Mikäs musiikillisen reseption mittapuu se kyynelehtiminen muka on?
Kirjassaan "Tango on intohimoni" Numminen toteaa että:
"Jos Sibeliuksen sinfoniat puhuttelevat japanilaisia lähes kyyneliin asti, niin kyllä samaan pystyvät Unto Monosen, Toivo Kärjen ja Arvo Koskimaan tangot".
Mikä tahansa musiikki saattaa otollisessa vire-ja tunnetilassa liikuttaa kuulijansa kyyneliin asti riippuen aivan siitä millaisia tunteita ja ajatuksia kuulijan sydämessä ja mielessä sillä hetkellä liikkuu mutta se ei tarkoita sitä että tämä musiikki olisi laadultaan jotenkin ylivertaista tai että tällaiset sentimentaalisuuteen taipumusta osoittavat tunteenpurkaukset olisivat läheskään syvällisintä mitä ihminen voi musiikista kokea sillä todella musertavat emotionaaliset kokemukset ovat paitsi paljon kokonaisvaltaisempia niin yltävät paljon syvemmälle mielen kerroksiin jotka ovat niin syvällä ihmismielen sopukoissa ettei sen ilmaisemiseen sentimentaalinen kyynelehtiminen enää riitä vaan ihmisen tietoisuus siirtyy kokonaan korkeampaan tietoisuuden tilaan ja tahto katoaa kokonaan tajunnasta jolloin tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti. Mutta tätähän ei tangon kuuntelija ymmärrä koska ei itse ole kokenut koskaan mitään vastaavaa.
Sitä paitsi schopenhauerilaisten musiikin metafysiikkaa käsittelevien teorioiden mukaan se ei todista mistään muusta kuin kenties musiikin välittömimmälle tietotavalle ilmaisemista sentimentaalisista tahdon vireistä jos musiikki saa kyyneliin ja mikä tahansa kevyempikin musiikki pystyy samaan sen suurempia emotionaalisia tai metafyysisiä syvyyksiä tavoittamatta jossa kuulija on kokonaisvaltaisen korkeimmanasteisen transsinomaisen ja transsendentaalisen psykofyysisen tilan vallassa kuten Mozartia ja Beethovenia kuunnellessa tai haltioitunut ja pakahtunut kuten Melartinista tai vaikka leiviskästä ja useiden muitten unohdettujen säveltäjien sinfonioista sillä kansallissäveltäjämme sinfonioista puuttuu emotionaalinen voima, syvyys ja objektivoitunut tunne niin että kuulija voisi kokea hänen musiikistaan katharsista sen lisäksi että kansallissäveltäjän sisäänpäin kääntynyttä modaalisuutta edustavat sinfoniat ovat usein kovin askeettisia, staattisia ja kitschinomaisia teoksia. On Tuukkasen meri sinfoniakin saanut minut eri yhteyksissä kyyneliin mutta sen syvin olemus voi tuottaa fyysisen katharsiksen kuten erään kerran meri sinfoniaa vanhempieni chippendale parivuoteella vanhassa asunnossa Helsingin Etelä Haagassa kuunneltuani tuntui kuin rintakehäni olisi miltei musertunut musiikin pakahduttavasta voimasta sängynpatjaa vasten jollaista en ole kansallissäveltäjän frigideistä sinfonioista koskaan kokenut saati mitään muitakaan korkeampia psykofyysisiä tiloja sillä sen musiikin frigdin klassismin ja stereotyyppisen kansallisromantiikan kaltainen luonne ei tuota suuria ja musertavia emotionaalisia kokemuksia mitä voisimme pitää suuren taiteen perimmäisenä tarkoituksena.
Kirjassaan "Tango on intohimoni" Numminen toteaa että:
"Jos Sibeliuksen sinfoniat puhuttelevat japanilaisia lähes kyyneliin asti, niin kyllä samaan pystyvät Unto Monosen, Toivo Kärjen ja Arvo Koskimaan tangot".
Mikä tahansa musiikki saattaa otollisessa vire-ja tunnetilassa liikuttaa kuulijansa kyyneliin asti riippuen aivan siitä millaisia tunteita ja ajatuksia kuulijan sydämessä ja mielessä sillä hetkellä liikkuu mutta se ei tarkoita sitä että tämä musiikki olisi laadultaan jotenkin ylivertaista tai että tällaiset sentimentaalisuuteen taipumusta osoittavat tunteenpurkaukset olisivat läheskään syvällisintä mitä ihminen voi musiikista kokea sillä todella musertavat emotionaaliset kokemukset ovat paitsi paljon kokonaisvaltaisempia niin yltävät paljon syvemmälle mielen kerroksiin jotka ovat niin syvällä ihmismielen sopukoissa ettei sen ilmaisemiseen sentimentaalinen kyynelehtiminen enää riitä vaan ihmisen tietoisuus siirtyy kokonaan korkeampaan tietoisuuden tilaan ja tahto katoaa kokonaan tajunnasta jolloin tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti. Mutta tätähän ei tangon kuuntelija ymmärrä koska ei itse ole kokenut koskaan mitään vastaavaa.
Sitä paitsi schopenhauerilaisten musiikin metafysiikkaa käsittelevien teorioiden mukaan se ei todista mistään muusta kuin kenties musiikin välittömimmälle tietotavalle ilmaisemista sentimentaalisista tahdon vireistä jos musiikki saa kyyneliin ja mikä tahansa kevyempikin musiikki pystyy samaan sen suurempia emotionaalisia tai metafyysisiä syvyyksiä tavoittamatta jossa kuulija on kokonaisvaltaisen korkeimmanasteisen transsinomaisen ja transsendentaalisen psykofyysisen tilan vallassa kuten Mozartia ja Beethovenia kuunnellessa tai haltioitunut ja pakahtunut kuten Melartinista tai vaikka leiviskästä ja useiden muitten unohdettujen säveltäjien sinfonioista sillä kansallissäveltäjämme sinfonioista puuttuu emotionaalinen voima, syvyys ja objektivoitunut tunne niin että kuulija voisi kokea hänen musiikistaan katharsista sen lisäksi että kansallissäveltäjän sisäänpäin kääntynyttä modaalisuutta edustavat sinfoniat ovat usein kovin askeettisia, staattisia ja kitschinomaisia teoksia. On Tuukkasen meri sinfoniakin saanut minut eri yhteyksissä kyyneliin mutta sen syvin olemus voi tuottaa fyysisen katharsiksen kuten erään kerran meri sinfoniaa vanhempieni chippendale parivuoteella vanhassa asunnossa Helsingin Etelä Haagassa kuunneltuani tuntui kuin rintakehäni olisi miltei musertunut musiikin pakahduttavasta voimasta sängynpatjaa vasten jollaista en ole kansallissäveltäjän frigideistä sinfonioista koskaan kokenut saati mitään muitakaan korkeampia psykofyysisiä tiloja sillä sen musiikin frigdin klassismin ja stereotyyppisen kansallisromantiikan kaltainen luonne ei tuota suuria ja musertavia emotionaalisia kokemuksia mitä voisimme pitää suuren taiteen perimmäisenä tarkoituksena.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.