Olen nuorin kuudesta lapsesta ja kaikkien sisarusteni sylkykuppina ensimmäiset elinvuodet. Vanhempia ei kiinnostanut lasten väliset tilanteet, itkeminen oli ärsyttävintä eli minua rangaistiin tuplasti. Tunnekylmistä vanhemmista alan päästä yli mutta sisaruksia on niin paljon ja kituen kasvaminen heidän alapuolellaan meinaa nitistää minut täysin. Enkä ole enää nuori, suuri osa elämääni on jo menetetty.
Jostain syystä tämä on elämäni vaikein asia.
Mitä mietteitä herättää teissä muissa?
Jostain syystä tämä on elämäni vaikein asia.
Mitä mietteitä herättää teissä muissa?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Sellaisia että laittaisin kyseiset henkilöt kärsimään.
Elä omaa elämääsi äläkä pidä yhteyttä enää kehenkään noista perheenjäsenistä..
Näin minä tein. Olen viimeksi tavannut siskoja 2003 sitä ennen 1984. Vanhempien kuoleman yhteydessä.
Ja kas kummaa; aamua seuraa ilta ja iltaa aamu, enkä mistää huomaa jääneeni patsi. Minulla on lapsia ja lapsenlapsia.
Harrastuksia sen verran kun aika ja varrallisuus antaa myöten.
Moi. Aloittaja tässä kiittää kommenteista. Olen jostain syystä vielä riippuvainen perheestäni mutta suunta on selvillä eli poispäin heistä. Viikko sitten olin perhejuhlissa joista ei kauhean pahaa oloa jäänyt mutta aina se sama ihmeellinen tunne etten ole mitään tai vääränlainen.
Sain myös kutsun vasta kun parempi sisareni ei päässyt ja minulle järjestyi tilaa.
Äidilläni ei ole koskaan ollut pienimpiäkään lahjoja ihmissuhdeongelmien ratkaisemisessa, kaikki vaan maton alle äkkiä, eipä ole lapsillekaan niitä taitoja siunaantunut. Meidän suku ei onneksi jatku mitenkään runsaslukuisena. Jotkut vaan ei osaa rakastaa.
Kyllä kiusaaminen saattaa aiheuttaa sosiaalista fobiaa, näin on luullakseni myös minulla käynyt. Nimittäin minun pelko alkoi kiusaamisen yhteydessä lapsuudessa. Kiusaaminen oli aika rankkaa, siinä oli mukana henkistä ja fyysistä väkivaltaa, varastelua, kotirauhan häirintää ja juttujen levittämistä. Eli lähes kaikkea mahdollista. Olen yrittänyt jotenkin antaa anteeksi kiusaajilleni, vaikealta se tosin tuntuu. Nämä ihmiset ovat jo osa menneisyyttäni.
Sinun tilanteesi on hankala siinäkin mielessä, että perheestä ei halua kovin helposti luopua. En välttämättä kannustaisi heti katkaisemaan välejä. Ensin vois yrittää selvittää asian jotenkin. Ehkä kertoa, miltä sinusta tuntuu. Ja vois yrittää osoittaa, että et hyväksy ihan mitä vain. Jos ei yritykset tuota tulosta, niin vähän voisi ottaa etäisyyttä. Oikeastaan joka kerran jälkeen, kun kohdellaan huonosti, voisit ottaa joksikin aikaa etäisyyttä. Jos tilanne jatkuu näistä huolimatta todella huonona, niin sitten välien katkaisu saattas olla paikallaan. Mutta se on vasta viimeinen keino.