Suomi24 Keskustelut | MeriMurtonen

Onneksi löysin tämän ketjun, vaikka se vanha onkin. Olen 51-vuotias, ja minulla todettiin molemminpuolinen keuhkoveritulppa reilu kuukausi sitten. Olin muutaman päivän tuntenut outoa, pientä hengästymistä tasamaalla, ja syke tuntui olevan vähän levoton ja tavallista korkeampi. Menin varmuuden vuoksi käymään Mehiläisessä, kun oli matkallelähtö tiedossa muutaman päivän päästä, ja siellä otetuissa kokeissa oli d-dimeeri ja sydänentsyymi koholla, joten passittivat Meilahden päivystykseen. Päivystyksessä veivät suoraan ilmoittautumisesta petiin, piuhat kiinni ja monitorit päälle, ottivat lisää verikokeita ja röntgenkuvat, ja tt-kuvassa sitten näkyi molemminpuolinen keuhkoembolia. Klexane aloitettiin heti, minut siirrettiin osastolle, enkä ensimmäiseen vuorokauteen saanut nousta edes vessaan. Sairaalassa meni 4 yötä, ottivat alaraajojen, vatsan ja sydämen ultrat, jotka olivat kaikki ihan ok. Tukoksen alkuperää ei siis löytynyt.

Nyt olen kuukauden sairasloman jälkeen ollut viikon töissä. Lääkityksenä on ollut kuukauden ajan Klexane aamuin illoin, nyt ollaan siirtymässä Marevaniin, joka jää minulla pysyväksi. Atorvastatin aloitettiin myös, korkeaan kolesteroliin on sukurasite. Minulla on aikaisemmin todettu APC-resistenssi, ja äitini kuoli keuhkoveritulppaan 1,5 vuotta sitten. Sairastuminen oli hirveä järkytys, ja elämäni ensimmäistä kertaa sairaalaan joutuminen ehkä vieläkin hirveämpi.

Toipuminen on edennyt pikkuhiljaa. Fyysinen rasitus uuvuttaa edelleen, syke nousee korkealle ja rintaa painaa, jos on ollut liian rankka päivä. Olen jaksanut kävellä jo ihan hyvin, pari kertaa olen myös käynyt varovasti vesijuoksemassa, joten kai tämä tästä. Rankin juttu on ollut henkinen puoli. Olen herkkä, ja sympaattinen hermostoni on mennyt näistä kokemuksista totaaliseen taistele tai pakene -tilaan. Kauppakeskuksen jouluruuhkassa tai iltapäivän pimeydessä liikenneruuhkassa meinasin alussa mennä ihan paniikkiin, syke nousi korkealle ja rintaa alkoi puristaa. Olen yrittänyt kysellä lääkäreiltä, mikä on normaalia toipumiseen liittyvää oireilua ja kauanko palautuminen yleensä kestää, mutta en ole saanut tarpeeksi selkeitä vastauksia ja olenkin vahdannut jokaikistä rinnan alueen tuntemusta peläten, että kohta tulee sydäri tms. Ja pelkohan tietysti vaan lisää ahdistusoireita... Eräs ihana yksityislääkäri sitten selitti minulle rauhallisesti kaiken, vastasi kysymyksiini ja määräsi varuiksi Opamoxia, jota en ole juurikaan tarvinnut, kun parasta rauhoittavaa on ollut kuulluksi tuleminen ja vastausten saaminen. Hän sanoi, että ei ole ihme, että hermostoni tulkitsee nyt pienetkin stressinaiheet vakavaksi uhaksi, kun olen läpikäynyt äkillisen sairastumisen, sairaalaan joutumisen, ja taustalla vielä äidin traaginen kuolema samaan sairauteen. Mindfulness, meditaatio ja rauhoittava musiikki ovat auttaneet myös. Mutta todella yksin tällaisessa tilanteessa ihminen jää, kun tehokkaan akuuttisairaanhoidon jälkeen on yksin kotona lääkkeineen, omakannan ja lääkärin tekstiviestien varassa. Soittopyyntöihin joutuu vastausta odottamaan parikin päivää, eikä niitä selkeitä vastauksia tahdo saada.

Joten olen todella kiitollinen tästä keskustelusta! Luin läpi jokaikisen viestin ja oloni helpottui kovasti. Hyvää joulua ja paranemista kaikille kohtalotovereille!21.12.2019 09:36