä — pyrkimyksenä löytää jokin, kuinka pieni tahansa, korrelaatio yksittäisen SNP:n ja jonkin ominaisuuden välillä — eräänlaiseen p-hakkerointiin.
Käyttäytymisgenetiikassa onkin nyt käynnissä loputon kilpavarustelu, jossa aseiden sijasta kilpaillaan yhä suuremmilla otoskoilla ja tutkijat ovat tavallaan vastakkain itsensä kanssa. 1,1 miljoonan henkilön otos riittää selittämään vain 4,6 % koulutusvuosien (EduYears) vaihtelusta, kun vanhempien tulot ja koulutus otetaan analyysissä huomioon.
Oletettavasti vielä suuremmilla otoksilla toivotaan löydettävän SNP-variantteja, joiden vaikutuskoot ovat entistäkin pienempiä. Mutta näin äärettömän pienestä erillisestä biologisesta vaikutuksesta puhuminen on vaikeasti mielekästä, ja vielä vaikeampaa on olettaa, että näin lähes olemattoman pienen vaikutuksen ”signaali” voitaisiin luotettavasti erottaa.
Julkaistuissa tutkimuksissa alkaa näkyä selviä varoitusmerkkejä merkittävistä ongelmista. Ne liittyvät muun muassa mallien ylisovittamiseen, populaatiorakenteeseen (population stratification) ja pitkän kantaman kytkentäepätasapainoon (long-range linkage disequilibrium). Otetaanko nämä ongelmat vakavammin kuin kandidaattigeenien assosiaatiotutkimuksia (CGA) koskevat varhaiset varoitukset aikanaan otettiin?CGA-tutkimusten aikakauden epäonnistumisista ei ole koskaan tehty kunnollista jälkikäteisarviointia. Voi vain toivoa, ettei meidän tarvitse vuosien päästä esittää samaa kysymystä kuin tuosta aikakaudesta on esitetty: Miten ihmeessä saatoimme käyttää 20 vuotta ja satoja miljoonia dollareita pelkän kohinan tutkimiseen?"
Ajatteleppa, että hyvätasoisissa tieteellisissä julkaisuissa pohditaan sitä, että mahtaako suurin osa molekyyligenetiikan assosiaatioista (joita usein pidetään "vahvana" näyttönä milloin minkäkin käyttäytymispiirteen ja häiriön geneettisestä pohjasta) onkin tosiasiassa puhdasta sattunnaista tilastollista kohinaa? Samaan aikaan Suomi24- palstalla Pertti Perähikiät pohtivat, miten mullistavia edistysaskeleita neurotieteet ja genetiikka ovat tuottaneet psykiatrialle viimeisten vuosikymmenien aikana.
Tässä kohtaa pitää ymmärtää, että myös "nollatulos" on tulos. Jos kuvantamistekniikoilla pystytään poissulkemaan kaikki muut aivosairaudet, niin ... rumpujen pärinää... Olet hullu.
Eli tämän saa varmaan tulkita niin, että psykiatriassa ei ole olemassa niin pientä tai vähäpätöistä kehitystä, mitä antipsykiatrialla ei tarvitsisi yrittää mitätöidä. XD
Ei jumaliste taas. Eiköhän se psykiatria saa ihan itse päättää että mihin tutkimukseen rahansa käyttää, ja antipsykiatria saa sitten lässyyttää Perteistä kun saa sitä omaa rahaa kasaan sen verran, että saa jotain näkyvää hoitoa aikaan.
Voi kulta mussukka, kun nuo siteeraamani neuropsykiatrian professorin, skitsofreniatutkijat ja käyttäytymisgeneetikon mielipiteet eivät ole mitään antipsykiatraa, vaan osa alan sisäistä tieteellistä kritiikkiä, jota käydään ihan psykiatrian, neurotieteen ja psykologian omissa tieteellisissä lehdissä. Ne on perusteltu tieteellisin tutkimuksin, joita on viimeisten vuosikymmenien aikana julkaistu ja niissä käydään läpi sekä neurotieteiden että aivokuvantamistutkimusten vakavia metodologisia haavoittuvuksia, joista sinä höpönassu et varmasti ymmärtäsi yhtään mitään, vaikka suomentaisin koko artikkelin tekoälyllä sinulle suomeksi luettavaksi.
Siteeramillani artikkeleille ei ole käytännössä mitään tekemistä antipsykiatrian kanssa. Ymmärrätkö sinä, että siteerasin neurotieteen ja psykologian huipputason kansainvälisissä julkaisuissa julkaistuja artikkeleita? Alan tutkijat kritisoivat oman alansa tieteellisiä menetelmiä ja tuovat esille metodologisia heikkouksia sekä ihmettelevät, miten suuret panostukset eivät ole tuottaneet niitä tuloksia joita on tavoiteltu ja joiden takia tutkimuksia ylipäätään tehdään: siksi, että tunnistettaisiin etiologialtaan ja neurobiologiselta pohjaltaan tunnettuja sairauksia.
Tällaista kritiikkiä harvemmin julkaistaan vaikkapa Hesarissa tai Iltalehdessä, vaan yleensä kyse on yksittäisistä tutkimuksista, joissa tutkijat väittävät löytäneensä aina jonkin mullistavan tilastollisen yhteyden, joka sitten selittää milloin mitäkin psykiatrista häiriötä. Valtamedian vääristynyt tapa uutisoida tutkimuksista voi antaa harhaisen vaikutelman tavallisille ihmisille tieteellisestä kehityksestä psykiatrian sisällä. Sitten kun joku siteeraa tieteellisissä lehdissä esiintyvää kritiikkiä, niin tämä tulkitaan jotenkin radikaaliksi näkemykseksi, vaikka se on tavanomainen osa tieteellistä prosessia, ei mitään antipsykiatriaa. Tieteeseen kuuluu kriittinen ajattelu ja olemassaolevan näytön kriittinen läpikäynti. Se ei ole mikään tieteen ulkopuolinen "salaliitto".
Lähihoitaja Pertitkö ne taas sinnuu siellä kyykyttää, kun et ymmärrä, että miksi "kohinaa" on pitänyt tutkia niin isolla rahasummalla?
Kerroppa nyt taas ihan selkeästi, että mikä tässä on se ongelma?
A) Sekö että psykiatria tekee tutkimusta niinstä asioista mikä sitä oikeasti kiinnostaa, niin kuin tiede ylipäätään, oli se sitten kohinaa vai ei.
B) Vai sekö että antipsykiatria ei käytännössä tee mitään omaa tutkimusta, saati että sillä edes olisi omaa varteenotettavaa hoitomenetelmää psykiatrian ongelmiin.
Tämä on todettu jo niin monta kertaa tällä foorumilla, että ihan turhaa täällä höpönassujen perään huutelet, jos et tiedä mitä varten tutkimus ja tiede on olemassa tai että miten se toimii.
On se mukava kirjoitella ilmeisen lievästi kehitysvammaisten ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä selvää suomen kieltä.
A) Minä en väittänyt yhtään mitään. Siteerasin Q1-tason tieteellisissä lehdissä julkaistuja aritkkeleita, joissa väitettiin, että mittavista panostuksista huolimatta a) psykiatrisilta häiriöiltä puuttuu edelleen neurobiologinen pohja ja etiologia ja b) molekyyligeneettinen tutkimus on jo hassannut satoja miljoonia tilastollisen kohinan tutkimukseen, koska tutkijat ja tutkijayhteisö ei kiinnitä riittävästi huomiota alan vakaviin metodologisiin ongelmiin, joiden johdosta tutkimukset tuottavat lähinnä näennäisiä assosiaatioita ilman todellisia, biologisesti merkityksellisiä yhteyksiä geenien ja erinäisten fenotyyppisten piirteiden välillä. Kyse ei ole vain "nollatutkimuksista" vaan siitä, ettei noudateta hyvää tieteellistä käytäntöä eikä varovaisuutta, kun tehdään tutkimuksia ja sovelletaan tilastollisia menetelmiä. Harhaanjohdetaan lukijoita kuvittelemaan, että tulokset osoittavat jotain, mitä ne eivät osoita
Sinä väität, että nämä tutkijat eivät tiedä mitä varten tiede ja tutkimus on olemassa, jos he kritisoivat tutkijoiden huoletonta suhtautumista alan metodologisiin haasteisiin ja tulosten systemaattista ylitulkintaa ja virheellistä, harhaanjohtavaa raportointia? Se että kritisoi tietoista rahan hassaamista kohinan tutkimiseen tai ihmettelee, ettei valtavista panostuksista huolimatta yhdelläkään psykiatrisella häiriöllä ole tunnettua neurobiologista pohjaa eikä etiologiaa, ei tarkoita, etteikö ymmärtäisi miksi tiede on olemassa. Tieteen tarkoitus on tuotaa aitoa, uutta tietoa ilmiöiden taustalla olevista tekijöistä, ei hassata rahaa tilastollisesti merkitsevien p-arvojen saalistamiseen. P-arvot eivät ole mikään itseisarvo, ne vain kertovat siitä, miten suurella riskillä yhteys on aineistossa vähintään havaitun suuruinen sattumasta johtuen ja ne voivat johtaa harhaan, jos esimerkiksi monivertailun ongelmaa ei korjata riittävästi. Jos ei ymmärrä edes tilastotieteen alkeita ei varmaan tajua, miten valtavia metodologisia haasteita artikkelissa käsitellään.
Antipsykiatria ei ole mikään tiede vaan liike, joka kehittyi 1900-luvun puolivälissä kun huomattiin psykiatristen potilaiden heikko asema ja huono kohtelu. Monet ns. antipsykiatrian edustajista olivat itse psykiatreja, jotka halusivat edistää potilaidensa asemaa ja kehittää inhimillisempiä hoitomuotoja. Monet toki kyseenalaistivat myös psykiatrian lääketieteellisen statuksen, koska psykiatriset häiriöt eivät täytä naturalististen sairauksien kriteerejä, vaan ovat sairauksia vain metaforisessa mielessä ja siksi niiden yksioikoinen redusoiminen somatiikkaan on harhaanjohtavaa.
Miksi et kykene vastaamaan tämän yksinkertaisen ihmisen yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertaisesti?
Miksi vastaamisen sijaan yrität suoltaa puolenkymmentä muunneltua totuutta?
1) Vaikka psykiatrisille häiriöille ei ole löydetty yhtä yksittäistä diagnostista biologista biomarkkeria, niin biologisen pohjan monimutkaisuus ei tarkoita sen puuttumista.
2) Suuren mittakaavan GWAS-tutkimukset ovat paljastaneet muun muassa skitsofrenian, kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja vakavan masennuksen polygeenisen raamin ja laaja aineisto mahdollistaa tulevaisuudessa biologisten riskien tunnistamisen.
3) Juuri molekyyligenetiikassa ja psykiatrisessa genetiikassa monivertailun korjaaminen on poikkeuksellisen tiukkaa. Psykiatrisen genetiikan konsortiot ovat olleet edelläkävijöitä tutkimusten replikoitavuuden ja avoimen tieteen käytäntöjen parantamisessa.
4) MT sairaudet eivät ole pelkästään sairauksia metaforisessa mielessä, vaikka niitä selitetäänkin biopsykososiaalisella mallilla, pelkän biologisen mallin sijaan.
5) Vaikka psykiatrian kritiikkiä voidaankin pitää hyödyllisenä psykiatrian kehityksen kannalta, niin itse antipsykiatria lähtee hoidon kieltämisestä, mikä on aikojen saatossa johtanut siihen että potilaat ovat jääneet vaille tarvitsemaansa hoitoa.
Eli, vastaa yhdellä lausella, kumpi tässä on se ongelma?
Sekö että psykiatria tutkii ”kohinaa” ja MT-hoidot kehittyvät hitaasti.
Vai
Sekö että Antispykiatria ei itse tuota mitään tutkimusta, eikä hoitoa?
1) Biologisen pohjan monimutkaisuus on käsitteenä puhdasta saivartelua, jos diagnooseillla ei ole minkäänlaista tunnettua biologista pohjaa ylipäätään. Kyse ei ole siitä, etteikö erinäisillä tajunnan -ja mielentiloilla olisi korrelaatiota ihmisen biologisiin prosesseihin vaan siitä, erottavatko nuo korrelaatiot mitenkään mielekkäällä tavalla käyttäytymistasolla kuvattuja ilmiöitä toisistaan. Voidaanko puhua "skitsofreniasta" ja "masennuksesta" biologisina ilmiöinä, jos tunnetut biologiset korrelaatit ovat transdiagnostisia ja vilisevät virhelähteitä, joita käydään läpi aika yksityiskohtaisesti artikkeleissa, joita siteerasin. Siis alkaen siitä, että MRI-tutkimuksissa ei aina edes tiedetä, heijastavatko ryhmätason erot todellisia eroja aivojen volyymissa vai johtuvatko erot muista mittaustuloksiin vaikuttavista tekijöistä, mutta silti tutkijat aika suoraviivaisesti yhdistävät löytämänsä ryhmätason erot osaksi diagnoosin biologista pohjaa.
2)Suomeksi tuot arkoittaa, että GWAS-tutkimukset ovat löytäneet lukuisia hyvin heikkoja tilastollisia transdiagnostisisa eli diagnooseille epäspesifejä korrelaatioita, jotka ryhmätasolla voidaan ainakin jossakin aineistossa väittää selittävät häiriön vaihtelua populaatiossa. Artikkelissa The "Golden Age" of Behavior Genetics käsitellään aika yksityiskohtaisesti tuota geneeristä väitettä, jota psykiatriassa tykätään toistella ilman sisälöllistä ymmärrystä, mitä se oikeasti tarkoittaa. Artikkelissa avataan, mitä se oikeasti tarkoittaa:
"Geneettisiä korrelaatioita tarkastelevien tutkimusten lisääntyessä myös raportoituja geneettisiä korrelaatioita on löytynyt yhä enemmän, olivatpa ne horisontaalisia tai vertikaalisia. Esimerkiksi älykkyyden on raportoitu olevan tilastollisesti merkitsevästi positiivisesti geneettisesti korreloitunut muun muassa koulutustason, tulojen, autismin, likinäköisyyden, juuston syönnin, myslin syömisen, oikean käden puristusvoiman, ensimmäisen lapsen saamisiän, pitkäikäisyyden, vanhempien pitkäikäisyyden, äänestyskäyttäytymisen, anoreksia nervosan, silmälasien tai piilolinssien käytön, subjektiivisen hyvinvoinnin, kallonsisäisen tilavuuden, pituuden, suodatinkahvin juomisen, uskonnolliseen ryhmään kuulumisen vapaa-ajan toimintana sekä rauta- ja magnesiumpitoisuuksien kanssa.
Älykkyyden on puolestaan raportoitu olevan negatiivisesti geneettisesti korreloitunut tyypin 2 diabeteksen, skitsofrenian, kaukotaitteisuuden, kaksisuuntaisen mielialahäiriön, Alzheimerin taudin, lihavuuden/BMI:n, lasten lukumäärän, neuroottisuuden, vakavan masennushäiriön, sepelvaltimotaudin, sydäninfarktin, iskeemisen aivohalvauksen ja suurten suonten sairauteen liittyvän aivohalvauksen, ADHD:n, nivelrikon, verenpainetaudin, C-reaktiivisen proteiinin pitoisuuksien sekä keuhkosyövän kanssa.
Kun otetaan huomioon geneettisten korrelaatioiden suuri määrä, herää kysymys: kun tutkijat väittävät, että PRS ennustaa älykkyyttä, mistä he tietävät ennustavansa juuri älykkyyttä — miten tarkasti se sitten onkaan mitattu — eivätkä yhtä tai useampaa edellä mainituista ominaisuuksista?
Monet geneettisiä korrelaatioita koskevat havainnot ovat ristiriitaisia ja/tai niitä ei ole pystytty toistamaan johdonmukaisesti."
Tuossa lainauksessa käsitellään pleiotropiaa eli sitä, että yksi geneettinen variantti "selittää" tai on yhteydessä lukuisiin, toistensa kanssa usein jopa negatiivisesti korrelaoiviin fenotyyppeihin. Ongelmat eivät suinkaan lopu tähän, mutta ne avaavat ongelman monimutkaisuutta.
3) Tuotakin väitettä käsitellään siteeramassani artikkelissa aika yksityiskohtaisesti. Todellisuudessa tutkijat testaavat usein eri merkitsvystasoja rakentaessaan PRS:
"Kaikki tämä tutkijoiden käytettävissä oleva ”vapaus” luo otolliset olosuhteet mallin ylisovitukselle (M. D. Lee ym., 2019; Mertens & Krypotos, 2019; Simmons ym., 2011). Kun tutkijoilla on näin paljon ”vapausasteita” – eli mahdollisuus kokeilla lukuisia erilaisia analyysivaihtoehtoja ja kynnysarvoja halutun tuloksen saavuttamiseksi, mukaan lukien tilastollisen merkitsevyyden rajojen määrittely – kasvaa huomattavasti riski siitä, että löydetty tilastollinen yhteys on keinotekoinen eikä todellinen.
Kaikissa aineistoissa on satunnaisia erityispiirteitä. Ylisovitettu malli mukautuu näihin erityispiirteisiin niin voimakkaasti, että se alkaa selittää aineistossa olevaa satunnaisvirhettä. Tämän vuoksi ylisovitettu malli ei yleisty hyvin uusiin aineistoihin, koska se kuvaa muuttujien todellisten välisten yhteyksien sijaan alkuperäisen aineiston satunnaista virhettä.
Lopulta regressiokertoimet voivat tällöin kuvata pikemminkin kohinaa kuin todellisia perusjoukossa esiintyviä yhteyksiä. Paisuneet R²-arvot ovat yksi ylisovitettujen mallien merkki, ja ylisovitusta esiintyy usein silloin, kun tutkijat tavoittelevat mahdollisimman suurta R²-arvoa."
Toisin sanoen polygeenisiä riskiarvioita rakennetaan niin, että käytännössä luovutaan tilastollisesta merkitsevyystestauksesta tai siis käytännössä valitaan se usein taso, joka tuottaa suurimman efektikoon. Tällöin saadaan haaviin paljon tilastollista kohinaa ja mahdollisesti assosiaatioita, joilla voisi olla jotain biologista merkitystä fenotyypin näkökulmasta. Artikkelin kirjoittajan mukaan tällainen vapaus testailla erilaisia merkitsevyystasoja ja analyysvaihtoetoja voi johtaa herkästi siihen, että aletaan mallintaa "kohinaa" eli käytännössä satunnaisvaihtelua. Saadaan valtava kasa tilastollisia artefakteja, joiden väitetään olevan yhteydessä milloin mihinkin käyttäytymispiirteeseen tai sairauteen ja jotka nostavat PPR kykyä ennustaa riskiä omata jokin tietty fenotyyppi tietyssä aineistossa. Kyseisen käyttäytymisgenetiikkaan erikoistuneen tutkijan mukaan tässä voidaankin toistaa aikasempia virheitä, jossa tilastollisista artefakteista eli satunnaisvaihtelua mallintavista ylisovitetuista tilastollisista assosiaatioista rakennetaan valtamedian ja tutkijoiden narratiiveissa kausaalisia selityksiä ilmiöille kuten psykiatriset häiriöt:
"Käyttäytymisgenetiikan tutkijat ovat CGA-tutkimuksia jälkikäteen arvioidessaan varoittaneet, että tuloksia tulisi pitää alustavina siihen saakka, kunnes ne on toistettu useissa suurissa aineistoissa. He ovat myös korostaneet, että varovaisuuden puute voi hidastaa tieteellistä edistystä, että erityistä varovaisuutta tarvitaan uusilla ja paljon huomiota saavilla tutkimusalueilla sekä että CGA-tutkimusten epäonnistuminen muodostaa varoittavan esimerkin (Chabris ym., 2012; Johnston, Lahey & Matthys, 2013).
Onko tästä varoittavasta esimerkistä opittu? Selvästikään ei. Näemme edelleen samanlaista varomattomuutta, samoja liioiteltuja väitteitä ja samanlaista hypetystä. Aivan kuten aiemmin julkaistiin tuhansia CGA-tutkimuksia, joissa tutkijat julistivat kykenevänsä ennustamaan esimerkiksi koulumenestystä, tuloja ja älykkyyttä yhden geenin polymorfismien perusteella, kohtaamme nyt täsmälleen samoja väitteitä – sillä erotuksella, että yhden polymorfismin sijasta mukana on miljoonia polymorfismeja.
Myös mediahypetys on samanlaista. Esimerkiksi on esitetty väite: ”Uusi tapa ennustaa, ketkä lapset menestyvät koulussa: tarkastele heidän geenejään” (Yuhas, 2020), mikä on kirjoittajan mukaan, kuten edellä on osoitettu, syvästi harhaanjohtava väite. Samoin kommentaattorit esittävät jälleen spekulaatioita tällaisten löydösten kauaskantoisista yhteiskunnallisista seurauksista, esimerkiksi kirjoituksessa ”Miksi progressiivien pitäisi hyväksyä koulutuksen genetiikka” (Harden, 2018).
--Alamme nähdä julkaistuissa tutkimuksissa selviä varoitusmerkkejä merkittävistä ongelmista. Näitä ovat muun muassa mallin ylisovitus, populaatiorakenteen aiheuttama sekoittuminen (population stratification) ja pitkän kantaman kytkentäepätasapaino (long-range linkage disequilibrium).
Otetaanko nämä ongelmat vakavammin kuin CGA-tutkimuksiin liittyneet varhaiset varoitukset aikanaan otettiin? CGA-tutkimusten aikakauden epäonnistumisia ei ole koskaan kunnolla analysoitu jälkikäteen. Voi vain toivoa, ettei vuosien kuluttua jouduta esittämään samaa kysymystä, joka on esitetty tuosta aikakaudesta:
Miten ihmeessä saattoimme käyttää 20 vuotta ja satoja miljoonia dollareita pelkän kohinan tutkimiseen?"
4) Biopsykososiaalinen malli on myös saivartelua ilman mitään sisältöä. Se vain sanoo sen minkä kaikki tietävät, että ihmiset ovat biologisesti sosiaalisia olentoja, joilla on jonkinlainen mieli eli tietoisuus. Se ei selitä faktisesti oikeastaan yhtään mitään, vähän kuin stressi-alttius -malli, jossa todetaan se minkä kaikki tietävät, että kaikki yksilöt eivät saa masennusdiagnoosia tai diagnoosia psykoosisairaudesta. Se miksi tarkkaan ottaen ei, on paljon haastavampi biospykososiaalinen ongelma. Ei lääketieteellisen sairauden tunnistamiseksi tai etiologian selittämiseksi riitä se, että käytetään sössötetään häiriöiden biologisesta kompleksisuudesta lähinnä siksi, ettei oikesti ymmärretä mitä lukuisat biologiset korrelaatiot merkitsevät kunkin häiriön kohdalla vai merkitsevätkö ne mitään.
"3) Juuri molekyyligenetiikassa ja psykiatrisessa genetiikassa monivertailun korjaaminen on poikkeuksellisen tiukkaa. "
Tämä johtuu lähinnä siitä, että monivertailun ongelma on molekyyligenetiikassa poikkeuksellisen suuri. GWAS-tutkimuksissa testataan miljoonia eri geneettisiä variantteja samanaikaisesti ja silloin pitää käyttää tiukkoja korjauksia. Harvalla alalla sattuman riski on yhtä massiivinen.
Massiivisilla aineistoilla myös hyvin tiukat merkitsevyystasot voivat tuottaa tilastollisesti merkitseviä assosaiatioita, joiden biologista sisältöä on vaikea tulkita. Kun näitä assosiaatioita etsitään sokeasti ilman hypoteeseja vain tilastollinen merkitsevys mielessä, niin koko tutkimukselta voi kadota se varsinainen sisältö eli liha luiden päältä. Tutkija Eric Turkheimer käytti oheista esimerkkiä havainnoillistakseen ongelmaa:
"Psykologi Eric Turkheimer on todennut (2018), että toimintatapa, jossa ”otoskokoa kasvatetaan loputtomasti, kunnes jokin ennalta arvaamaton korrelaatio saavuttaa mielivaltaisesti määritellyn merkitsevyystason, kuulostaa hyvin paljon p-hakkeroinnilta”. Hän havainnollistaa asiaa seuraavasti:
Oletetaan, että ravitsemustutkija Brian Wansink, jonka ura romahti p-hakkerointia ja muita kyseenalaisia tutkimuskäytäntöjä koskevien paljastusten seurauksena, olisi vastannut tutkimuksiinsa kohdistuneeseen kritiikkiin seuraavalla strategialla. Sen sijaan, että hän olisi suunnitellut yksittäisiä hypoteesipohjaisia tutkimuksia, jotka olivat aina alttiita p-hakkeroinnille, hän olisi hankkinut rahoituksen valtavaan valtakunnalliseen tutkimusohjelmaan, jossa seurattaisiin pizzaravintoloita eri puolilla maata.
Satojentuhansien pizzaa syövien ihmisten käyttäytymistä olisi rekisteröity, samoin tuhansia pieniä yksityiskohtia heidän ruokailuympäristöistään. Tämän jälkeen olisi etsitty yhteyksiä ravintoloiden ominaisuuksien ja syömiskäyttäytymisen välillä käyttäen hyvin tiukkoja tilastollisen merkitsevyyden rajoja.
Aluksi mikään ei olisi tilastollisesti merkitsevää, joten otoskokoa kasvatettaisiin sadoistatuhansista lähes miljoonaan pizzansyöjään. Lopulta joitakin tilastollisesti merkitseviä ”osumia” alkaisi ilmaantua. Kävisi esimerkiksi ilmi, että vaaleanvihreässä ravintolassa syöminen olisi yhteydessä yhden milligramman suurempaan pizzankulutukseen, R² = 0,0004, p < 10⁻⁸."
Ja pointtihan tässä oli, että otoskoon kasvattamisella saadaan jossain vaiheessa aivan olemattoman pienetkin assosiaatiot hyvinkin tiukoilla merkitsevyystasoilla tilastollisesti merkitseviksi. Ihmiset jotka eivät ymmärrä tilastollisen merkitsevyyden käsitettä eivät tajua, että melkein mikä tahansa käytännössä merkityksetönkin yhteys saadaan tilastollisesti merkitseväksi, jos otoskokoa olisi mahdollista kasvattaa äärettömästi.
Otoskoko tekee tilastollisesti merkitsevien yhteyksien saamisen helpommaksi, koska se on rakennettu niin. Se miksi se on rakennettu niin pohjautuu ajajatukselle, että isommalla otoksella saadaan keskivirhettä eli estimaatin epävarmuutta pienenettyä. Tavallaan ajatuksena on, että laajentamalla kuvaa jostain populaatiosta, saadaan realistisempi kuva populaation ominaisuuksista. Mutta sitten voidaan kysyä, että mikä idea on tutkia efektikooltaan lähellä nollaa olevia yhteyksiä pitsankulutuksen ja ravintolan värimaailman välillä? Miksi juuri ravintolan värillä ja pitsankulutuksella olisi merkitystä muuten kuin siten, että vaaleanvihreä väri oli yksi harvoista niistä tuhansista pikku yksityiskohdista, joka valtavalla otoksella saavutti tilastollisen merkitsevyyden tietyssä aineistossa?
Mikä on näin ollen tutkimustuloksen käytännöllinen merkitsevyys? Samalla tavalla voidaan kysyä, että mikä on efektikooltaan olemattoman tilastollisen assosiaation biologinen sisältö etenkin, kun tutkimus on puhtaasti ekploratiivista eikä se perustu mihinkään sisälölliseen hypoteesiin geneettisten varianttien X Y ja Z yhteydestä häiriöön ja keskinäisistä vuorovaikutuksista.
Miksi joillain on luulo, että pakkohoitoon viedään ilman syytä ?
Ehkä itsekin kauan kauan sitten saatoin sellaista ehkä jopa pelätä, mutta se johtui sairaudestani.
Vuosia sitten lopetin lääkitykseni omin päin, koska psykiatrit eivät siihen suostuneet.
Väittivät kyllä, että tarvitsen loppuelämän lääkityksen, joka myös parantaa elämänlaatua. Olin asiasta eri mieltä, ja olen edelleen, jo vuosia ilman lääkkeitä olleena.
Silloin kun lääkkeet lopetin, käytiin psykiatrin kanssa keskustelu, hän mainitsi jopa pakkohoidon "jos kerran avohoito ei riitä".
Minua ei kuitenkaan laitettu minkäänlaiseen hoitoon, ei pakolla eikä muutenkaan. Kenties siitä syystä, koska eivät voi sulkea laitokseen ihmisiä, jotka pärjäävät elämässään ja olemisessaan. Uskon täysin siihen, ettei hoitoon laiteta ilman syytä sen tarpeelle.
Kyllä niitäkin tapauksia on joitakin että on pidetty pakkohoidossa ilman että kriteerit on täyttyneet.
Ihan korvauksiakin jokunen tapaus saanut vaikka se ei ole helppo saada.
Se on ihan hyvä, että erilaisista hoitovirheistä voi valittaa ja saa korvauksia, mutta en suoranaisesti näe että se olisi antipsykiatrian kehittymistä.
Ei ollut mitään semmosta tarkoitustakaan.
Onko se niin, että psykiatrisesta hoidosta valitetaan useammin kuin muunlaisesta sairaanhoidosta ? Itse en tiedä asiasta.
Ajattelisin, että kenties niin tapahtuukin, mutta ratkaisevaa taitaa olla se, miksi ja mistä valittaa, millä tavalla, minkälainen on ihmisen terveyden/sairauden tilanne.
Johdonmukaisuus varmasti vaikuttaa myös valituksen uskottavuuteen.
Ehkä itsellänikin olisi aikoinaan ollut jopa tarvettakin laatia joitain valituksia, mutta loppujen lopuksi en katsonut sitä kuitenkaan tarpeelliseksi paria kertaa lukuun ottamatta. Toki taustalla oli myös ajatus, uskoisiko kukaan, olinhan "vain" potilas. Koskaan en ole ajatellut minkäänlaisia korvauksia saavani, ei ole tullut mieleen edes yrittää, ei ole ollut tarvetta.
Kerran minulle jopa tarjottiin tilaisuutta antaa vastine koskien omaa hoitoani, ja tietenkin sen tein. Silloin minut otettiin tosissaan, minua uskottiin.
Antaahan sellainen hieman luottoa ja uskoa siihen, ettei mt-ongelmainenkaan ole aina siellä heikoimmassa asemassa.
Jos oikein muistan, niin kyllä psykiatrisesta hoidosta valitetaan useammin, ja valitusten sisältö poikkeaa myös olennaisilta osin somaattisen puolen valituksista.
Eli somaattisella puolella valitetaan eniten hoidon tuloksista, kun taas MT-puolella valitetaan prosessista.
Voiko tästä sitten vetää johtopäätöksiä, niin en ole varmaa. Tarkoittaako se sitä, että MT puolen prosesseissa on jotain ongelmaa, vai tarkoittaako se sitä, että ei ole sitä sairauden tuntoa, niin ei voi valittaa siitä, että ei ole parantunut. Sen saa varmaan tulkita niin kuin mieli tekee.
Jokin hankala tilanne on ollut kyseessä, jos ihmisen kohdalla edes joudutaan miettimään mahdollista pakkohoitoa.
Onko kenties sanonut puhelimessa tai vastaanotolla jotakin sellaista, että aletaan miettiä hoidon tarvetta, tai onko mahdollisesti muuten sekoillut jotenkin kotonaan tai jopa kodin ulkopuolella.
Pakkohoitoa ennen on muutaman päivän mittainen tarkkailujakso, jonka aikana nähdään, onko hoidolle tarvetta vai ei. Jos tarkkailuajan jälkeen katsotaan pakkohoito tarpeelliseksi, kriteerien on täytyttävä, että hoito voidaan aloittaa. Pakkohoidosta päättää aina useampi kuin yksi psykiatri.
Ei yksittäiset sekoilut vie vielä ketään pakkohoitoon jos ei ole ketää sattunut satuttamaan ja vakavasti.
Ei tietenkään vie. Mutta ei aina tarvitse olla satuttamassa jotain toista ihmistä, kyllä hoitoon voi joutua muillakin tavoilla. "Sekoilla" voi hyvin monin eri tavoin, ei se tarkoita aina väkivaltaisuutta.
Kyllä sitä saa sekoilla omalla asunnolla miten vaan haluaa jos siitä ei naapureille ole haittaa.Ei ole mikään vuokra-asunto.
En ole pakkohoitoon joutunut vaikka olen sekoillut vaikka millä tavalla.
Toki kotonaan saa sekoilla, juurikin se, ettei naapureille aiheuta häiriötä.
Ja on aivan sama, onko vuokra-asunto vai omistusasunto, oma koti se silti on. Ja kerrostalossa, rivitalossa, ainakin on myös naapureita.
Aikoinaan maalla ja omakotialueillakin saattoi asua mt-häiriöisiä, ja asuu varmasti edelleenkin, heitä sanottiin ennen "kylähulluiksi", mutta useimmiten olivat harmittomia, vaikka sekoilivatkin.
Kyllä tähän maailmaan mahtuu kaikenlaisia ihmisiä, kunhan ollaan sovussa toistemme kanssa, niin rauha säilyy.
No se on sitte eri asia jos vuokra-asunnon sekoilee paskaksi.Häätö tulee ja lasku perässä.
Antipsykiatria tulee varmaan nostamaan kannatusta lähivuosina, tai ainakin vuosikymmeninä. Ja se johtuu ihan yksinomaan siitä, jos psykiatriassa, tai kyseisessä hoitokulttuurissa ei mikään muutu, tai uudistu.
Liian paljon hoidon pohjan ja linjauksien keskittyminen vain ja ainoastaan diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen, sekä hierarkiaan ja potilaiden kliiniseen kohteluun pohjautuva hoitokulttuuri tavallaan romuttaa itse sen kaiken heidän tarjoaman hoidon hyödyn. Nuo edellä mainitut diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen ja potilaiden kliininen kohtelu eivät edistä sen enempää siellä olevaa ilmapiiriä, kuin potilaiden paremmin voimista, tai henkistä hyvinvointia. Aika hyviä syitä olla käyttämättä kyseisiä palveluja, Elleivät sitten uudista palveluitaan enemmän inhimillisempään ja humaanimpaan suuntaan; ja ennen kaikkea se, että vastaanotoille tulevat potilaat nähtäisiin ja kohdeltaisiin enemmän ihmisinä, eikä kävelevinä diagnooseina. Ja pitäisi huomattavasti enemmän tarkastella potilaiden elämässä olevia olosuhteita ja elämäntilanteita ja ottaa ne huomioon hoitoa suunniteltaessa ja tehtäessä.
Onko ihmisen/potilaan ajateltava, että muiden kuuluisi parantaa heidät ?
Oman hyvinvoinnin tukemiseen täytyy osallistua itse.
Hoitomuotoja on paljon muitakin kuin lääkkeet, tai avo- ja osastohoidot.
Esim. jo se, että ihmisellä on jotain toimintaa elämässään, päivisin johonkin osallistumista, tekemistä, sosiaalista elämää, auttaa voimaan paremmin.
Tällä hetkellä ainakin on edelleen olemassa mt-yhdistyksiä, on järjestöjä, joihin voi halutessaan hakeutua muiden pariin. Niistä saa myös vertaistukea, josta ei koskaan ole haittaa.
Joillain paikkakunnilla on asukastiloja, joissa on toimintaa, johon kuka tahansa voi halutessaan osallistua. Voi itse miettiä oman mielenkiinnon kohteen ja ottaa selvää olisiko mitään itselle sopivaa jossain.
Vapaaehtoistöitä pystyy tekemään monissa paikoissa, jos sellainen kiinnostaa.
Etsivä löytää itselleen jotain, jos haluaa.
Vai haluaako elämänsä keskittää ainoastaan voivottelemaan omaa kurjuutta ja hoidon puutteellisuutta, tai vääränlaista hoitoa ?
Kukaan muu ei loppujen lopuksi voi muuttaa toista ihmistä, itsestä sen on lähdettävä.
Voi vaikuttaa rankalta tekstiltä, mutta pitää sisällään totuuden siemenen.
Tulee nostamaan kannatusta kenen piirissä? Sairaiden ihmisten, sairaudentunnottomien ihmisten, vai ns. suuren yleisön.
Valitettava totuus on, että suomen huoltosuhde heikkenee kokoajan, ja erityisesti tämän hallituksen aikana arvot ovat koventuneet. Vaikka hallitukset vaihtuisivatkin, niin rahaa ei löydy sen enempää, eli sellainen "pullamössöily" aika on ohi ja ihminen joutuu muiden syyttelemisen sijaan ottamaan yhä enemmän vastuuta omasta sairaudestaan.
Eli palvelut tuskin uudistuvat siihen suuntaan, mitä sairaudentunnottomat ihmiset niiden haluaisi kehittyä. Onko hoidonvastustus sitten sama asia kuin antipsykiatria, niin se jääkööt jokaisen itsensä mietittäväksi.
Silloin, jos ei hyväksy itseään, eikä omaa sairastumistaan/sairastamistaan, voi hyvinkin olla hoitovastainen.
Sairaus voidaan myös kokea hävettäväksi, ihminen häpeää sitä, että psyykessä on jokin pielessä. Saattaa tuntea itsensä jollain tavalla vialliseksi, huonoksi ym. Ja silloin voi olla hyvinkin vaikeaa ottaa hoitoa vastaan, etenkään jos se ei itsestä tunnu mielekkäältä, vaan enemmänkin "pakkopullalta". Ei se tosin ole helppoa auttavalle tahollekaan, jos autettavalle ei kelpaa mikään.
Antipsykiatria on psykiatrian ja hoidon vastustamista, johon taitaa sisältyä myös hoitovastaisuus.
Antipsykiatriaa ei tosin voi opiskella missään, kuten esim. psykiatriaa voi.
Ja toistan itseäni, että on olemassa muitakin hoitokeinoja kuin ainoastaan lääkkeet ja avohoito tai osastot. Ne ei inttämällä poistu olemasta.
Muutama edellinen kommentoija jäpittää, tai änkyröi ilmeisesti jonkinlaisesta sellaisen tekemisen ilosta. Ja ymmärtää joko tahallaan, tai sitten tahattomasti väärin. Tätä on ollut tällä palstalla jo todella kauan. Sitä en tiedä, ovatko heillä käytössä olleet psyykelääkkeet vaikuttaneet aivoihin niin pahasti, että ne ovat vaurioituneet. Onhan tunnettu tosiasia, että ne vaikuttavat aivojen toimintaan heikentävästi, ja mm. ennenaikaistavat dementian puhkeamista. Ja se toinen änkyrä siellä, joko heittelee niitä syytöksiä milloin mistäkin, koska on vain yksinkertaisesti valmiiksi asenteellinen, ja todennäköisesti kyseisellä alalla. Suuttuu herkästi, jos joku vähänkin kritisoi psykiatriaa, alalla olevia käytäntöjä, tai alalla olevia.
Ne kyseisessä hoitokulttuurissa olevat ns. valuviat ja epäkohdat eivät poistu ja katoa olemasta sillä, että tälle keskustelupalstalle kirjoittavia syytetään joko hoidonvastaisuudesta, tai antipsykiatriasta
Edelliseen tekstiin vielä vähän jatkoa, kursori katosi, eikä voinut enää jatkaa edellisestä. Niin ne kyseisessä hoitokulttuurissa olevat valuviat ja epäkohdat eivät todellakaan katoa sillä, että väitetään, tai syytetään tälle keskustelupalstalle kirjoittavia milloin sairaudentunnottomiksi, hoidonvastaisiksi, antipsykiatrian kannattajiksi, tai epäillään psyykesairauden vaikuttavan kirjoittamiseen.
Alalla on niin paljon pielessä, ja yksi ongelma on juuri se, millä tavalla lähdetään lähestymään palveluihin, tai vastaanotolle tulevan henkilön ongelmia. Jos henkilön, eli alalla niin usein käytetyn ilmaisun "potilaan" kaikki oireet nähdään ja tulkitaan vain jonkin sairauden oireena, eikä nähdä, tai tarkastella yksilön elämän ja siinä tapahtuneiden asioiden, nykyisen elämäntilanteen ja olosuhteiden roolia, ja kaikkeen määrätään "kaikeksi avuksi, tueksi ja hoidoksi" vain ja ainoastaan annetut diagnoosit ja lääkkeet, niin ei niillä taoita niitä oireiden taustalla ja elämässä olevia ongelmia pois.
Kun esim. tämä joku tässä edellä sanoo, että " menkää yhdistyksiin ja unohtakaa kaikki, mitä olette kokeneet", niin ei se poista sitä tosiasiaa, että niissä alalla olevissa käytännöissä ja linjauksissa ja asenteissa pitää tehdä uudistuksia ja muutoksia.
Mitä hyvää mt-hoito on saanut aikaan? Suurimmalle osalle on tullut vain lääkehaittoja, uusia lisäsairauksia, työkyvyttömyyttä, syrjäytymistä ja elinikäinen leima systeemin puolelta annetusta diagnoosista. Pitääkö ummistaa silmät, ja väittää, että hoito on Suomessa on superlaadukasta, kun se ei ole. Hoidon sisältö ja laatu, sekä mt-diagnosoitujen asema on kyseisessä systeemissä todella huono. Tämä on valitettavasti totta. Niin kauan, kuin asioita ei nähdä ja myönnetä, niin ei tule mikään muuttumaan paremmaksi. Ei tämä asia ja totuus jollakin hyssyttelyllä ja tälle palstalle kirjoittavien syytelemisellä muuksi muutu.
Suomalaisissa on monia hyviä piirteitä, mutta totuutta on näköjään niin vaikea nähdä ja myöntää. Meillä on aivan liikaa hyssyttelykulttuuria, saanko sanoa ihan suoraan, vaikka siitä eki tykätä.
Muutama lisäys: meillä on todellakin aivan liikaa hyssyttelykulttuuria, että hys hys nyt hiljaa. Saanko sanoa ihan suoraan, vaikka siitä ei tykätä. Se on niin vaikeaa nähdä ja myöntää, että on myös muitakin epäkohtia esim. terveydenhuoltosysteemissä, kuin hajanaiset ja pirstaleiset palvelut, tai vähäiset resurssit, tai ylipitkät hoitojonot. Ja kun ei tarvitse nähdä, tai myöntää epäkohtia, niin niille ei tarvitse tehdä yhtään mitään, eikö niin? Silläkö ne asiat muuttuu paremmiksi? Niinkö joku vielä kuvittelee, tai uskoo, että psykiatria, tai mt-palvelut ovat laadultaan ja sisällöltään loistavia ja että siellä ei tarvitsisi tehdä mitään uudistuksia? Voi lapsenuskoa sentään! Tai sitten on aika hyvin aivopestyjä jotkut ihmiset. Niinkö jotkut oikeasti uskoo esim. että siellä hoitosysteemissä ei tehdä koskaan mitään virheitä, anneta vääriä diagnooseja, ja että oikeasti ihmisille, jotka tulevat vastaanotoille ahdistuksen, masennuksen tai minkä tahansa syyn takia, että heitä autetaan antamalla vain ja ainoastaan diagnooseja ja lääkemääräyksiä, että ne asiat niin kuin auttavat heitä? Koska noihin edellä mainittuihin pohjautuu koko heidän hoidon perusta. Keskustelujen laatukin on huono. Niillä ei ole mitään terapeuttista vaikutusta. Jos kerran palveluja ei haluta uudistaa, niin lopettaisivat niiden ylläpitämisen. Yleensä sellaiset asiat katoaa, joista ei ole yhteisöille tai kulttuurille mitään hyötyä. Yksi evoluution antamista opetuksista.
Tällä palstalla syyllistetään niitä, jotka ovat kokeneet huonoa kohtelua, saaneet vääriä diagnooseja, ja heitellään syytöksiä, että he ovat sairaudentunnottomia, tai hoidonvastaisia. Voi kuinka kätevää! Kun ei edes haluta lukea ja ymmärtää toisen vastapuolen kirjoittamia mielipiteitä! Tästä on tässä kyse, eikä mistään muusta. Menkää vähän itseenne.
Miksi sitten siitäkin täytyy änkyröidä, jos joku sattuu joskus myös kehumaan psykiatriaa ? Vaikuttaa tämä asia olla molemminpuolista, molemmin päin.
Eihän täällä ketään ole syytelty mistään, mielipiteiden vaihtoa taitaa ennemminkin olla.
Ei näistä kannata itseensä ottaa, tai itseään syyllistää.
Se kuka kehuu täälä psykiatriaa mitä ilmeisesti on psykiatrian alalla toimiva ammattilainen.
Avaappa taas vähän sitä logiikkaa, että miksi sellaisen jolla on hyviä tai edes keskinkertaisia kokemuksia psykiatriasta, pitäisi olla alalla toimiva ammattilainen?
Olin kysymässä juuri jotain samansuuntaista.
Itselläni on monien vuosien ajalta kokemuksia potilaana, sittemmin asiakkaana.
Kokemuksista löytyy hyvää, huonoa, ja kaikkea siltä väliltä.
Pystyn kyllä myös kehumaan (vaikka en olekaan alalla). Olen kiitollinen aikoinaan saamastani avusta, koska se lopulta auttoi.
Alkuasetelma oli kyllä vaikea silloin, kun sairastuin, kaikki tuntui kauhealta, alistavalta, ikävältä, ammattilaiset olivat muka minua vastaan, kukaan ei ymmärtänyt, kukaan ei pystynyt auttamaan, jne.
Kuinka kaikki muuttuikaan siinä vaiheessa, kun aloin itse tiedostamaan tilannettani.
Vuosia siihen meni, mutta avun kanssa lopputulos kenties paras mahdollinen. Kaikkihan ei kuitenkaan ole mahdollista, mutta vähempikin riittää.
En ole sattunut potilailta kuulemaan mitään posiitivista psykiatrisesta hoidosta.
Kyllä sitä tuli yli kymmenen vuoden aikana kohattua jos minkälaista potilasta.
Nyt on voittajan valinta. Ensin kaikki positiivisia kokemuksia saaneet potilaat julistetaan hotajiksi ja sitten väitetään ettei kuulla mitään positiivista potilailta.
Valitettavasti tutkimusten mukaan esim. yli 80% potilaista pitää avohoitoa hyvänä. En minäkään haluaisi hyväksyä sitä lukua koska minullakin on omat huonot kokemukseni. Mutra valitettavasti sinä tai minä ei mahdeta sille mitään, että joku toinen saa ihan kelpo hoitoa.
Ei se toki minulta ole mitään pois jos joku hyötyy psykiatriasta.
Mä ite kierrän kaukaa psykiatriasta.Psykiatriasta irti pääseminen oli mulle kuin lottovoitto.
En puhu kenestäkään henkilökohtasiesti, mutta silloin kun tulee valittamaan foorumeille kerta tosiensa jälkeen, ja väittä hoitoonsa edes jokseenkin tyytyväisiä potilaita työntekjöiksi, niin se on tasan tarkkaan "pois" siltä ihmiseltä.
Ne 80 %:ttia, jotka pitävät avohoitoa (jossa pääasiassa kylläkin keskitytään voinnin ja lääkitysten käytön seuraamiseen ja tarkkailemiseen) eivät sitten ilmeisesti tiedosta, tai ymmärrä sitä, että se hoito voisi olla kyllä huomattavasti parempaa niin sisällöltään, kuin laadultaan.
Hoidon linjauksissa ja painotuksissa ja siihen, mihin siellä hoidossa keskitytään, ei ole tapahtunut, tai tehty mitään merkittäviä uudistuksia ja muutoksia ainakaan viimeisten vuosikymmenten aikana. Tämä on kiistaton ja paikkansapitävä fakta.
No tietysti 80% ihmisistä on väärässä koska ne ajattelee tai kokee asiat eri tavalla, kuin MINÄ, mutta kerroppas mitä sisällöltään tai laadultaan parempaa hoitoa sinä onnistut tuottamaan.
Senverran satun tietämään näiden asioiden mittaamisesta, että valistunut arvaukseni on että sellaisen palvelun tuottaminen ei ole ihan niin yksinkertaista että antipsykiatria niitä pystyisi tuottamaan.
Sen palveluiden sisällön ja laadun kehittämistyön jätän huoletta niille, joille se kuuluu. Edellyttää ensin omien palvelujen sisällön ja laadun heikkouksien näkemistä, myöntämistä ja niihin epäkohtiin tarttumista.
Sitä luonteen puutetta en omaa, että näkisin jonkin systeemin, tai hoitokulttuurin olevan niin "täydellistä", kuin mitä Sinä ilmeisesti teet.
Rakentavan kritiikin ja palautteen antaminen voi parhaimmillaan auttaa näkemään joitakin systeemissä, palveluissa, tai hoidossa olevia heikkouksia ja puutteita.
Teilaaminen, tai mielipiteiden esittäjien perusteeton syytteleminen milloin miksikin, aiheen vierestä kirjoittaminen, tai huomion herättäminen toisaalle/ tai trollaaminen on taas niin helppoa. Se kun ei vaadi kovin suuria älynlahjoja. On tullut silti huomattua, että sitäkin tällä palstalla tehdään.
Eli kun teilaan 80% ihmisistä niin se on ihan jees, mutta heti jos joku tulee sanomaan, että se ei ole ehkä ihan oikein, niin johan alahuuli alkaa väpättämään.
Onhan se hienoa, jos ihminen, toipunut potilas, vaikuttaa jopa työntekijältä, sehän tavallaan osoittaa, että hän on hyötynyt psykiatrisesta hoidostaan.
Onko se sitten heidän, jotka eivät ole tunteneet apua saavansa, kateutta, vai mitä lienee ?
He, jotka ymmärtävät oman tilanteensa, oman mahdollisen sairautensa, ja haluavat saada vointiaan paremmaksi, tekevät itsensä eteen muutakin kuin syövät pillereitä ja käyvät avohoidon poliklinikalla.
He usein osallistuvat vertaistoimintaan, käyvät ryhmissä, käyvät mahdollisesti mt-yhdistyksissä, jne. Hoitoa on aika paljon muutakin kuin pillerit ja avohoito, on vain löydettävä itselleen sopivia muotoja, sopivaa toimintaa.
Sitä sanotaan kai omahoidoksi, että osallistuu itsekin, eikä vain odota, että ammattilaiset pystyisivät ihmeisiin ja parantaisivat jokaisen.
Onko aina etsittävä niitä epäkohtia ? Ehkä voisi miettiä, mitä hyvää pystyy näkemään, ei kukaan voi väittää, ettei hyvää olisi lainkaan.
(Ihan sama, jos miettisi jatkuvasti mitä minulla ei ole, tai mihin minä en pysty, niin alkaisikin miettimään, mitä kaikkea minulla on, mihin kaikkeen minä pystyn.)
Kyselytutkimuksissa on kyllä järjestäen saatu tuloksia, että potilaat jotka vastavat kyselyiihin pitävät psykiatrista hoitoa keskimäärin melko hyvänä monella eri ulottuvuudella. Esimerkiksi tutkimuksessa Patient-Reported Experience Measures for In- and Outpatients in Mental Health and Substance Use Services: Psychometric Properties and Results From a Nationwide Survey in Finland (2025) anonyymit vastaajat arvioivat saamansa hoidon keskimäärin melko hyväksi.
Sairaalahoidossa olleet ja pakkohoidon kohteeksi joutuneet kokivat hoitonsa kaikkiaan keskimäärin jonkin verran kielteisemmäksi, kuin potilaat keskimäärin. Tämä oli tutkijoiden mukaan linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa ja kehottavatkin kiinnittämään huomiota pakkohoidon kohteeksi joutuneiden ihmisten hoitokokemuksen parantamiseen:
"Aikaisempien tutkimusten tavoin (Bird ym. 2020) potilailla, jotka oli otettu psykiatriseen osastohoitoon tahdostaan riippumatta, oli kaikkein kielteisimmät kokemukset. Tahdosta riippumaton sairaalahoito voi johtaa epäluottamukseen, oireiden salaamiseen sekä heikkoon sitoutumiseen hoitoon. Myönteiset kokemukset hoidon aikana voivat kuitenkin lieventää tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyviä kielteisiä vaikutuksia (Jones ym. 2021). Epäluottamus ja itsetuhoisuuteen tai psykoottisiin oireisiin liittyvien tietojen salaaminen voivat jatkua myös avohoidossa (Aftab ym. 2019). Tämän vuoksi erityistä huomiota tulisi kiinnittää tahdosta riippumattomaan hoitoon otettujen potilaiden raportoimien hoitokokemusten parantamiseen (Bird ym. 2022).
Kannattaa kuitenkin muistaa aina erottaa potilaat jotka vastaavat kyselyihin potilaista yleensä. Nämä eivät ole sama joukko. Esimerkiksi tutkimuksessa A Demonstration of the Impact of Response Bias on the Results of Patient Satisfaction Surveys havaittiin, että potilastyyttyväisyyskyselyissä on todennäköisesti systemaattinen vinouma, joka johtuu siitä, että yleensä tyytyväisimmät potilaat vastaavat kyselyihin. Tutkimuksen mukaan tämä vinouma korostui erityisesti niillä lääkäreillä, jotka saivat matalimmat arviot eli mitä huonommaksi hoito on arvioitu, sitä vinoutuneempaa kyselytutkimusten tuottama näyttö on. Tämä ei toki tarkoita, etteikö enemmistö pitäisi hoitoa ihan hyvänä, muttta kyselytutkimukset eivät anna koko kuvaa siitä miten hyvänä potilaat pitävät hoitoaan. Tämä vinouma voikin korostua psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa, jossa käytetään paljon pakkohoitoa, koska pakkohoito koetaan usein negatiivsemmin kuin avohoito.
Samalla kuitenkin lukuisista tutkimuksista tiedetään, että ihmiset jättävät herkemmin ja / tai enemmän negatiivista kuin positiivista palautetta. (tämä foorumi kukaan?)
Eli vaikka kysely ei olekkaan absoluuttinen mittari, niin se on epätarkkuuksistaan huolimatta huomattavasti lähempänä totuutta, kuin foorumilla esitetyt väitteet, missä kaikki on paskaa, paitsi kusi.
Voisi melkein väittää, että varmaan suurin osa pakkohoitoon joutuneista on hoidon alkuvaiheessa hoitoaan vastaan. Eihän kukaan halua, että hänet suljetaan laitokseen lukkojen taakse (tai voihan heitäkin toki olla, kuka sen tietäisi).
Kun vointi alkaa kohenemaan, käsitys omasta psyykestä tulee mukaan omaan ymmärrykseen, kun tajuaa, että ehkäpä jotain hoidon tarvetta olikin, niin taitaisi kyselytuloksetkin olla positiivisempia, kuin esim. hoidon alkutaipaleella.
Tutkimuksista tiedetään, että vastaajat haluavat antaa sosiaalisesti suotavia vastauksia. Tällä harhalle on annettu oma nimikin: sosiaalisen suotavuuden vinouma. Ihmiset haluavat antaa itsestään hyvän kuvan ja antaa sosiaalisesti hyväksyttäviä vastauksia. Kontekstista sitten riippuu, että milloin on sosiaalisesti suotavaa olla kriittinen ja milloin ei.
Siksi esimerkiksi pakkohoitokokemuksista ei kannata välttämättä kysyä pelkästään kasvokkain, vaan anonyymit kyselyt ovat tärkeitä -se vähentää sosiaalisen suotavuuden tuottamaa mittausvirhettä, vaikka ei sitä poistakaan. Harva potilas oikeasti uskaltaa kritisoida kasvokkain omalla nimellään sellaista auktoriteettia kuin lääkäri. Jo pelkästään valtaepäsymmetria tekee sen, että sellaista ei tehdä. Ja ihmisille on keskimäärin sisäistynyt sellainen ajatus, että auktoriteettien kritisoiminen ei ole suotavaa.
Sinähän voisit viitata nähin "lukuisiin tutkimuksiin". En väittänyt, että Suomi24-palsta antaisi objektiivisemman kuvan hoidosta kuin kyselyt. Kyse on vain näkökulmasta, joka ei ehkä tule samalla tavalla esille kyselyissä, jotka kärsivät sosiaalisen suotavuuden tuottamista mittausvirheistä. Keskimäärin etenkin avohoidossa ihmiset varmasti ovat usein tyyttyväisiä saamaansa kohteluun, koska ovat sinne varta vasten hakeutuneet. Ihmiset jotka eivät ole tyyttyväisiä, lopettavat aika nopeasti hoidon kesken, ja heitä on myös vaikeampi tavoittaa kyselyihin. Tämä on erilainen mittausvirhe kuin se, että vastataan kyselyyn positiivisemmin kuin mitä on koettu turhamaisista syistä: se johtuu siitä, että kyselyyn ei vastata lainkaan. Yhdessä sosiaalisen suotavuuden harhan ja valikoitumisharhan kanssa on täysin oletettavaa, että vastaukset vinoutuvat sosiaalisesti suotaviksi eli tyyttyväisyyttä hoitoon yliarvioidaan, ei aliarvioida.
Sellaisen havainnon olen tehnyt tällä keskustelupalstalla, että jos ja kun joku esim. kertoo omista kokemuksistaan systeemissä, tai esittää kritiikkiä, niin ne vastakommentit ovat lähes poikkeuksetta olleet aina sitä, että syytetään psykiatriaa, palveluita ja niiden sisältöä kritisoijia sairaudentunnottomiksi, mt-sairaiksi, "sairaus puhuu", tai siitä, että henkilö ei ymmärrä tieteistä mitään jne. Annetaan se kuva, että mielipiteen esittäjä ei tiedä mistään mitään. Siitä on asiallisuus kaukana. Itse ihmettelen aina sitä, että miksi ei voi pysähtyä lukemaan vähän tarkemmin, mitä kommentin esittäjä kirjoittaa. Lukemisen sisäistäminen puuttuu täysin, etenkin silloin, kun joku on fanaattinen ja tavallaan "uskovainen". Jos näkee jonkin asian täydellisempänä, kuin mitä se on, niin se on paitsi plaseboa, myös kapea-alaista ajattelua.
Itse olen monesti tuonut esille sen näkökannan, että liiallisesti kliiniseen kohteluun ja sairaus, ja lääkekeskeisyyteen painottaminen ei välttämättä auta kaikkia. Itse näen ongelmana terveydenhuollossa, ja myös psykiatrian puolella sen, että se lähtökohta, tai lähestymiskulma, jolla lähdetään tutkailemaan yksilön ongelmia on lähes poikkeuksetta oireiden tarkastelua sairausajattelusta katsoen. Eli kaikki yksilön oireet, käytös ja persoonallisuus peilataan sairauskäsitteiden kautta. Siinä on vaarana se, että yksilön persoonallisuudenpiirteet ja traumataustat sotketaan johonkin psyykkiseen sairauteen ja pidetään kaikkia oireita jonakin merkkinä ja todisteena jostakin sairaudesta.
Diagnoosin saaminen ei tee ketään autuaaksi. Se ei ratkaise esim. yksilön elämässä olevia, tai pielessä olevia asioita, tai psykososiaalisia ongelmia. Lähes aina systeemiin tulevalle asiakkaalle, eli potilaalle annetaan jokin diagnoosi käytöksen, olemuksen, tai oireiden perusteella. Psykiatriassa toimivat eivät näe ja katso oireita jonkin yksilön elämässä koetun kriisin, vaan häiriön ja sairauden oireena.
Uskallan väittää, että systeemiin on ajautunut suuri osa sellaisia ihmisiä, joilla on oireiden taustalla jotakin muuta, kuin mitään varsinaista psyykkistä häiriötä, tai sairautta. Mutta koska alalle tulevat on ohjeistettu ajattelemaan ja koulutettu tietyllä tavalla, heidän on oltava systeemille uskollisia. Mutta en vieläkään usko sitä, että mitkään syvemmät ja pahemmat kriisit ratkevat sillä, että systeemiin tulevalle potilaalle annetaan vain jokin diagnoosi, korostetaan sairaudentuntoa, ja sitä, että siitä hänelle annetusta diagnoosista yksilön pitäisi ottaa jokin identiteetti, joka pitäisi omaksua. - Tai että millään lääkkeillä korjattaisiin, tai ratkaistaisiin olennaisesti mitään yksilön elämässä olevia ongelmia. Ja kun psykiatrian puolella ei olla yleensä millään tavalla kiinnostuneita yksilön elämässä aiemmin tapahtuneita asioista, nykyisestä elämäntilanteesta, tai olosuhteista, vaan niitä ignoorataan ja kaikki oireet ovat vain jotakin sairautta, niin missä on se konkreettinen hyöty palvelujen käyttäjälle?
Papitkin ovat alkaneet sanoa, että: "Älkää tulko tänne." Kuka ottaa sitten koppia mistään, ja haluaa auttaa oikeasti? Ymmärrän senkin, että jokaisella ihmisellä on vastuu omasta elämästään. Ongelma on vain siinä, että mt-puolella kiinnitetään kyllä huomiota mt-oireisiin, mutta ei niihin asioihin, jotka niitä oireita aiheuttavat. Eli kaikki nähdään ja katsotaan vain jonkin sairauden oireina. Olinko nyt tarpeeksi ymmärrettävä? Ymmärrättekö, että mitä minä tarkoitan?
Lääketieteen puolella on tehty varmasti läpimurtoja ja saavutettu huikeita saavutuksia. Mutta jos ja kun se kohtelu, asennoituminen ja lähestymiskulma yksilön ongelmiin on virallista, kliinistä ja kylmää, niin niiden hyödyt ovat minusta aika olemattomat. Yksilön oireiden taustalla oleva inhimillinen tuska saattaa jäädä kokonaan huomioimatta. Sitä pahentaa se, että joo, sulle tarjotaan kyllä diagnooseja ja lääkkeitä, Mutta ei mitään muuta. Onko psykiatrinen hoito oikeasti inhimillistä ja empaattista? Omasta mielestäni ei.
Luen näitä kommentteja mielenkiinnolla, mutta en keskity ajattelemaan, mitä joku kirjoittaa, vaan miksi joku kirjoittaa kuten kirjoittaa. Mistä esim. kaikki negatiiviset ajatukset kumpuavat, ja miksi.
Jos mikään ammattilaisten apu ei auta, on ilmeisimmin yritettävä itse keksiä itselleen joku apukeino, mikä saisi voimaan paremmin.
Ammattilaiset eivät pysty poistamaan keneltäkään mahdollisen sairastumisen juurisyitä, he pystyvät ainoastaan antamaan neuvoja ja keinoja, mitä ihminen voisi itse tehdä, että oppisi elämään kokemustensa kanssa.
Ikäviä kokemuksia ei pysty unohtamaan, traumoja ei pysty unohtamaan tai poistamaan, mutta niiden kanssa olisi opittava elämään, huolimatta siitä, vaikka niitä ei hyväksy eikä ymmärrä.
Itse en oikeasti usko sitä, että esim. avohoidon poliklinikalla puhuttaisiin vain ja ainoastaan lääkkeistä ja oireista/oireilusta. Kyllä siellä keskustellaan asiakkaan jokapäiväisestä elämästä ja olemisesta. Toki se on siitäkin kiinni, puhuuko siellä itse mitään, vai onko jostain syystä vaikeaa puhua omia asioitaan.
Jos hoito keskittyisi vain lääkkeisiin, eihän avohoidosta annettaisi edes vastaanottoaikoja, reseptiasiat pystyy hoitamaan muutenkin. Sen takia siellä käydään, että he näkevät missä mennään, mikä ihmisen elämäntilanne on, myös sairauden suhteen.
Itse en käytä sanoja sairaudentunnoton, tms. Jokaisella on omat tapansa suhtautua itseensä ja omaan sairauteensa, asiahan ei ventovieraiden osalta kuulu esim. minulle millään tavalla.
On hyvä, että täältä pystyy lukemaan myös positiivisista kokemuksista, vaikkakin niistä kerrotaan palstoilla turhan vähän. Toki siihenkin on varmaan omat syynsä.
Monet, jotka kamppailevat mt-ongelmien kanssa yrittää luultavimmin hakea myös täältä jotakin apua ja tukea itselleen, haluavat tietää muiden kokemuksista, mutta ei täältä kovin positiivista kuvaa pysty saamaan.
" he pystyvät ainoastaan antamaan neuvoja ja keinoja, mitä ihminen voisi itse tehdä, että oppisi elämään kokemustensa kanssa."
Olikohan minun kohalla niin että ei joko pystynyt tai ei edes halunut antaa niitä neuvoja.
Kyllä ne piti ite kaivella ne neuvot netistä.
"Toki se on siitäkin kiinni, puhuuko siellä itse mitään, vai onko jostain syystä vaikeaa puhua omia asioitaan."
Ite opin ymmärtämään että ei kannattanut päästää suusta mitään ylimääräistä.
Olisi vaan saattanut käydä niin että olisi vaan saanut lisää diagnooseja ja lisää haitallista lääkettä.
"Jos hoito keskittyisi vain lääkkeisiin, eihän avohoidosta annettaisi edes vastaanottoaikoja, reseptiasiat pystyy hoitamaan muutenkin. Sen takia"
Se avohoidon vastaanotto oli nimittäin enempi vain kontrollia kuin hoitoa.
Rupesi kiinnostamaan tuo " ei kannattanut päästää suusta mitään ylimääräistä".
Mitä sillä mahdetaan tarkoittaa ? Mikä on sitä ylimääräistä ?
Psyykeltään terveempi ihminen osaa ajatella, mitä on hyvä suustaan päästää, mitä ei. Toki terveemmälläkin voi tulla mieleen, että tekisi mieli sanoa vakka mitä, mutta siinä tilanteessa sanansa pystyy yleensä hillitsemään, eikä päästä niitä suustaan.
Jos jokainen pystyisi keskustelemaan asiallisesti, kertomaan mikä miltäkin tuntuu, mikä on hyvin, mikä huonosti, osaisi käsitellä omia tunteitaan, hyväksyisi itsensä sellaisena kuin on, jne. jne. Silloin ei luultavasti paljoa psykiatreja tarvittaisi.
Sen vähän mitä olen foorumia lueskellut, niin itselleni on tullut se mielikuva, että foorumilla on kävijöitä jotka yrittävät väittää että oma subjektiivinen kokemus on se absoluuttinen fakta. Ja sitten kun vastaan sattuu ”potilas” jolla on huomattavasti realistisempi kokemus, niin homma menee suoraan inttämiseksi kulkematta lähtöruudun kautta.
Ongelma ei siis ole varsinaisesti siinä, että kuka on harhainen potilas ja kuka on fanaattinen sairaanhoitaja vaan siinä, että näillä kahdella "potilaalla" ei ole yhteistä käsitystä siitä, että mikä psykiatriassa on oikeasti vikana.
Eikä se oikea vika sieltä löydy, vaikka kuinka yrittäisi vaatia toista osapuolta sisäistämään lukemista, jos ei itse pysty samalla tavalla muuttamaan omaa näkemystään enemmän faktapohjaiseksi.
Ite tässä oikeen paljastat olevasa fanaattinen sairaanhoitaja.
Ei hänen ole pakko olla sairaanhoitaja. Voisi ajatella, että myös toipunut/parantunut ex-potilas voisi hyvinkin kirjoittaa tuollaista tekstiä.
Näkökulmat muuttuvat aika lailla, kun saa tarvitsemansa avun ja vieläpä hyötyy siitä.
Ei siitä hoidosta mitään hyötyä ollut.
Sairasloma ja kuntoutustuki.Se on se joka todella on auttanut monia.Hoitoon osallistminen on ollut vaan teatteria että sen todellisen hyödyn sai.
Jo 1980-luvun puolella, ja etenkin 1990-luvulta lähtien mt-palveluja mainostettiin ja joissakin kouluissa tehtiin tutustumiskierroksia mt-toimistoihin. Tehtiin mm. tällaisia mainoslauseita, kuten "Älä jää yksin"., "Ota rohkeasti yhteyttä". " " Saat meiltä apua". "Apua ja tukea on saatavilla": Monikaan ei oikeasti tiennyt, että mihin näissä terveydenhuoltoyksikköjen ylläpitämissä paikoissa keskityttiin. Psykiatrisissa sairaaloissa keskityttiin ja keskitytään edelleenkin potilaiden kohdalla diagnosointiin ja oireiden lievittämiseen lääkkeiden avulla. Toisaalla korostetaan sairauksien tutkimista ja niiden hoitamista. Mutta niissä piireissä ei nähdä ja tulkita yksilön, eli systeemiin tulevan potilaan oireita reagoimisena elämässä, tai yhteisössään kokemiinsa ongelmiin reagoimisena, vaan jonakin biologisena ja välittäjäaineiden häiriönä.
Ahdistuneisuus on monen kohdalla varmasti tuttua. Pitkittyessään mikä tahansa vaikea elämäntilanne voi laukaista kenen tahansa kohdalla mt-oireita.
Mutta auttaako se välttämättä ihmistä, ja tekeekö se autuaaksi, jos hänelle annetaan jokin diagnoosi ja määrätään kaikkeen ratkaisuksi lääkkeitä?
Meillä ei ole olemassa tässä maassa, jos nyt missään maassa, sellaista auttamistahoa, joka kohtaisi ihmisen ihmisenä. Yhteisöllisyys on vähentynyt, on yksinäisyyttä ja kiusaamista jne.
Psykiatriassa psykososiaalinen tuki keskittyy myöskin lähinnä vain sairausidentiteetin omaksumiseen ja sairaudentunnon vahvistamiseen. Tukeeko se riittävästi ihmistä ja riittääkö se?
Maassamme on monia esim. niitä, jotka ovat saaneet psykoosisairausdiagnoosin. Monien kohdalla heille on määrätty elinikäinen lääkitys. Monien ainoaksi saamapuoleksi taisi jäädä vain ikuinen sairausleima, lääkehaitat ja uudet lisäsairaudet. Myöskin pysyvä työkyvyttömyys. Lisäsivätkö nämä palvelumuodot sitten elämänlaatua systeemiin tulevien ihmisten kohdalla? Edelleenkin alalla ajatellaan ja ainakin ajoittain harjoitetaan lääkkeiden käytön painottamisen tärkeyttä. Mutta ainakin omalla kohdallani se kaikeksi "avuksi, tueksi ja sairauden hoitamiseksi" määrätty lääkitys johti uusien sairauksien puhkeamiseen. Jos se oli päämäärä, niin sitten on jotakin pahasti pielessä. Ainakaan omalla kohdallani saatu diagnoosi ei tehnyt autuaaksi, ei rauhoittanut mieltä, tai selkeyttänyt mitään.
"Hae rohkeasti itsellesi apua". Tai "Me autetaan Sinua", kaltaiset mainoslauseet kääntyvät jollakin tavalla itseään vastaan. Etenkin, kun systeemin tullut ihminen nähdään vain jonakin biologisen, tai välittäjäaineiden aiheuttamana kävelevänä diagnoosina. Ja ne mt-diagnoosit muuten oikeasti vain leimaavat kantajansa pysyvästi systeemin silmissä.
Ne 1980 ja 1990-lukujen mainoslauseet "Älä jää yksin", olivat tavallaan suurempaan yleisöä harhaanjohtavia. Koska systeemissä ei sitä psykososiaalista tukea ja apua juurikaan anneta yksilön elämässä oleviin ongelmiin.
Suurin osa mistä tahansa mt-oireesta kärsivä joutui kiertämään systeemissä melkoisen oravanpyörän. Ja joutui tavallaan pettymään, ja jäi oikeasti sittenkin yksin.
Siitä, että ne niin kovasti mainostetut ja väittämät, että sieltä autetaan ja annetaan apua, olivat tietyllä tavalla petosta.
Psykiatriassa toimivat uskovat lähes fanaattisesti ja sokeasti siihen, että heidän potilaalle antamat diagnoosit ja määräämät lääkkeet auttavat potilasta selviytymään. Silti esim. neuroleptilääkkeet eivät suinkaan lisää mitään toiminta ja työkykyä. Asia, jota siellä ei myönnetä.
Joidenkin diagnoosit ovat päin mäntyä, eli vääriä. Osa niistä on kerätty ja liitetty yhteen, joksikin todisteeksi ja merkiksi siitä, että henkilö on sairas ja tarvitsee lääkitystä. Jopa persoonallisuudenpiirteitä, kuten äärimmäistä ujoutta, tai traumataustoja on sotkettu psyykkisiin sairauksiin, tai pidetty psyykkiseen sairauteen kuuluvina. Todellisia lukuja virheellisistä, ylitulkintaisista diagnooseista ei ole, koska kukaan ei tutki asiaa. On myös muistettava, että lukuisiin somaattisiin, autoimmuunisairauksiin ja neurologisiin sairauksiin voi kuulua psyykkistä oireilua.
Systeemi petti lukuisia ihmisiä. Ja mitä alalla olevat sitten tekevät? Saarnaavat edelleen sitä, että yksilön pitää olla sairaudentuntoinen, sitoutua hoitoonsa ( joka tietenkin tarkoittaa lääkkeiden pysyväiskäyttöä) ja käyttää lääkkeitä koko elämänikänsä. Siinä on psykiatrian koko anti ja tarjonta. Jos plasebo ja sokea, mitään kritisoimaton usko riittää joillekin, sitten täytyy ihmetellä.
Kriittisyydelle, analysointikyvyllä ja asioiden arvioimiselle ja sillä, että mistä oikeasti on hyötyä, on oikeasti tarvetta ja paikkansa. Ja puhtaalla järjen käytöllä. Suositeltavaa jokaiselle!
Mitä niissä sairaaloissa pitäisi tehdä ? Sairaalan tehtävähän on auttaa akuutissa tilanteessa, lieventää oireita, että päästään pahimmasta yli. Loppujen lopuksi kuitenkin halutaan, että ihminen pärjäisi sairaalan ulkopuolella.
Jos ei omassa kodissa pärjää, on olemassa hoiva- ja palvelukoteja. Sairaaloissa ei voi alkaa elämään samalla tavalla kuin eletään sairaalan ulkopuolella, sairaala ei ole koskaan koti.
Mitä niin hienoa hoitoa sairaalassa pitäisi olla, että ihan jokainen olisi siihen tyytyväinen ?
Jokainen sairaudentunnoton osaa haukkua psykiatriaa, mutta aika harva kykenee toimimaan vaikka kokemusasiantuntijana.
Jotkut eivät näytä ymmärtävän lukemaansa. En ainakaan minä ole koskaan kirjoittanut tälle keskustelupalstalle siinä tarkoituksessa, että haukkuisin psykiatriaa, tai alalla olevia. Ei pidä ymmärtää väärin sitä, jos kritisoi mt-palveluja, niiden sisältöä tai laatua.
En vain lähde mukaan sellaiseen hymistelyyn, tai ylenpalttiseen kehumiseenkaan, koska se ei auta ketään, eikä kehitä itse palvelujakaan. Joidenkin, etenkin vähän vanhempien ihmisten mielestä ei saisi koskaan sanoa, tai kritisoida mitään. Eri asia on se, tulevatko alalla olevat asiantuntijat sitten muuttamaan mitään systeemissään, hoitokulttuurissa, tai hoidon ja palvelujen sisällössä. Se on heidän asiansa ja tehtävänsä.
Mutta yksi hyvä lähtökohta olisi jokaisen ja systeemissä toimivien ajatella ja ottaa asenteeksi. Eli, että nähdään ja kohdataan systeemiin tuleva henkilö ihmisenä ja tasavertaisesti kohdattavana ihmisenä, eikä vain jonakin sairautta edustavana ja sitä kantavana potilaana. Se jo yksistään muuttaisi ja parantaisi sitä ilmapiiriä ja edistäisi henkistä hyvinvointiakin.
Taasko täällä puhutaan vain sinusta?
"Se on heidän asiansa ja tehtävänsä".
Tavallaan on, tavallaan ei. Mistä hekään voisivat tietää jokaisen potilaan/asiakkaan toiveita ja tarpeita, jos ei heille sano mitään ?
Epäkohdista ja toiveista ym. voi ihan itse puhua niille ammattilaisille, he eivät kuitenkaan ole ajatustenlukijoita.
Miten he voisivat muuttaa mitään asioita, hoitotapoja, jos hoidokit eivät ilmaise heille mielipiteitään, toiveitaan, tarpeitaan ?
Tuskin ammattilaiset täällä palstoilla lukevat kommentteja, ja tutkivat mitä ihmiset haluaisivat ja toivoisivat omalta hoidoltaan. Palaute on parasta antaa asianosaisille paikan päällä.
Suomalaisten kansanluonteeseen ei kuulu se, että ilmaistaan suoraan omia mielipiteitä. Etenkään negatiivista palautetta. En tiedä johtuuko se siitä, että olemme olleet milloin Venäjän, ja milloin Ruotsin vallan alaisena. Nälkävuodet ovat myöskin tainneet tehdä oman tehtävänsä. Lisäksi kasvatus on useimmilla sellainen, että opetettiin olemaan hiljaa ja vaiti.
Muistan itsekin hyvin jo lapsuusvuosilta sen, että lasten ei sopinut sanoa mitään. Piti olla hiljaa, ei saanut valittaa mistään, ei olla äänekäs, tai ilmaista omia mielipiteitä. Tälle on omat kulttuuriset perinteensä. Sitä samaa esiintyy myös tällä keskustelupalstalla. Jos vähänkään kritisoit jotakin, niin heti alkaa sairaudentunnottomaksi, tai ties miksi perusteeton syytteleminen. Oletan, että kyseessä on vanhempi henkilö.
Yksi syy taustalla siihen, ettei uskalleta kertoa epäkohdista lienee myös tietynlainen auktoriteettiuskovaisuus, tai kunnioittaminen. Toisaalta vahvasti hierarkiaan pohjautuvissa kulttuureissa ja systeemeissä ei edes toivota, tai odoteta sitä, että palvelujen käyttäjä ja hoitokulttuurissa arvoasteikossa alimpana oleva ilmaisee omia mielipiteitään. Eikä niitä edes yleensä millään noteraatakaan.
Viimeiseen lauseeseen korjaus: ei niitä systeemissä ja hierarkiaan vahvasti pohjautuvissa kulttuureissa alimpana olevien mielipiteitä juuri noteerata, tai oteta huomioon. Kehitysideat pitää tulla alalla olevilta, ja siellä norsunluutornissa olevilta, eli johtopuolelta. Työntekijöiden heittämien ideoiden noteraamisesta en tiedä. Voipi mennä ehkä enemmän perille.
On kiistaton fakta, että terveydenhuoltosysteemissä ja sen kulttuurissa, jotka pohjautuvat arvoasteikkoon, niin potilaat ovat siellä systeemissä alimpana. Ja se heijastuu paitsi kohteluun, asenteisiin, myös tehtäviin hoitopäätöksiin. Kyllähän siellä kysytään potilaankin mielipidettä, esim. pakkohoitotilanteissa. Mutta ei niillä vastauksilla ole mitään merkitystä, tai vaikutusta. Eli se virkataho ja siellä olevat päättävät kaikesta. Sinällään oikeastaan aika hölmöä, että sitä kysytään ylipäätään potilaalta. Ihmisoikeudet ja niiden toteutu minen, tai ihmisarvoon liittyvät asiat eivät ole siellä mitenkään erityisessä keskiössä. Asia, jota harvemmin tuodaan esille esim. median julkaisemissa artikkeleissa.
Kyllä niitä mielipiteitä noteerataan, on kokemusta.
Itsekin sorruin "alistumaan" ja luulemaan sairastuttuani vuosia sitten, että ammattilaiset olisivat jotain lähes "jumalia", kaikkivoipia paljon ylempänä potilaita.
Mutta ei se mennyt niin, ajatukset johtuivat vain sairaudestani.
Kun pääsin tolpilleni, sanoin mielipiteeni, annoin tarvittaessa palautetta, täysin asiallisesti, ja ne kyllä noteerattiin, sain hyviä vastauksiakin jopa.
Minua jopa uskottiinkin, minkä en kauan kauan sitten edes uskonut mahdolliseksi.
Yksi polikliininen hoitosuhteeni kun aikoinaan päättyi, minulle annettiin viimeisen käynnin yhteydessä palautekaavake, jossa sain kertoa omin sanoin, mitä mieltä olin ollut hoidosta, ja kaikesta muustakin mistä halusin jotain mainita.
Potilas useimmiten itse alistuu "alimmaiseksi" johtuen sairaudestaan. Ihmisiä ne ammattilaisetkin "vain" ovat.
"Suomalaisten kansanluonteeseen ei kuulu se, että ilmaistaan suoraan omia mielipiteitä". Siis mitä ?
Onkohan sinulla mitään tietoa, millaista on nykyään asiakaspalvelutyötä tekevillä ihmisillä ? Esim. kaupan kassoilla, ym.
Asiakkaat käyttäytyvät joskus todella törkeästi ja rumasti. Kyllä siinä silloin tulee ne mielipiteet hyvin selkeästi esiin, sekä äärettömän huono käytös. Kaikkea ne työntekijäraukat joutuvat kestämäänkin.
Jos ei ole ennen kuulunut kansanluonteeseen, niin kyllä on kansa ja luonteet muuttuneet. Ihmiset voivat huonosti nykyään, sekin ehkä lisää paheksuttavaa käytöstä muita kohtaan. Puretaan pahaa oloa ihmisiin, joilla ei ole mitään tekemistä oman pahan olon kanssa. On mennyt maailma sekaisin...
Eiköhän se mene niin, että juuri ne joiden pitäisi olla hiljaa mölisee, ja ne jotka on vaijennettu, ei uskalla tulla edes tälle foorumille kertomaan.
Psykiatria alkoi sosialidarvinismista (eugenismi) joiden jalan juuressa freud istui ja imi sen, (poltteli hamppua jne)
Otti tehtäväkseen evoluutiossa kehitys kelvottoman näkõsten leimaamisen skitsofreenikoksi (ilmeisesti myöhempäã puhdistusta varten, freud oli julma evolutisti (ilmeisesti sama evoluutio psykiatria tekee big farmassa tämän pv psyykkelääkkeet)
Silloinen big farma toimi niin että tohtorit myi opioideja psyykke läkkeeksi suoraan vastaanotolta ja kaikkien tohtorien taskut täyttyi joka pv opioidi rahasta, ehkã se tai usko evoluutioon ja sen suunnittelemaan rotu oppiin, myös vaikutti tohtoreihin niin, että he suullaan ãänesti freudin suulla tehdyt lauseet tieteeksi ja alkoivat väittää että nyt tohtorien (sulla tehty) tiede on edennyt niin että he tuntevat nyt kaikkien sielut, jonka vain jumala tunsi, se ei yliviisaille kelvannut ja siksi sielu sana muutettiin psyykeksi ja tohtorir sen tuomariksi,
Kalloja mitattiin, silmävärejä tutkittiin löytääkseen rodun, joka on tuonut mielisairauden maailmaan, no tämä yli viisaus johti miljoonien kuolemaan, koska vääriä silmävärejä ja kalloja oli paljon, jotka ei kelvanneet evoluutiolle.
Kun kymmeniä miljonia uusia hulluja tuli mittaus mentelmillä,
Ilmeisesti virkamiehet (hitler johti sotaa 24/7 bunkkerista)
Ja tohtorit päätti salaa tuhota silmä varit ja kallon muodot joista eivät pitäneet.
(Nyt nyky 5 tautiluokitus tuo samalla tavoin 10 miljionia uusia hullluja tilasroihin ja ainakaan nyt ei näytä siltä että virkamiehet tajuaisi kieltãã psykiatrian, he menee kuin 1900-1947 luottaen ainoastaan koululäãketieteeseen ja kun 5 tautiluokitus tekee esim suomeen 2 miljoonaa uutta MT sairaaksi merkattua virkamiehet ja tohtorit tekevät saman salaisen päätöksen, murhata ne jotka he itse ovat leimanneet.
Esim. jos tänään sanot tohtorille "minun kehon kipuni ei ole sen mielisairaampia kuin sinunkaan"
Hän hyökkäã kuin eugenisti psykiatri "väärille silmäväreille" sairauden tunnottomuutta".
Psykiatrian ja virkamiehistön koveneminen näkyy tänä paivänä siten että kaikki psykiatriaa kririsoiva texti katoaa netistã heti,
Samoin psykiatrian kriitikoiden terveyden hoitoa ei ole lainkaan saatavana vero varoin, ja heille tehdään tekoja, jotka ei kuulu sivistyneeseen maailmaan.
Evoluutio psykiatria on tehnyt kaikki psyykke lääkkeet, jotka yksi toisensa jälkeen on osoittautuneet pahoin vointia tuottaviksi huijauksiksi,
Minã pelkään että evoluutio psykiatrialla on suunnitelmissa uusi massa tuho ja siksi he teki 5 tautiluokitus, he tietää kun MT diaknisoitujen määrä nousee yli yhteiskunnan sietokyvyn ja ihmiset pakotetaan tuhoamaan työ, opiskelu, oppimis, ja hyvin vointi kyky dobamiini sulkijkijoilla, (googlaa dobamiini ja ajattele miten ne tuhoaa hyvinvoinnin ja tekee yksilöistä väsyneitä ja työkyvyttömiä, ei yksikään yhteiskunta kestã sellaista "huluksi merkattujen ja kemiallisesti psyykke "lääkkeillä" tuhottujen määrää,
Valtio on niin kova ja virkamiehet ei tänään itse tutki mitään, he uskoo evoluutio psykiatriaan ja sen seurauksena päätyvät väkisin murhaamaan ne jotka evoluutioon peerustuva psykiatria on pillereillään itse tuhonnut.
Evoluutio psykiatria on maapallon vaarallisin teoria absoluuttisesti.
Siksi kannataa erkaantua tallaisesta evoluutio psykiatriasta ja myös tarvittaessa kotimaansa palveluista ja luikkia muihin maihin ja elää siellä niin kauan kunnes evoluutio psykiatria saasta tuhoaa senkin maan.
Joka tapuksessa evoluutio psykiatria yhteiskunnan terveyden hoitoa ei pidä käyttää, se tekee kansaan kuuluvalle osalle MT diaknoosit
Koska he ei ole tutkimisen arvoisia evoluutio psykiatriassa.
Väärin, Sigmund Freud ja eugeniikka (sosiaalidarvinismi):
Freud ei luonut oppejaan rotuopin tai eugeniikan pohjalta, eikä hänen tavoitteenaan ollut määritellä ketään "kehityskelvottomaksi". Freud oli psykoanalyysin perustaja, jonka työ perustui puheterapiaan ja mielen sisäisten konfliktien ymmärtämiseen. Eugenistit ja rotuoppien kannattajat olivat psykoanalyysille täysin vastakkainen liike. Freud oli itse juutalainen, ja natsit polttivat hänen kirjojaan ja ajoivat hänet maanpakoon.
Väärin: Kallonmittaus ja rotuopit:
Kallonmittaus (frenologia ja fyysinen antropologia) oli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käytetty pseudotiede, jota natsit ja muut rotuoppien kannattajat käyttivät väärin. Tämä ei kuitenkaan ollut psykiatrian synnyn perusta, vaan rotuoppien ja myöhemmin natsi-Saksan eugeniikkaohjelmien käyttämä pseudotieteellinen työkalu. Lääketiede on myöhemmin täysin hylännyt kallonmittauksen ja eugeniikan epätieteellisinä ja epäeettisinä.
Väärin: Natsien hirmuteot ja päätöksenteko:
Natsi-Saksassa psykiatrisissa sairaaloissa olleita ja vammaisia ihmisiä murhattiin (ns. T4-ohjelma). Tämä ei tapahtunut virkamiesten "salaa tekevinä päätöksinä bunkkerissa", vaan se oli natsiregiimin järjestelmällinen ja virallinen tuhoamisohjelma, joka pohjautui heidän ideologiaansa.
Väärin: Nykyinen tautiluokitus (esim. ICD-11 tai DSM-5):
Diagnostiset järjestelmät on luotu diagnosoinnin ja hoidon yhdenmukaistamiseksi, eikä niillä ole mitään tekemistä eugeniikan tai ihmisten tuhoamisen kanssa. Niiden tavoitteena on auttaa hahmottamaan oireita ja järjestämään oikeanlaista tukea ja hoitoa.
Väärin: Mielialalääkkeet ja dopamiini:
Esimerkiksi psykoosilääkkeet vaikuttavat dopamiinireseptoreihin tasoittaakseen aivojen välittäjäaineiden tasapainoa ja lievittääkseen voimakasta ahdistusta tai todellisuudentajun häiriöitä. Ne eivät ole suunniteltu ihmisten toimintakyvyn tuhoamiseen, vaikka kaikilla lääkkeillä voi olla sivuvaikutuksia, joista on aina tärkeää keskustella lääkärin kanssa.
Väärin: Kriittinen keskustelu netissä:
Psykiatriaa ja sen hoitomuotoja kritisoidaan nykypäivänä hyvin avoimesti. Internet, kirjakaupat ja tieteelliset lehdet ovat pullollaan psykiatriakriittistä tekstiä ja keskustelua (esim. niin sanottu kriittinen psykiatria). Kriittisyys ei johda terveydenhuollon epäämiseen.
Miksi pitäs ahistusta lääkitä kun liikunta auttaa siihen monin verroin parmmin?
"Väärin: Mielialalääkkeet ja dopamiini:
Esimerkiksi psykoosilääkkeet vaikuttavat dopamiinireseptoreihin tasoittaakseen aivojen välittäjäaineiden tasapainoa ja lievittääkseen voimakasta ahdistusta tai todellisuudentajun häiriöitä. Ne eivät ole suunniteltu ihmisten toimintakyvyn tuhoamiseen, vaikka kaikilla lääkkeillä voi olla sivuvaikutuksia, joista on aina tärkeää keskustella lääkärin kanssa."
Ei toimi niin kuin kuvittelet.
Asia on just niin että ne lääkkeet saa sen välittäjäaineet epätasapainoon aivoissa.
Kerro sinä, miksi ahdistunut ihminen ei liiku?
Kerro sinä miksi olen ahdistuneena harrastanut liikuntaa ja ahistus on mennyt ohi liikunnan aikana?
Monet löytävät omat keinonsa ahdistuksen torjumiseen, tai hoitamiseksi.
Ahdistus myös kuuluu elämään, jokainen ahdistuu joskus. Eri asia on se, miten ahdistus vaikuttaa ihmiseen, hankaloittaako se elämistä ja olemista laajemminkin aiheuttaen erilaista oireilua.
Lievän ahdistuksen kanssa on varmasti helpompaa pärjätä kuin voimakkaan ahdistuksen.
Ei millään tavalla.
Mutta ei myös ite psykiatriakaan ole kehittynyt.
Sekö että hoito on muuttunut viimeisen sadan vuoden aikana todella paljon inhimillisemmäksi ei mielestäsi ole kehitystä?
Lääkkeillä pakko myrkyttäminen ku on sinun mielestä inhimillistä?
Onhan ne lääkkeet jotain edistystä, ainakin edistyksen yritystä, kun vertaa vanhoihin, jo historiaan jääneisiin hoitokeinoihin.
Lobotomiat, insuliinishokit, käärehoidot, kylpyhoidot, ja mitä kaikkea niitä on ollutkaan, ovat onneksi jo historiaa. Lääkkeet kenties noihin verrattuna se parempi keino, vaikka niissäkin haittansa saattaa olla.
Lisään vielä, että jopa malariaa oli aikoinaan istutettu ihmisiin yrityksenä hoitaa mielen sairauksia. On ollut aikamoisia yrityksiä, potilaat ovat saaneet kärsiä varmasti enemmän kun vertaa nykyaikaan.
Se että tapaan lääkityn ihmisen kadulla ja voin moikata hänelle ja jutella hänen kanssaan on minun mielestä aika paljon inhimillisempää, mitä mikää yllä mainitsemasi.
Kyllä lääkittyjä ei pahemmin kaduilla näy.
Kyllä ne on joko osastolla tai kotona niin lamantuuneena että ei ne juuri liiku.
Voi kun tietäisitkin, kuinka monet kadulla kulkijat jotakin psyykenlääkettä käyttävät. Ei jokaista ole lääkitty lamaantuneeksi.
Oliko se noin 300 000 ihmistä, jotka käyttää lääkkeitä, vai vielä enemmän ? Eivät he kaikki makaa lamaantuneina osastoilla.
Ja voin sanoa, että olin itse kauan sitten aika tukevasti lääkittynä, lähes lamaantuneena, zombiena, ja siltikin kuljin kaduilla ja elin elämää omassa kodissa, toki ajoittain osastollakin.
Lääkkeet eivät suoranaisesti vaikuta pahasti liikuntakykyyn, se liikuntakykykin menee usein psyykkisistä syistä, lääkkeet voivat edesauttaa asiaan, mutta eivät ole ainoa syy.
Jos ihminen on tuhdisti lääkitty, kenties hän ihan jo psyykkisistäkin syistä tykkää jäädä makaamaan. Lääkkeet kun voivat aiheuttaa apaattisuutta, ja oliko se yksi sana jotain anhedoniaa, tms.
Siinä taas fanattinen psykatrian hoitaja teeskentelee potilasta.
Kyllä lääkkeet suoranaisesti vaikutti pahasti liikuntakykyyn.
Voi kiitos tuosta luulosta. Hoitajaksi en kyllä rupeaisi mistään hinnasta.
Potilaspuolen kokemukset olivat aivan riittäviä.
Ehkäpä meillä keskenämme on vain erilaiset kokemukset. Niinhän voi olla, eikö ?
Mä olin psykiatrisessa kuntoutuskodissakin pikkusta vajaa vuoden.Siis avohoitolaitos sai vapaasti kulkea.
Eipä potilaat sieltäkään kaupungilla juuri käyneet.Kioskilla tai kaupassa äkkiä kävi ja muuten ei kaduilla pyörineet.
Olit siis vajaan vuoden ? Itse olin yhteensä nelisen vuotta psykiatrisessa kuntoutuskodissa, oikeastaan kahdessakin, koska vaihdoin asuinlaitosta kertaalleen.
Kyllä meitä oli siellä porukka, jotka kuljimme myös kaupungilla. Kävimme jopa ravintoloissakin, vaikka se ei olisi niin sallittua ollutkaan.
Olihan siellä kuntoutuskodeissa heitäkin, jotka eivät sieltä minnekään liikkuneet, kauppaan ajoittain. Yhteiseen kuntoutuskodin toimintaan muuten osallistuivat kyllä.
Vaikka kyllä sieltä retkiäkin tehtiin, joihinkin osallistuivat kaikki asukkaat, joihinkin vain osa.
Lähes kodinomaista asumista se oli, henkilökuntaa tosin paikalla joka päivä, öisin tarvittaessa vain puhelimella tavoitettavissa.
Kuntoutuskodissa oli asukkaat lääkitty kuka mitenkin. Osalla oli enemmän lääkitystä, osalla vähemmän. Kukaan siellä ei ollut kuitenkaan täysin liikuntakyvyttömänä vain sängyssään.
Olihan se kivaa, kun siellä oli yhteistä toimintaa, seuraa ympärillä, jne.
Siinä missä mä olin niin ei ollut juuri mitään yhteistoimintaa.
Joskus keilaamassa käytiin.
Siinä oli niin että jos jollakin oli huonompi jakso menossa niin päivät oli kuntoutuskodilla ja ku hoitajat lähti 16.00 niin se sitte oli osastolla illat ja yön.
No ei se ole sitten kiva paikka ollut, jos ei siellä ollut mitään toimintaa.
Noissa taitaa olla aika paljon eroja, millaisia paikkoja ne on.
Oletko nykyään omassa kodissa, kun kerrot, että olit kuntoutuskodissa ?
Meneekö sinulla paremmin kuin ennen ?
Viimeset kymmenenvuotta ja vähä ylikin on mennyt omassa kämpässä.
Hieno juttu. Kaikkea hyvää sinulle, ja syksyyn.
Se nyt oli vähän mikä oli se paikka.
Siitä kyllä joitakin vuosia se kuntoutuskoti suljettiin.
Kiitos samoin.
Uskallan väittää, että harva se päivä ohjaajat siellä niitä ihmisiä kadulle patisti, mutta kun oli se itsemääräämisoikeus, niin ei ollut pakko lähteä minnekkään.
Ei patistanut ainakaan siinä missä olin.
Eikä sielä 16.00 jälkeen ollut enää patistamassa yhtään mihinkään.
Kuntoutuskotijakson tavoite oli itsenäiseen elämään.
Jos sielä ohjaajat tekee jatkuvasti potilaan puolesta päätöksiä eihän se tavoite koskaan tulisi onnistumaan kenenkään kohalla.
Toisaalta, jos ei kukaan olisi patistamassa, jotkut eivät pääsisi koskaan minnekään liikkeelle, vaan mököttäisivät mökissään.
Patistaminen on joskus ihan hyväksi.
Itsemääräämisoikeus kyllä hankaloittaa joskus joitain asioita, jos ajatellaan vaikka sairasta ihmistä ja hänen tukemistaan.
Ei sielä nyt kuiteskaan semmosta tapausta ollut että ei koskaan missään käynyt.
Niin ajattelin kyllä myös. Jos olisi täysin "jumissa", niin silloin hoidettaisiin jo osastolla. Kuntoutuskodit eivät ole vuodehoitolaitoksia.
Vastapallona aloituksen kysymykseen voisi heittää kysymyksen:
Millä tavalla psykiatrian vastustajat ovat kehittyneet viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ?
Millä tavalla sinä olet kehittynyt?
Ehkäpä ajattelen omana kehityksenä sitä, että olen päässyt monia vuosia kestäneestä psykiatrian "pyörityksestä" ja lääkityksistä eroon.
Kehitystä sekin, että pahimmat ongelmat ovat jääneet menneisyyteen.
Isompaa kehitystä tuskin on odotettavissa, mutta enköhän tällä pärjää, riittää minulle.
Toki kehityskin voi heitellä, on alamäkiä ja ylämäkiä, mutta kehitystä sekin on suuntaan tai toiseen.
En puhuisi psykiatrian vastustajista, vaan kriitikoista. Tämä on tärkeä ihmisryhmä olemassa, parasta asiantuntemusta.
Parinkymmenen vuoden aikana jolloin olen seurannut mediassa keskusteluja ja kulkenut omaisen rinnalla läpi väärän masennusdiagnoosin hoitoprosessin.
On tullut valtavasti uutta tietoa ja psykiatrisen hoitojärjestelmän toiminta on avautunut enemmän,
valtava potilas kokemustieto on levinnyt ihmisten keskuuteen,
on syntynyt uusia ammattilaisten ylläpitämiä sivuja psykiatriasta mediaan,
akateeminen ja ammattikunnan tutkimustieto on lisääntynyt,
jne.
Sekin riittäisi, että olisi normaalia elämää. Onko jokin nyt hieman kehittynyt siitä, että käydään heti kiinni? En tiedä? Kaipa siinä toisellakin jokin kemia hieman heittää kuulassa kun pitää jokaisella asialla käydä toiseen ihmiseen kiinni. Siihen suuntaan asioiden pitäisikin kehittyä, että onko jotain marinan aihetta oikeasti edes olemassa puhumattakaan, että käydään kiinni. Se vielä ymmärtää, että toinen on harhainen (joka itse asiassa on melkoisen harvinaista) vai onko kyseessä jokin periaate tai vääristynyt mielikuva jostakin asiasta jonka nojalla käydään kiinni. Sen voin luvata ettei siitä nyt ihan terveen papereilla selviä kun koko elämän kokee tätä kiinni käymistä. Täällä pitäisi kyetä purkamaan näitä tilanteita ilman, että tietokone, netti tai tv hyppää syliin tai jotain enemmänkin fyysistä. Miten kaikki se vuosituhannen vaihteen vapaus ollaan jälleen käännetty orjuuttavaan arkeen. Ennen arkikin oli jopa urakkatyössä vapaata. Täällä ei sitä vapautta saa enää edes auton tai moottoripyörän puikoissa. Kyllä täällä joku hieman pilleriä kaipaa. Joka asia on kuin vanha karte-elokuva nimeltä tapa tai tule tapetuksi.