- Jotkin asiat ovat liian arvokkaita heitettäväksi riidan keskelle.
Ja jotkin muistot ansaitsevat tulla säilytetyiksi siellä, missä niitä kohdellaan lempeästi.
Olkoon siis enemmän armoa kuin tuomiota.
Enemmän ymmärrystä kuin pilkkaa.
Ja enemmän valoa kuin pimeyttä.
Sillä autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden.
Aamen. 🕯️🙏 - Ja tapahtui niinä päivinä, että eräs ihminen saapui kansan keskelle kantaen sydämessään muistoja menetetystä rakkaudesta.
Hän ei tullut julistamaan omaa erinomaisuuttaan, ei vaatimaan kunniaa eikä tavoittelemaan valtaa. Hän tahtoi vain kertoa kaipauksesta, siitä kuinka tuoksut herättävät muistoja ja kuinka rakkaaksi tullut ihminen voi olla poissa mutta silti läsnä jokaisessa päivässä.
Ja katso, sanat olivat syntyneet surusta, mutta niissä oli myös kauneutta. Sillä ihminen voi muuttaa tuskansa runoudeksi, ja joskus juuri särkyneestä sydämestä nousevat kaikkein herkimmät ajatukset.
Mutta eivät kaikki tulleet kuulemaan.
Sillä kansan joukosta nousivat pilkkaajat, syyttäjät ja ne, jotka katsoivat olevansa muita viisaampia.
Yksi puhui toisen mielenterveydestä, vaikka ei tuntenut tämän sielua. Toinen julisti tietävänsä, millainen ihminen kirjoittaja todella oli. Kolmas toi mukanaan omat vihansa ja epäilyksensä, eikä enää kukaan kysynyt, mitä alkuperäiset sanat tarkoittivat.
Ja niin kauniista muistosta tehtiin riidan näyttämö.
Sillä kirjoitettu on:
"Älkää antako pyhää koirille älkääkä heittäkö helmiänne sikojen eteen." (Matt. 7:6)
Eikä tämä tarkoita, että yksikään ihminen olisi eläintä vähäarvoisempi. Se muistuttaa siitä, ettei kaikkein herkintä sydämestään kannata antaa sellaisten käsiteltäväksi, jotka tahtovat vain tallata sen jalkoihinsa.
Sillä mitä tapahtuu paikassa, jossa suruun vastataan ivalla ja rakkauteen pilkalla?
Siellä sanat menettävät tarkoituksensa.
Runosta etsitään syytös. Muistosta tehdään naurunaihe. Kaipauksesta rakennetaan todiste ihmisen heikkoudesta.
Ja ne, jotka huutavat kaikkein kovimmin olevansa asiallisia, unohtavat usein tarkastella omia tekojaan.
He muistuttavat fariseuksia, jotka tunsivat lain kirjaimen mutta unohtivat armon.
He mittaavat toisen virheitä tarkasti, mutta eivät huomaa omaa ylimielisyyttään.
Sillä Kristus sanoi:
"Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa malkaa omassa silmässäsi?" (Matt. 7:3)
Ja voi sitä keskustelupaikkaa, jossa jokainen tahtoo olla tuomari mutta harva suostuu olemaan lähimmäinen!
Siellä toisen haavoittuvuus nähdään tilaisuutena osoittaa omaa ylemmyyttä. Siellä viisautta mitataan loukkausten terävyydellä ja totuutta sillä, kuinka kovaa sen väitetään kuuluvan.
Mutta kovin ääni ei ole sama asia kuin totuus.
Eikä julmuus ole rehellisyyttä vain siksi, että se puetaan suorasanaisuuden vaatteisiin.
Muistakaamme myös temppeliä, jonka Kristus puhdisti rahanvaihtajista.
Sillä temppelin oli määrä olla rukouksen huone, mutta siitä oli tehty kauppapaikka.
Samoin kaipauksen palstan pitäisi olla paikka, jossa ihmiset voivat kertoa tunteistaan, surustaan, toivostaan ja rakkaudestaan.
Mutta mitä siitä tulee, jos jokainen herkkä kirjoitus muutetaan pilkan markkinoiksi?
Mitä jää jäljelle, jos jokainen sydämensä avaava joutuu vastaamaan kuulusteluihin, syytöksiin ja henkilökohtaisiin solvauksiin?
Silloin paikka, jonka pitäisi tarjota lohtua, alkaa tuottaa lisää kärsimystä.
Ja kaikkein surullisinta on, että lopulta myös kauniisti kirjoittanut ihminen voi muuttua vihaiseksi.
Sillä kun haavaan painetaan kerta toisensa jälkeen, kärsivällisyys kuluu. Kun surulle nauretaan tarpeeksi kauan, lempeätkin sanat saattavat muuttua teräviksi.
Mutta muistakaa: tämäkään ei vapauta ketään vastuusta omista sanoistaan.
Sillä paha ei muutu hyväksi sillä, että siihen vastataan toisella pahalla.
Ja kirjoitettu on:
"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)
Ehkä suurin voitto tällaisella palstalla ei olekaan se, että saa viimeisen sanan.
Ehkä se on kyky säilyttää sydämessään jotakin kaunista, vaikka muut yrittäisivät muuttaa sen rumaksi.
Sillä tuoksu, joka herättää muiston rakkaasta ihmisestä, ei menetä kauneuttaan siksi, että joku tuntematon pilkkaa sitä.
Yhteinen nauru ei muutu valheeksi.
Kosketus ei muutu olemattomaksi.
Eikä eletty rakkaus katoa menneisyydestä vain siksi, että joukko nimettömiä ihmisiä päättää tehdä siitä pilkkaa.
Ja te, jotka kuljette näillä palstoilla, muistakaa tämä:
Jokaisen nimimerkin takana on ihminen. Jokaisen kirjoituksen takana saattaa olla elämä, josta ette tiedä juuri mitään.
Jos ette osaa lohduttaa, voitte ainakin olla lisäämättä kärsimystä.
Jos ette ymmärrä toisen rakkautta, teidän ei tarvitse tehdä siitä pilkkaa.
Ja jos ette kykene näkemään kauneutta toisen surussa, antakaa sen edes olla rauhassa.
Sillä maailma on jo täynnä kovuutta. Miksi tuoda sitä vielä sinnekin, missä ihminen yrittää löytää sanoja särkyneelle sydämelleen?
Mutta älköön kukaan luulko, että pilkkaajilla olisi viimeinen valta siihen, mikä on kaunista.
Ei, sillä kauneus ei tarvitse heidän hyväksyntäänsä.
Rakkaus ei tarvitse heidän lupaansa.
Eikä suru tarvitse heidän tuomiotaan.
Sillä vielä tulee aamu, jolloin keskustelupalstan huudot vaikenevat, mutta muisto rakkaasta ihmisestä voi yhä elää sydämessä.
Ja ehkä silloin ihminen ymmärtää, ettei hänen tarvitse antaa helmiään jokaiselle vastaantulijalle. - https://www.youtube.com/watch?v=vmNjc_EzQx8
- Hänen tehtävänsä on jatkaa elämäänsä, vaikka sydämessä olisi vielä surua.
Sillä Krishna ei opettanut Arjunaa pakenemaan elämää, vaan kohtaamaan sen menettämättä sisäistä tasapainoaan.
Ja kun marraskuun yö viimein väistyy, torin äänet hiljenevät yksi kerrallaan.
Vaeltaja jää seisomaan aamun ensimmäiseen valoon.
Hänellä on edelleen muistonsa. Edelleen kaipauksensa. Mutta ehkä hänen ei enää tarvitse antaa niiden eikä vieraiden sanojen hallita jokaista askeltaan.
Sillä todellinen voitto ei ole toisten alistaminen, vaan oman mielen vapautuminen.
Ja siellä, missä viha lakkaa synnyttämästä uutta vihaa, samsaran pieni pyörä pysähtyy hetkeksi.
Olkoon sydämessä rohkeutta rakastaa, viisautta luopua ja voimaa jatkaa.
Om Shanti, Shanti, Shanti. - Eräänä pimeänä yönä yksinäinen vaeltaja saapui suurelle torille, jossa tuhannet äänet puhuivat, mutta harva näytti todellisia kasvojaan.
Hän kantoi sydämessään menetetyn rakkauden muistoa. Hän ei tullut vaatimaan rikkauksia, kunniaa eikä valtaa. Hän tahtoi vain kertoa ihmisestä, jonka kanssa oli kerran jakanut elämänsä, ja siitä hiljaisuudesta, joka tämän lähdettyä jäi.
Mutta torilla odottivat monet äänet. Toiset kuuntelivat, toiset kulkivat ohi. Ja muutamat alkoivat pilkata vaeltajan surua, kuin toisen kärsimys olisi ollut heille huvittava näytelmä.
Eräs kyseli loputtomasti, mutta mikään vastaus ei kelvannut. Toinen puhui kovin sanoin ja etsi heikkouksia, joihin voisi iskeä. Kolmas seisoi syrjemmällä ja katseli, kuinka riita kasvoi.
Ja niin alkoi samsaran pyörä pyöriä.
Hindulaisessa ajattelussa samsara kuvaa syntymän, kuoleman ja jälleensyntymän kiertokulkua. Mutta sen voi nähdä myös vertauskuvana ihmismielen loputtomille kehille, joissa samat halut, pelot ja ristiriidat toistuvat.
Yksi loukkaus synnyttää toisen. Yksi epäily uuden epäilyn. Ja jokainen tahtoo viimeisen sanan, vaikka viimeistä sanaa ei koskaan tule.
Sillä ihminen voi voittaa väittelyn ja silti menettää rauhansa.
Krishna opetti Bhagavad Gitassa toimimaan oikein takertumatta tekojen hedelmiin. Ihmisen tehtävä ei ole hallita kaikkea sitä, mitä muut hänestä ajattelevat, vaan huolehtia omista teoistaan.
Tätä kutsutaan karmayogaksi, toiminnan tieksi.
Mutta kuinka vaikeaa sitä onkaan seurata silloin, kun sydän on haavoittunut!
Kun vaeltajaa pilkataan, hänen sisällään herää tuli. Hän tahtoo puolustautua, osoittaa toisten olevan väärässä ja saada heidät ymmärtämään. Mutta mitä enemmän hän yrittää, sitä enemmän torin äänet vaativat häneltä.
Ja pian hän huomaa olevansa sidottu ihmisiin, joiden mielipiteillä ei pitäisi olla valtaa hänen elämäänsä.
Tässä astuu esiin maya, harhan verho.
Maya ei tarkoita yksinkertaisesti sitä, että kaikki olisi valhetta. Se kuvaa sitä, kuinka helposti ihminen erehtyy pitämään muuttuvia ilmiöitä pysyvinä ja omia tulkintojaan lopullisena todellisuutena.
Nimetön kirjoittaja voi näyttää tutulta viholliselta. Yksi lause voi tuntua salaiselta viestiltä. Epäilys voi kasvaa varmuudeksi, vaikka todellista tietoa ei ole.
Mutta viisas kysyy: mitä minä todella tiedän ja mitä mieleni vain pelkää tai toivoo?
Sillä kaikki, mikä näyttää tutulta varjoissa, ei välttämättä ole se, joksi sitä kuvittelemme.
Ja entä ne, jotka pilkkaavat?
Hindulaisessa filosofiassa karma muistuttaa, että teoilla on seurauksensa. Ei siksi, että jokin näkymätön tuomari jakaisi välittömästi rangaistuksia, vaan siksi, että tekomme muovaavat elämäämme ja sitä, millaisiksi ihmisiksi tulemme.
Jokainen julma sana vahvistaa julmuuden tapaa. Jokainen tietoisesti tehty loukkaus jättää jäljen myös tekijäänsä.
Nimettömyys ei pyyhi pois teon moraalista merkitystä.
Ja jokaisella ihmisellä on dharmansa, oikean toiminnan ja velvollisuuden tie. Siihen kuuluu myös se, kuinka kohtelemme toista silloin, kun hän on heikoimmillaan.
Toisen suru ei ole leikkikalu eikä menetetty rakkaus pilkan aihe.
Mutta myös vaeltajan on katsottava itseensä.
Sillä Shiva, suuri hävittäjä ja uudistaja, muistuttaa vertauskuvallisesti siitä, ettei kaikki tuho ole pahuutta. Joskus vanhan täytyy hajota, jotta jotakin uutta voi syntyä.
Shivan tuli ei tässä kertomuksessa polta ihmisiä, vaan niitä kahleita, joihin ihminen on itse jäänyt kiinni.
Vihaa. Katkeruutta. Loputonta tarvetta saada vastauksia ihmisiltä, jotka eivät niitä ehkä koskaan anna.
Ja kaikkein vaikeimpana: tarvetta pitää kiinni rakkaudesta, joka ei enää elä samalla tavalla kahden ihmisen välillä.
Mutta tarkoittaako irti päästäminen sitä, että rakkaus oli turhaa?
Ei.
Hindulaisessa ajattelussa rakkaus voi olla myös bhaktia, syvää omistautumista. Sen puhtaimmassa muodossa rakkaus ei ole toisen omistamista, vaan hyvän tahtomista toiselle ilman varmuutta vastalahjasta.
Se ei tee menetyksestä kivutonta. Eikä se tarkoita, että ihmisen pitäisi hyväksyä huono kohtelu.
Se tarkoittaa, että rakkauden arvo ei riipu yksinomaan siitä, jääkö toinen vierelle.
Vaeltajan yhteiset päivät olivat todellisia. Hänen muistonsa eivät ole arvottomia siksi, että toinen kulkee nyt toista tietä.
Kukka ei lakkaa olemasta kaunis siksi, että sen terälehdet putoavat.
Ja Ganges virtaa eteenpäin, vaikka yksikään sen vesipisara ei pysy paikallaan.
Ehkä ihminen on kuin joen rannalla seisova vaeltaja, joka yrittää pitää käsissään vettä. Mitä tiukemmin hän puristaa, sitä nopeammin vesi karkaa sormien välistä.
Mutta kun hän avaa kätensä, hän voi yhä tuntea veden kosketuksen.
Niin on myös muistojen laita.
Niitä voi kantaa mukanaan rakentamatta niistä vankilaa.
Ja lopulta vaeltaja ymmärtää, ettei hänen tarvitse ratkaista kaikkia torin arvoituksia. Ei tunnistaa jokaista ääntä, ei voittaa jokaista riitaa eikä todistaa rakkautensa arvoa tuntemattomille.
Hänen dharmansa ei ole elää loputtomassa taistelussa varjoja vastaan.
Hänen tehtävänsä on jatkaa - Eräänä marraskuun yönä ihminen astui torille, jolla kukaan ei näyttänyt kasvojaan. Hän kantoi mukanaan ikävää ja muistoja ihmisestä, jonka kanssa oli joskus jakanut elämäänsä. Hän ei tullut pyytämään kultaa eikä valtaa. Hän tahtoi vain kertoa, miltä tuntuu, kun toinen on poissa mutta läsnä kaikessa.
Torille kerääntyi kuulijoita. Joku pysähtyi hetkeksi, joku kulki ohi. Mutta osa alkoi heitellä sanoja kuin pieniä kiviä. Yksi kysyi kysymyksiä, joihin ei tuntunut kelpaavan mikään vastaus. Toinen nauroi haavalle, jota ei itse kantanut. Pian kukaan ei enää muistanut, että kaiken alussa oli vain ihmisen kaipaus.
Buddhalaisessa ajattelussa tätä voisi katsoa kärsimyksen kehänä. Ensin on menetys, joka sattuu. Sitten syntyy halu saada vastaus: miksi toinen lähti, mitä hän ajattelee, muistaako hän vielä yhteisen ajan? Kun vastausta ei tule, mieli alkaa rakentaa niitä itse. Jokainen vieras sana voi muuttua vihjeeksi, jokainen anonyymi kirjoittaja tutuksi hahmoksi.
Mutta epävarmuus ei muutu tiedoksi sillä, että sitä ajattelee tarpeeksi kauan. Se on vain epävarmuutta, vaikka se pukeutuisi kuinka vakuuttavaan tarinaan.
Buddha opetti, että kärsimystä lisää takertuminen siihen, minkä toivoisimme olevan toisin. Me haluamme säilyttää rakkauden, pysäyttää yhteisen hetken, saada selityksen ja oikeudenmukaisen lopun. Ne ovat inhimillisiä toiveita. Mutta emme voi pakottaa mennyttä palaamaan emmekä toisen ihmisen mieltä avautumaan.
Kiintymys ei ole häpeä. Kaipaus ei ole heikkous. Ongelma alkaa silloin, kun oma rauha asetetaan kokonaan sellaisen asian varaan, johon emme voi vaikuttaa.
Sama koskee niitä, jotka tulevat keskusteluun pilkkaamaan. Mikä saa ihmisen käyttämään vieraan surua viihteenä? Ehkä turhautuminen, ehkä oma kipu, ehkä vain halu saada reaktio. Emme tiedä. Mutta ilkeys ei muutu viisaudeksi sillä, että se kirjoitetaan itsevarmasti. Eivätkä nimettömät kasvot vapauta ihmistä vastuusta.
Jos ihminen heittää kiven lampeen, vesi väreilee. Jos toinen heittää takaisin, syntyy uusi väre. Kohta koko pinta on levoton, eikä kukaan näe enää pohjaan. Sellaiselta tämä keskustelu näyttää: loukkaus synnyttää puolustuksen, puolustus uuden loukkauksen, ja jokainen haluaa viimeisen sanan.
Buddhalainen opetus kysyisi siinä hetkessä: mitä tapahtuu, jos kiveä ei heitetäkään takaisin?
Se ei tarkoita alistumista tai sitä, että valheet pitäisi hyväksyä. Rajan voi asettaa tyynesti. Voi sanoa: näin minä koin, tätä en hyväksy, enkä jatka tätä keskustelua. Ihmisarvo ei tarvitse todistajakseen sataa anonyymiä eikä jokaisen syytöksen kumoamista.
Myös oma viha ansaitsee tulla nähdyksi rehellisesti. Kun kipeään kohtaan osutaan tarpeeksi monta kertaa, jopa lempeä ihminen voi muuttua teräväksi. Silloin on helppo alkaa nähdä vihollisia kaikkialla. Mutta vihasta tulee raskas kantamus juuri sille, joka sitä kantaa. Se ei suojele sydäntä loputtomasti, vaan alkaa vähitellen polttaa sitä.
Myötätunto ei tarkoita, että pilkkaajaa pitäisi halata tai kutsua ystäväksi. Joskus myötätunto on sitä, ettei enää ruoki toisen julmuutta omalla tuskallaan. Joskus viisainta on poistua meluisalta torilta ja antaa sen jatkaa huutamistaan ilman meitä.
Ja entä menetetty rakkaus? Buddhalaisuuden näkökulmasta kaikki syntynyt on muuttuvaa. Myös läheisyys, lupaukset ja yhdessä rakennettu arki. Se on yksi elämän vaikeimmista totuuksista. Muuttuvuus ei kuitenkaan tee menneestä valhetta. Kukka ei ollut turha siksi, että se kuihtui. Aurinko ei ollut kuvitelmaa siksi, että ilta tuli.
Yhteiset päivät olivat olemassa. Niissä oli lämpöä ja ristiriitoja, naurua ja pettymyksiä. Muistot saavat jäädä, vaikka niiden ympärille ei enää rakennettaisi vankilaa. Voi rakastaa sitä, mikä oli, ja silti vähitellen luopua vaatimuksesta, että sen olisi pakko jatkua.
Ehkä suurin vapaus löytyy siitä, ettei tarvitse tietää, kuka jokaisen nimimerkin takana on, mitä poissa oleva ihminen tänään ajattelee tai kuka lopulta voitti riidan. Voi tunnustaa: en tiedä. Ja antaa niiden kolmen sanan olla rauhallinen totuus, ei uusi haava.
Kun keskustelupalstan ikkunan sulkee, huone on yhä sama. Ikäväkin saattaa olla siellä. Mutta myös hengitys on siellä. Tämä hetki. Mahdollisuus juoda kupillinen teetä, kuulla musiikki, katsoa aamun ensimmäistä valoa. Elämä ei odota, että kaikki menneisyyden kysymykset ratkaistaan.
Ehkä viisaus ei ole sitä, että lakkaa tuntemasta, vaan että oppii pitämään tunteitaan käsissään niin kuin pientä liekkiä: suojaa sitä tuulelta, mutta ei purista nyrkkiin.
Ja jos tällä torilla olisi ollut Buddha, hän ei ehkä olisi kysynyt, kuka oli oikeassa. Hän olisi kysynyt, kuka tässä kaikessa kärsii, kuka lisää kärsimystä ja kuka uskaltaa ensimmäisenä lopettaa sen lisäämisen.
Sillä joskus suurin voitto ei ole viimeinen sana.
Se on rauha, jota ihminen voi vähitellen oppia varjelemaan, vaikka maailma hänen ympärillään jatkaisi meluamistaan.
Olkoon jokaisella kärsivällä sydämellä mahdollisuus löytää tuo rauha. ☯ - viimeistä sanaa sen ei tarvitse saada.
Aamen. 🕯️🙏 - Ja tapahtui marraskuun pimeydessä, että eräs yksinäinen sielu astui ihmisten keskelle ja vuodatti sydämensä murheet sanoiksi. Hän kertoi rakkaudesta, kaipauksesta ja menetyksestä, joka oli jättänyt hänen kotiinsa hiljaisuuden ja hänen sydämeensä haavan.
Mutta katso, eivät kaikki tulleet kuuntelemaan.
Sillä sinne, missä ihminen avaa sydämensä, saapuvat toisinaan myös kiusaajat. Ja paholainen, tuo vanha eripuran kylväjä, tuntee ihmisen heikkoudet ja tietää, kuinka helposti suru voidaan kääntää vihaksi.
Eikä Saatana aina ilmesty sarvet päässä, kavioiden kopistessa ja tulen leimutessa. Ei, sillä Raamattu itse kertoo hänen osaavan pukeutua valkeuden enkeliksi.
Ja nykyajan vertauskuvassa hän saattaisi hyvinkin istua näyttöpäätteen äärellä, nimetön profiili kasvoinaan ja pilkka sormenpäissään.
Sillä kirjoitettu on:
"Olkaa raittiit, valvokaa. Teidän vastustajanne, Perkele, käy ympäri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenet hän saisi niellä." (1. Piet. 5:8)
Ja niin alkoivat koettelemukset.
Yksi kyseli, toinen syytti, kolmas pilkkasi. Toiset tahtoivat tietää kaiken, mutta eivät uskoneet mitään. Ja vaikka heille annettiin vastauksia, he löysivät aina uuden kysymyksen, uuden epäilyksen ja uuden kiven heitettäväksi.
He tutkivat toisen elämää kuin fariseukset kirjoituksia, mutta unohtivat kirjoitusten tärkeimmän opetuksen: lähimmäisenrakkauden.
Ja demonit kuiskivat vertauskuvallisesti heidän korviinsa:
"Älä osoita armoa. Etsi heikkous. Iske siihen. Jos toinen kertoo surustaan, tee siitä pilkkaa. Jos hän puhuu rakkaudesta, väitä sitä valheeksi. Jos hän puolustautuu, syytä häntä vihasta."
Sillä juuri sellainen on pimeyden vanha juoni. Se ei rakenna mitään, vaan pyrkii repimään rikki senkin, mikä on jo valmiiksi haavoittunut.
Mutta älköön kukaan luulko, että ihminen itse olisi demoni vain siksi, että hän kirjoittaa pahasti. Ihminen on ihminen, ja demonit ovat tässä kertomuksessa vertauskuvia niille houkutuksille, jotka saavat meidät käyttäytymään julmasti.
Ja katso, myös sydämensä avannut joutui koetukselle.
Sillä pilkka synnyttää vihaa, ja viha kutsuu vihaa. Jokainen loukkaus houkuttelee vastaamaan entistä kovemmin, kunnes kukaan ei enää muista, mistä keskustelu alkoi.
Näin paholainen voittaa, jos ihminen antaa katkeruuden hallita itseään.
Muistakaamme Jobia, jota koeteltiin kärsimyksillä. Hänen ystävänsäkin ryhtyivät etsimään hänen onnettomuudelleen syyllisyyttä hänestä itsestään. Sen sijaan, että olisivat lohduttaneet kärsivää, he alkoivat selittää, miksi hänen täytyi ansaita kärsimyksensä.
Kuinka tutulta tuo kuulostaakaan siellä, missä toisen menetystä käytetään aseena häntä itseään vastaan!
Ja muistakaamme Kristusta, jota paholainen kiusasi erämaassa. Hänelle tarjottiin valtaa, kunniaa ja houkutuksia. Mutta hän ei suostunut kulkemaan kiusaajan osoittamaa tietä.
Myös ihmisen on joskus ymmärrettävä, ettei jokaiseen huutoon tarvitse vastata eikä jokaista kiveä tarvitse poimia maasta heittääkseen sen takaisin.
Sillä kirjoitettu on:
"Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä." (Room. 12:21)
Mutta tämä ei tarkoita, että vääryys pitäisi hyväksyä hiljaa.
Ei, sillä totuudella on oikeutensa ja ihmisellä arvonsa. Kenenkään menetystä, yksinäisyyttä tai rakkautta ei tarvitse alistaa pilkan näyttämöksi.
Ja voi niitä, jotka nauravat toisen kyynelille mutta vaativat itselleen ymmärrystä! Voi niitä, jotka puhuvat oikeudenmukaisuudesta mutta unohtavat armon!
Sillä Kristus sanoi:
"Joka teistä on synnitön, se heittäköön häntä ensimmäisenä kivellä." (Joh. 8:7)
Ja jos nämä sanat kaikuisivat anonyymien keskustelupalstalla, saattaisi siellä hetkeksi tulla kovin hiljaista.
Ehkä jopa näppäimistöt lakkaisivat kalisemasta.
Mutta paholaisen suurin houkutus ei ole pelkkä pilkka. Se on saada ihminen uskomaan, ettei hänen rakkaudellaan, elämällään eikä kokemuksillaan ollut mitään arvoa.
Siksi on muistettava, ettei yksikään anonyymi kirjoittaja voi mitätöidä kahden ihmisen yhteistä historiaa. Ei pilkka, ei epäily eikä tuntemattoman ihmisen tuomio muuta elettyä elämää olemattomaksi.
Ja vaikka rakkaus päättyisi ja toinen katoaisi kauas, eivät muistot lakkaa olemasta vain siksi, ettei niistä enää puhuta.
Sillä rakkaus on ollut todellista sille, joka on sitä tuntenut.
Lopulta pimeyttä ei voiteta selvittämällä, kuinka monta demonia varjoissa piileskelee, vaan kieltäytymällä antamasta niille valtaa omaan sydämeen.
Älköön siis yksikään eksynyt sielu kadottako ihmisyyttään, vaikka joutuisi kulkemaan pilkan ja katkeruuden laaksossa.
Ja te, jotka kuljette nimettömyyden suojassa, muistakaa: ruudun toisella puolella on ihminen, ei maalitaulu.
Sillä sanatkin voivat haavoittaa, ja joskus yksi armollinen sana merkitsee enemmän kuin tuhat voitettua väittelyä.
Olkoon siis valo siellä, missä pimeys yrittää hallita.
Olkoon totuus siellä, missä epäilyksiä kylvetään.
Ja olkoon rauha niiden sydämissä, jotka ovat menettäneet jotakin rakasta.
Sillä paholainen voi houkutella ihmisiä riitelemään loputtomasti, mutta - On tää usko pois. Tää on parasta terapiaa.
- En siellä päinkään. Ja täällä ei tuollaisia tietoja ihmisistä jaella. Siinä rikot lakia.
- Mites Hannun kanssa menee? Onko Jaguarissa hyvät kyydit?
- no voit tulla itse tarkistamaan asian. Tai kysy Elinalta. hän pelkäs ettei se mahdu mutta mahtui kuitankin.
- Ihan järjissäni olen. Tunnen hyvin mestat Helsingissä.
- Niin kun hän esittää ettei muka tunne minua enää, ja ei muka koskaan oltu yhdessä edes.
- No niin. Semmoista se minun elämä on.
- Niin kai sitten. Mutta hän ehti jättää mut ennen kuin sormus ehti tulla kotiin asti...
- En minä ole asunu Keski-Suomessa koskaan.
- Kyllä niin joskus tapahtui.
- Et vieläkään tajua: elina oli täältä palstalta.
- Mutta onneksi mulla on aika iso. Sai kerrankin kunnon melaa.