Riparisota
Meillä on käyty kuluneen vuoden verran kovaa tahtojen taistelua. Edessä on siintänyt koko ajan kasvava musta pilvi. Lähestyvä kesä. Riparikesä.
Teini-ikäinen poikani on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Ripari vielä kuulemma äärimmäisen pakon edessä menisi mutta konfirmaatioon teini ei suostu.
Olen yrittänyt houkutella poikaa ottamaan riparin vastaan mahdollisuutena. Jos ei muuten, niin edes kummin tehtävien vuoksi. Ja kirkkohäiden. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Sinne vaan, kaikki muutkin menevät. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä.
Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan? Itse en ainakaan tiennyt. Olisin jättänyt riparin käymättä, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Uskonasiat tulivat lähelle vasta reilusti myöhemmin. Leirillä aika kului lähinnä meikkiä parannellessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa.
Riparisotamme alkoi kevään mittaan tarkoittaa, että annanko tässä pojan tehdä päätöksen erota kirkosta? Sellaiseen ei mielestäni maailman mustavalkoisena hahmottava teini-ikäinen ole valmis. En olisi halunnut myöskään antaa lapselle sitä viestiä, että tahtonsa saa läpi kun yksinkertaisesti haraa vastaan tarpeeksi kauan. Ja kuitenkin tässä on niin käymässä. Isä on väsytystaktiikalla käännytetty. Protuleiri on varattu ja maksettu. Olen hävinnyt tämän erän.
Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon poika kuitenkin edelleen kuuluu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi taivaanisä ei välitä rakenteista. Uskon, että suojeluksessa ollaan näinkin.
Kirjoittaja on teatterinjohtaja ja perheenäiti.
Meillä on käyty kuluneen vuoden verran kovaa tahtojen taistelua. Edessä on siintänyt koko ajan kasvava musta pilvi. Lähestyvä kesä. Riparikesä.
Teini-ikäinen poikani on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Ripari vielä kuulemma äärimmäisen pakon edessä menisi mutta konfirmaatioon teini ei suostu.
Olen yrittänyt houkutella poikaa ottamaan riparin vastaan mahdollisuutena. Jos ei muuten, niin edes kummin tehtävien vuoksi. Ja kirkkohäiden. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Sinne vaan, kaikki muutkin menevät. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä.
Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan? Itse en ainakaan tiennyt. Olisin jättänyt riparin käymättä, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Uskonasiat tulivat lähelle vasta reilusti myöhemmin. Leirillä aika kului lähinnä meikkiä parannellessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa.
Riparisotamme alkoi kevään mittaan tarkoittaa, että annanko tässä pojan tehdä päätöksen erota kirkosta? Sellaiseen ei mielestäni maailman mustavalkoisena hahmottava teini-ikäinen ole valmis. En olisi halunnut myöskään antaa lapselle sitä viestiä, että tahtonsa saa läpi kun yksinkertaisesti haraa vastaan tarpeeksi kauan. Ja kuitenkin tässä on niin käymässä. Isä on väsytystaktiikalla käännytetty. Protuleiri on varattu ja maksettu. Olen hävinnyt tämän erän.
Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon poika kuitenkin edelleen kuuluu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi taivaanisä ei välitä rakenteista. Uskon, että suojeluksessa ollaan näinkin.
Kirjoittaja on teatterinjohtaja ja perheenäiti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Annan nuoren teinin päätökselle arvoa. Hänestä on varmasti kehkeytymässä terve, omia aivojaan käyttävä nuori aikuinen. Mitähän siitä tulisi jos kukaan ei käyttäisi omaa harkintakykyään ja toimisi silmittömästi luottaen toiseen inhimilliseen auktoriteettiin? En ateistina ota kantaa rippikoulun uskonnolliseen merkitykseen. Itse muutama vuosi taaksepäin kävin hikoilemassa sen viisi päivää mikä siellä tuli olla. Pääsyy oli sukulaisten antama raha. Lapsellesi vinkiksi: jos yhtään on suvussa taipumusta antaa rahaa juhlissa kuten kristillinen konfirmaatio, kannattaa harkita uudelleen.
Mutta jos raha ei kiinnosta, niin sehän kuvastaa vain nuoren henkilön omistautumista ja pitävää päätöksentekokykyä.
Tämän kirjoitti nuori, itseajatteleva ateisti, opiskelija ja rippikoulun käynyt.
siis voi vitttu mitä paskaa puhut.
minut lahjottiin, että menisin rippikouluun... tulisi niin hyvät lahjat. no tottakai se nuorta tyhmää minua houkutti vaikken yhtään rippikouluun muuten halunnut. heti kun olin täysi-ikäinen niin erosin kirkosta.
itse olen sitä mieltä, että vanhempien täytyy myös kunnioittaa lapsia eikä vain toisinpäin.
lapsesi voi myöhemmin mennä rippikouluun, jos häntä kiinnostaa. itse haluan joskus vielä mennä prometheus leirille.
jos voisin muuttaa menneisyyttä niin jättäisin rippikoulun käymättä - ne pienet hyvät asiat mitä siellä oli eivät auta niissä paskoissa jutuissa mitä piti kuunnella.
niin ja nuo helvetin tapakristityt ottaa kyllä aivoon. miksi kuulua kirkkoon jos ei usko raamatun oppiin (pojastasi siis en tiedä tässä tapauksessa yhtään mitään)? miksi pitää kirkkohäät jos ei usko papin puheisiin? miksei ole selkärankaa olla oma itsensä vaan ollaan muiden mieliksi kirkossa ja "kun se nyt vaan on tapana"!!!!!!!
jos uskoo niin uskoo, jos ei niin ei.. ja uskoo tai ei niin mihinkään seurakuntaan ei tarvitse kuulua. käyhän ne "syntisetkin" joskus kirkossa. minä mukaanlukien mutten ikinä nouse seisomaan, kun muut nousevat jumalaa ylistämään. koska en siihen usko. miksi esittäisin muiden mieliksi?
jokainen ihminen on erilainen.
itseäni ärsytti kaverini joka erosi kirkosta mutta liittyi takaisin vain siksi, että hänen lapsensa liitettiin kirkkoon. siis ei usko edelleenkään mihinkään mutta oltiin muille mieliksi, pelättiin mitä muut ajattelevat jos lasta ei kirkkoon liitetä. kyllähän ne kastejuhlat olisi voinut nimiäisinä pitää.
mieheni kanssa emme laita tulevia lapsia kirkkoon - saavat itse opiskella ja oppia erilaisista uskonnoista ja näkemyksistä ja sitten jos jokin kolahtaa niin kolahtaa jos ei niin ei. emme halua syöttää pajunköyttä muttemme kieltääkään mitään.
en pitänyt kirkkohäitä ja naimisiin meno oli silti ihanaa :)
ELI POINTTI: lapsesi tekee niinkuin haluaa mikäli haluat antaa hänen olla oma itsensä!
niin unohtui sanoa täysin omamielipiteeni kaikkiin uskontoihin (ehkei nyt suoraan liity asiaan mutta kerronpahan vaan):
uskonnot ovat lähinnä heikoille, heikot hakevat sieltä apua ja mikäli apua ei tule niin se on jumalan tahto. jos taas apua tulee niin sekin on jumalan tahto. vaikka olisit alkoholisti ja tulisit uskoon ja parantuisit niin sinä itse sen parannuksen teit, eikä jumala!
"Usko ja tieto ovat eri asioita. Usko on vain luja luottamus toiveeseen."
Turha on aloitusviestiin vastata, sillä sen kirjoittaja ei todennäköisesti ole sitä tänne postannut. Alkuperäinen teksti on täällä: http://www.kirkkojakaupunki.fi/kannanotot/riparisota
Teksti on lainattu lähdettä mainitsematta.
Pyydä jälkipolveltasi anteeksi ja jätä aivopestyt ajatukset.
Itseä yritettiin lahjoa että menisin rippikouluun.
En mennyt vaan erosin kirkosta väärentämällä vanhempien suostumuslomakkeen.
Samoiten kieltäydyin heti peruskoulusta päästyä jatkokoulusta, vaikka olisi lahjottu useampien tonnien arvolla.
Ei ole kaduttanut eikä täällä kannata elää jos joutuu töitä tekemään.
Lomalla vaan ympäri vuoden.
Jos aloitus on aito, yksi asia on varma. Poikasi kokee syvää inhoa sinua kohtaan koko loppuelämän.
Luulen että on provo, ei kai enää nykyaikana pakotella lapsia mihinkään tuollaiseen
Ja jos pakittaa niin on egoisti, mitä lapsen parasta rippikoulu muuten olis, uskonnollinen vanha tapa . Lapsen on saatava päättää itse suuntansa elämässä Ja nykynuoret ei enää ole tästä asiasta kiinnostuneita.
Teatterin johtaja on hyvä nimitys, sillä todellista teatteria pitää perheelleen ,sanoisiko sirkusta oikein