Ja riippuuko itseesi uskominen siitä kuinka paljon tukea saat siihen muilta? Eli onko muutoksen siemen sellainen jota olisi hyvä kastella sanoin kuten "kyllä, sinusta on siihen ja on mahdollista että annan vielä anteeksi"?
Tuli vain mietettyä sen jälkeen kun olen lukenut Suomi24:ssa paljon kommentteja kuten "ei tuo ihminen voi koskaan muuttua, turha unelmoidakaan." Entäs jos kyseinen henkilö lukee tuon pessimismin ja se tarttuu häneen?
Aika moni kirjoittava ei taida tajuta kuinka raskasta luettavaa se on, varsinkin jos se otetaan todesta. Motivoinnista ei tietoakaan.
Tuli vain mietettyä sen jälkeen kun olen lukenut Suomi24:ssa paljon kommentteja kuten "ei tuo ihminen voi koskaan muuttua, turha unelmoidakaan." Entäs jos kyseinen henkilö lukee tuon pessimismin ja se tarttuu häneen?
Aika moni kirjoittava ei taida tajuta kuinka raskasta luettavaa se on, varsinkin jos se otetaan todesta. Motivoinnista ei tietoakaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Osan kohdalla se vaan on totuus, ettei parantumista enää tapahdu. Jos dementia vaivaa pahasti, on aivan turha sanoa, että kyllä se siitä, kun vaan jaksat yrittää.
Jostain syystä nämä palstat keräävät ongelmaihmisiä, joiden kanssa rationaalinen lähestyminen on turhaa. Ei siinä auta empatiakaan.
Mutta jos anteeksi antaminen liittyy antamaani kuvaan niin tuskin sellainen juttu kuin dementia on se mitä oikeastaan hain koska se ei ole enää ihmisen itsensä kontrolloitavissa oleva tilanne.
Siinä ei ole kauheasti anteeksi pyydettävää tai annettavaa koska ihminen on sairas jo vähän muullakin kuin psyykkisellä tavalla ja siihen (toivottavasti) heruu ymmärrystä.
Eli tarkennetaan vielä että esimerkin ongelma on vain ja ainoastaan psykologinen ja kyseinen henkilö kykenee vielä suhtkoht täysipainoiseen pohdintaan.
On totta että pessimistisessä tai vähättelevässä ilmapiirissä ei helpolla "opiskella". Kuitenkin välillä kuulee hurjia tarinoita miten joku on selvinnyt tosi vaikeista asioista, ja päässyt menneisyyttä työstämään. Olisko niin, että mitä heikompi perusluottamus, sitä enempi ihmistä koettelee kaikki mikä yrittää sitä loppuakin luottamusta horjuttaa. Viedä niin sanotusti tuhkatkin pesästä. Lähiaikoina on tullut kuunneltua Tommy Hellsteniä. Hänen kautta tuli erikoinen ajatus tässä hetkessä elämisestä, -johon on hänen mukaansa mahdollista päästä jonkinlaisen pysähtymisen ja nöyrtymisen kautta. Ideana on käsittääkseni perinteinen jungilais-kristillinen käsitys , jonka mukaan paraneminen alkaa siitä kun ihminen myöntää varjonsa ja syyllisyytensä. Hän on jonkun itseään suuremman edessä ja hänestä tulee tarvitseva. Paradoksaalisesti tässä prosessissa myös itseluottamus saa kolauksia, koska ihminen alkaa nähdä omaa keskeneräisyyttä ja omia haavoja. Parhaimmillaan prosessin edetessä ihminen alkaa huomata mikä on vanhaa "egon sumutusta", ja mikä taas aitoa ja pysyvää luonteessa ja tavoissa. Ihminen alkaa reagoimisen ja torjunnan sijaan suojata minuuttaan ja tulla terveellä tavalla itsensä puolelle. Samalla hän kiinnostuu myös muista, eikä ole enää niin riippuvainen siitä miten muut häntä kohtelevat. Toisaalta herkkyys voi olla lisääntynyt, mutta ihminen ei enää niin helposti lähde mukaan tukkanuottasille. Koston kierre katkeaa ja sen sijaan tulee aitoja vuorovaikutteita ja suhteita.