Olen tullut siihen pisteeseen, että en enää jaksa jatkaa nykyistä parisuhdetta.
Parivuotisen suhteen aikana hänellä on ollut vaihtelevasti stressin ja muiden asioiden vuoksi lieviä paniikki ja agressiivisuuskohtauksia, mutta viime aikoina ne ovat pahentuneet. Erityisesti itseäni painaa viime kuun lopussa sattunut päällekäyminen, joka oli niin voimakas, että poliisit tulivat paikalle ilmeisesti naapureiden soittamana. Puolisoni huusi ja löi niin että varmasti kuului ympäristöön. Hän ei käytännössä kuitenkaan vahingoittanut minua (enkä minä häntä), mutta tilanne oli erittäin pelottava. Tilanteen rauhoituttua poliisit pyysivät minua jäämään hänen tueksi, ja koin että muita vaihtoehtoja ei ollut.
Tämän jälkeen hän on käynyt muutaman kerran psykiatrilla ja ilmeisesti lapsuuden kokemuksissa on niin traumaattisia vaiheita, että ne heijastuvat tämän päivän elämään. Psykiatrikäynnit ovat nostaneet nämä asiat pintaan ja tekevät arjesta ja elämästä entistä epävarmempaa. Hänellä on ollut usein itsetuhoisia ajatuksia ja siksi minulla on jatkuva pelko hänen hyvinvoinnistaan.
Olen ilmaissut kumppanilleni selvästi, että suhde ei voi jatkua enää sellaisena kun se nyt on ja että haluan erota, mutta kun asian ottaa esiin, niin hän romahtaa totaalisesti, saa fyysisiä oireita ja uhkaa itsemurhalla. Olen joutunut tähän asti rauhoittelemaan häntä ja lupailemaan että suhteessa on vielä mahdollisuuksia, mutta itse olen aivan loppu ja en enää keksi muuta keinoa jatkaa elämää kuin suhteen päättäminen. Ongelmana on kuitenkin se, että olen kummpanin ainoa läheinen ihminen ja hän tarrautuu minuun voimakkasti, erityisesti kriisitilanteissa. Hänellä on nyt erityisen vaikea tilanne syistä jotka eivät liity minuun, jotenka hän tarvitsisi tukea, mutta minu jaksamiseni ei tahdo riittää millään.
Sitten varsinainen kysymys. Miten saan päätettyä parisuhteen siten, että en jätä kumppaniani tyhjän päälle, mutta silti en jätä häntä roikkumaan johonkin "kyllä tämä vielä korjataan" tilanteeseen?
Parivuotisen suhteen aikana hänellä on ollut vaihtelevasti stressin ja muiden asioiden vuoksi lieviä paniikki ja agressiivisuuskohtauksia, mutta viime aikoina ne ovat pahentuneet. Erityisesti itseäni painaa viime kuun lopussa sattunut päällekäyminen, joka oli niin voimakas, että poliisit tulivat paikalle ilmeisesti naapureiden soittamana. Puolisoni huusi ja löi niin että varmasti kuului ympäristöön. Hän ei käytännössä kuitenkaan vahingoittanut minua (enkä minä häntä), mutta tilanne oli erittäin pelottava. Tilanteen rauhoituttua poliisit pyysivät minua jäämään hänen tueksi, ja koin että muita vaihtoehtoja ei ollut.
Tämän jälkeen hän on käynyt muutaman kerran psykiatrilla ja ilmeisesti lapsuuden kokemuksissa on niin traumaattisia vaiheita, että ne heijastuvat tämän päivän elämään. Psykiatrikäynnit ovat nostaneet nämä asiat pintaan ja tekevät arjesta ja elämästä entistä epävarmempaa. Hänellä on ollut usein itsetuhoisia ajatuksia ja siksi minulla on jatkuva pelko hänen hyvinvoinnistaan.
Olen ilmaissut kumppanilleni selvästi, että suhde ei voi jatkua enää sellaisena kun se nyt on ja että haluan erota, mutta kun asian ottaa esiin, niin hän romahtaa totaalisesti, saa fyysisiä oireita ja uhkaa itsemurhalla. Olen joutunut tähän asti rauhoittelemaan häntä ja lupailemaan että suhteessa on vielä mahdollisuuksia, mutta itse olen aivan loppu ja en enää keksi muuta keinoa jatkaa elämää kuin suhteen päättäminen. Ongelmana on kuitenkin se, että olen kummpanin ainoa läheinen ihminen ja hän tarrautuu minuun voimakkasti, erityisesti kriisitilanteissa. Hänellä on nyt erityisen vaikea tilanne syistä jotka eivät liity minuun, jotenka hän tarvitsisi tukea, mutta minu jaksamiseni ei tahdo riittää millään.
Sitten varsinainen kysymys. Miten saan päätettyä parisuhteen siten, että en jätä kumppaniani tyhjän päälle, mutta silti en jätä häntä roikkumaan johonkin "kyllä tämä vielä korjataan" tilanteeseen?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei sellaista tapaa taida ollakaan, kuten ei myöskään sitä "oikeaa" hetkeä. Sinä et kuitenkaan ole vastuussa toisesta aikuisesta ihmisestä. Mutta tunnustele kuitenkin onko sinun tunteet oikeasti kuolleet häntä kohtaan, vai onko tämä tilanne ja hänen ongelmat nyt se syy miksi et itse koe jaksavasi. Ehkä sinunkin kannattaisi käydä jossain juttelemassa, yksin ja ihan itsesi vuoksi, että osaat toimia oikein itseäsi kohtaan? Ei sinun aina tarvitse olla se vahva vaikka toisella on rankkaa.
Kaverillasi on vakavia ongelmia. On ymmärrettävää etta sinä (tai kuka tahaansa ystävä) haluaa tukea häntä.
Kuitenkin agressiivisuuden raja on jo vedetty . Kenenkään, ei sinun tai hänen ystäviensä, tarvitse eikä saakkaan olla mahdollisen pahoinpitelyn kohteena.
Mitä tapahtuu kun hän ei haluakkaan sitoa vioittavia tunteitaan ja tekojaan.
Voiko murhan tai toisen ihmisen fyysisesti vioittamisen laittaa "kun en pystynyt hallitsemaan tekojani" piikkiin?
Mitä hyotyä tai apua sinusta enää on kun kasvat horsmaa? Tai kun hän on tehnyt sinusta halvaantuneen, sokean tai raajarikon? Ajattele tuota muutama minuutti! Toimi sen mukaan!
eli: poispoispois ja kaus, niin kauan kuin vielä kykenet.
orastava suhde loppuisi suuseksin ehdotteluun heti !