- Juuri näinä viikkoina, kun päivä on alkanut lyhenemään ja auringonvaloa ei ole jokaisena päivänä, on vanhimmat lehdet alkaneet muuttua keltaisiksi. Täytyy sanoa, että koskaan ei mikään kukka ole viehättänyt minua sisäkasveissa kuin tämä. Kerta toisensa jälkeen olen pysähtynyt sen lähelle ja koskettanut ja katsellut sen reagointia, lehtien suppuun sulkeutumista sekä myös varren taittumista rungosta. Pohtinut miten paljon kasvi käyttääkään energiaa noihin toimintoihin; se on tuntunut hyvin persoonalliselta ja onhan se elävä organismi.
- Aloittajan teksti kyllä vaikuttaa juuri päinvastoin kuin hän toivoo. Näin ulkopaikkakuntalaisena ihmettelen kokkolalaisen suvaitsemattomuutta. Hänellä on oikeus omaan vakaumukseensa ja sama oikeus kuuluu olla toisellakin ihmisellä.
- Makriina- on juuri noin kuin kirjoitit. Ja rohkaisevaa kuulla, miten suvussanne pantiin piste kaunalle ja aloitettiin ikäänkuin puhtaalta pöydältä. Omalla kohdallani suvussani koen niin, että minun avoimmuuteni on vain sulkenut muiden suut mykkyyteen ja pelkoon. Minua kaihdetaan , herättänen nin paljon pelkoa ja epävarmuutta koska edustan uutta ja mahdotonta puhumiskulttuuria. Tulee mieleen se vanha vertaus tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta, miten turhaa se on. Sellaiseksi koen roolini nyt. Mutta sitten ajattelen, että omalla kohdallani olen yrittänyt korjata tilannetta, olen vastuussa vain itsestäni , kun ketään ei voi pakottaa mihinkään mihin ei ole valmis. En voi kantaa toisten tunteita jne. Jos polkuni on vaeltaa näin ilman suvun yhteisöllisyyttä, niin parempi yksin kuin valheellisessa hyssyttelyssä ja puhumattomuudessa porukan keskellä.
- Tartun vain tuohon sukuriita ongelmaan. Joskus vain käy niin, että vilpittömästi yrittää auttaa ja lopputulos onkin sekasotku ja katkenneet välit. Live elämässäni samoin. Eihän koskaan voi unohtaa, mutta pakko on vain oppia asian kanssa elämään ja jatkaa elämää. Aika tekee onneksi tehtävänsä ja pahimmat kaunat ohenee, kun uusia tapahtumakerroksia tulee entisten päälle. Ihannehan olisi tuo oikaisu heti, mutta jos vastapuoli ei halua on tilanne kinkkinen. Ja siten tapahtuu vääristyminen ja haitallisten tulkintojen vahvistuminen. Tällä hetkellä ajattelen niin, että meidän ja seuraavakin sukupolvi kantaa puhumattomuuden taakkaa sotarasitteena. Kun sodan jälkeen piti painautua vain työhön ja selviytymiseen, ei puhuttu sodan traumasta. Lapset oppivat työn ja avoimmuus jäi suoritusten alle. Jatkamme samaa puhumattomuuden kulttuuria omissa vaikeissa asioissamme. Puhumisen ja asioiden avaamisen malli on niin vieras, ettei "ikimaailmassa" minunkaan suvussani kokoonnuttaisi puhumaan avoimesti ja sopien. Jokainen vain vaikenee ja puskee elämäänsä eteenpäin. Vaikka jakamisessa juuri olisi yhteisöllinen voimaannuttava arvo. Mutta miksi vaikeneva haluaa rangaista itseään yhteyden kieltämisellä ja samalla rangaista myös muita. Siinä on kiveä kengässä ja leivässä ottajalla ja antajalla.
- Hyvä kirjoitus ja yhteenveto ; kiitos siitä!