Haluaisin aloittaa keskustelun aiheesta lapsettomuuden muuttuminen vuosien varrella. Tuskasta hyväksyntään ja lopulta jopa iloon. Olen 34v. nainen. Koko aikuisuuteni olen ollut vakaassa parisuhteessa ja toivonut lasta silmittömästi. Autoimmuunisairauteni ovat olleet ongelmana, vaikkei varsinaista syytä koskaan löytynyt. Olen ollut raskaanakin, mutta lopputuloksena silti tyhjä syli.
Olen alkanut työstää itseäni ja lapsuuden traumojani jo useampi vuosi (7-8) sitten. Ensin kohtasin paljon patoutunutta tuskaa, mutta nyt viimeisimpinä vuosina olen kokenut suurta irtipäästämistä ja vapautumista. Sisältäni on vapautunut paljon pelkoja ja syytöksiä. Olen löytänyt oman voimani, enkä välitä enää niin paljoa siitä, mitä muut ajattelevat, Vihdoin olen löytänyt sen tosiasian, että olen upea ihminen ja aivan täysiarvoinen ilman lapsiakin. Miksi haluaisin elää ”normaalia elämää”, kun tämä matka on muutenkin niin lyhyt ja ohikiitävä?
Nyt aivan hiljattain on käynyt niin, että ensimmäistä kertaa en kaipaa enää lasta. Rakastan lapsia, totta kai, mutta en tarvitse heitä. Aivan kuin jokin suuri kupla olisi puhjennut edessäni. Kupla jossa elin kaikki nämä vuodet. Kurjuudessa ja puutteessa. Rakastan itseäni, vihdoinkin, se on kaikki millä on väliä. Olen myös saanut valtavan paljon elämässä, edes sairaudet eivät poista sitä, että olen melkoisen etuoikeutettu... Tunnen suurta kiitollisuutta, ja minun on hyvä olla.
Lapsi on suuri asia, ja vanhemmuus haastavaa. Tiedän, että minussa itsessäni on samoja ominaisuuksia, kuin mistä olen syyttänyt omia vanhempiani. Asioita, jotka jättivät tunteen, etten ollut tärkein ja muu meni edelleni. Meissä jokaisessa on näitä puolia, mutta kun ne kunnolla tiedostaa, lapsen hankkiminen voi alkaa tuntua jopa hieman moraalittomalta: Haluanko lapsen siksi, että hänen kauttaan voin olla jotain enemmän? Haaveilisinko vanhempana jatkuvasti omasta ajasta? Tuntisiksi ajoittain rasittuneisuutta, ärtyneisyyttä ja vihaa lastani kohtaan? Uskon, että vastaus on kyllä.
Olen taiteilijasielu ja pääsin liian vanhaksi lapsettomuudesta kärsien. Ylitin jonkin kynnyksen, jolloin kärsimys tippui pois. Pelko lapsiperheeksi ajautumisesta on uusi ääni päässäni. Pelko, etten kuunnellut ja priorisoinut itseäni. Että ajaudun siihen, mihin kaikki muutkin. Nyt kun vihdoinkin olen löytänyt onnen ja vapauden tästä elämästä, jota elän.
Terveyteni on parantunut huomattavasti. Energiatasot ovat nousseet ja hormonaaliset ongelmat alkaneet helpottaa, Uskon, että juuri tällaisten muutosten jälkeen hanat voi huomaamatta ”aueta”. On turha tuudittautua siihen, että kun ei ennenkään ole onnistunut, niin tuskin nytkään. (Sitä paitsi onhan adoptiokin vaihtoehto, jos lapsen todella haluaa).
On tehtävä päätöksiä. Päätöksiä, jotka koskettavat loppuelämää. Uskon, ettei täältä löydy kohtalotovereita tähän muutokseeni liittyen. Mutta haluaisin yllättyä positiivisesti.
P.S. Olen ollut aivan hajalla lapsettomuudesta vuosikausia, itkenyt kuukausittain, stressannut, seurannut kiertopäiviä, palstaillut asian tiimoilta liikaa, kyräillyt muiden raskauksia, tuntenut merkityksettömyyttä lapsettomuuden vuoksi ja pahimmillaan kokenut itsetuhoisia ajatuksia isoimpien pettymysten kohdalla. Se oli suoranainen helvetti, jota en toivo kenellekään. Kerron tämän siksi, että haluan antaa toivoa niille, jotka ei välttämättä sitä omaa lasta saa. Toivoa muutoksesta kohti valoisampaa.
P.P.S. Olen aikaisemmin kirjoittanut lapsettomuuden hyväksymisestä blogipostauksia, mutta omalla nimellä, eikä tämän jutun ajatus ollut mainostaa blogia, vaan avautua anonyymisti. ❤️ Jokainen kirjoitus on vienyt eteenpäin tätä prosessiani, nyt huomaan sen.
Olen alkanut työstää itseäni ja lapsuuden traumojani jo useampi vuosi (7-8) sitten. Ensin kohtasin paljon patoutunutta tuskaa, mutta nyt viimeisimpinä vuosina olen kokenut suurta irtipäästämistä ja vapautumista. Sisältäni on vapautunut paljon pelkoja ja syytöksiä. Olen löytänyt oman voimani, enkä välitä enää niin paljoa siitä, mitä muut ajattelevat, Vihdoin olen löytänyt sen tosiasian, että olen upea ihminen ja aivan täysiarvoinen ilman lapsiakin. Miksi haluaisin elää ”normaalia elämää”, kun tämä matka on muutenkin niin lyhyt ja ohikiitävä?
Nyt aivan hiljattain on käynyt niin, että ensimmäistä kertaa en kaipaa enää lasta. Rakastan lapsia, totta kai, mutta en tarvitse heitä. Aivan kuin jokin suuri kupla olisi puhjennut edessäni. Kupla jossa elin kaikki nämä vuodet. Kurjuudessa ja puutteessa. Rakastan itseäni, vihdoinkin, se on kaikki millä on väliä. Olen myös saanut valtavan paljon elämässä, edes sairaudet eivät poista sitä, että olen melkoisen etuoikeutettu... Tunnen suurta kiitollisuutta, ja minun on hyvä olla.
Lapsi on suuri asia, ja vanhemmuus haastavaa. Tiedän, että minussa itsessäni on samoja ominaisuuksia, kuin mistä olen syyttänyt omia vanhempiani. Asioita, jotka jättivät tunteen, etten ollut tärkein ja muu meni edelleni. Meissä jokaisessa on näitä puolia, mutta kun ne kunnolla tiedostaa, lapsen hankkiminen voi alkaa tuntua jopa hieman moraalittomalta: Haluanko lapsen siksi, että hänen kauttaan voin olla jotain enemmän? Haaveilisinko vanhempana jatkuvasti omasta ajasta? Tuntisiksi ajoittain rasittuneisuutta, ärtyneisyyttä ja vihaa lastani kohtaan? Uskon, että vastaus on kyllä.
Olen taiteilijasielu ja pääsin liian vanhaksi lapsettomuudesta kärsien. Ylitin jonkin kynnyksen, jolloin kärsimys tippui pois. Pelko lapsiperheeksi ajautumisesta on uusi ääni päässäni. Pelko, etten kuunnellut ja priorisoinut itseäni. Että ajaudun siihen, mihin kaikki muutkin. Nyt kun vihdoinkin olen löytänyt onnen ja vapauden tästä elämästä, jota elän.
Terveyteni on parantunut huomattavasti. Energiatasot ovat nousseet ja hormonaaliset ongelmat alkaneet helpottaa, Uskon, että juuri tällaisten muutosten jälkeen hanat voi huomaamatta ”aueta”. On turha tuudittautua siihen, että kun ei ennenkään ole onnistunut, niin tuskin nytkään. (Sitä paitsi onhan adoptiokin vaihtoehto, jos lapsen todella haluaa).
On tehtävä päätöksiä. Päätöksiä, jotka koskettavat loppuelämää. Uskon, ettei täältä löydy kohtalotovereita tähän muutokseeni liittyen. Mutta haluaisin yllättyä positiivisesti.
P.S. Olen ollut aivan hajalla lapsettomuudesta vuosikausia, itkenyt kuukausittain, stressannut, seurannut kiertopäiviä, palstaillut asian tiimoilta liikaa, kyräillyt muiden raskauksia, tuntenut merkityksettömyyttä lapsettomuuden vuoksi ja pahimmillaan kokenut itsetuhoisia ajatuksia isoimpien pettymysten kohdalla. Se oli suoranainen helvetti, jota en toivo kenellekään. Kerron tämän siksi, että haluan antaa toivoa niille, jotka ei välttämättä sitä omaa lasta saa. Toivoa muutoksesta kohti valoisampaa.
P.P.S. Olen aikaisemmin kirjoittanut lapsettomuuden hyväksymisestä blogipostauksia, mutta omalla nimellä, eikä tämän jutun ajatus ollut mainostaa blogia, vaan avautua anonyymisti. ❤️ Jokainen kirjoitus on vienyt eteenpäin tätä prosessiani, nyt huomaan sen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.